Hieman edeltäjäänsä parempi mutta silti tyhjänpäiväinen albumi — arviossa Marilyn Mansonin ”One Assassination Under God – Chapter 2”
Amerikan shokkirokkari Marilyn Manson julkaisi vastikään ”One Assassination Under God – Chapter 2” -albumin, joka on jatko-osa vuonna 2024 ilmestyneen tilitysalbumin ykkösosalle. Artistin elämä ja edesottamukset ovat vierineet viime vuosina niin jyrkkää alamäkeä, että välillä itsekin miettii, miksi hän enää edes viitsii.
Kirjoitin arvostelun myös ensimmäisestä osasta, ”One Assasination Under God – Chapter 1”. Silloin pyörittiin masentavasti sen ympärillä, miten Manson ei tunnu millään pääsevän eteenpäin hänen ympärillään pyörivistä asioista, joihin hän on kuitenkin mitä suurimmissa määrin itse syyllinen, vaikka oikeudessa onkin hylätty osa syytöksistä. Levy oli äärimmäisen puuduttavaa kuunneltavaa kaikin puolin. Vaan mitä tarjoaa tarinan toinen osa, Chapter 2?
Alku on lupaava. Kolme ensimmäistä kappaletta ovat aidosti puhuttelevia ja kuulostavat siltä, että niihin on selkeästi uhrattu jopa ihan ajatustakin. Kaikista kappaleista on julkaistu myös lyriikat, mikä päästää helpommin lähelle biisien tunnelmaa ja sielua. Avauskappale ”Unalive” leikittelee monenlaisella aggressiolla niin sanoitusten kuin musiikillisten painotusten osalta. ”Don`t Answer The Door” päästää kurkistamaan harhaisen miehen pään sisään. Todellinen tähtihetki löytyy kolmannen kappaleen kohdalla. ”Front Toward Enemy” kuulostaa vanhalta hyvältä Marilyn Mansonilta. Kappale on kaikin puolin äärimmäisen hyökkäävä, häiriintynyt ja pelottava. Kappale olisi voinut olla vuosien takaisella ”Antichrist Superstar” -levyllä.
Tunnelma valitettavasti lässähtää taas lupaavan alun jälkeen. Fiilis ja poljento väsähtävät masentavaksi itkutilitykseksi, ja kappaleet pyörivät (jälleen) enemmän tai vähemmän sen ympärillä, miten Mansonia on loukattu, ja kuinka hän ”toivoo toisen osapuolen kuolemaa” tai jotakin muuta ankaraa kostoa. Sama vitsi ei naurata monta kertaa. Samasta asiasta jauhaminenkin alkaa pidemmän päälle ärsyttää.
Albumin puolivälin jälkeen huomasin ajatusteni harhailevan jatkuvasti ja jopa odottavani levyn loppua. Viimeisen kappaleen jälkeen tuntui kuin olisin rämpinyt tunnin umpihangessa. Vaikka loppupuolelta löytyy vielä yksi nostamisen arvoinen kappale, ”Exit Wound”, ei tätäkään albumia jaksa monta kertaa kuunnella.
Marilyn Mansonin parhaita puolia on ollut aina se, että hän on tehnyt musiikillisesti juuri sitä mitä hän haluaa. Hän on usein shokeerannut tarkoituksella ja välillä vahingossa. Se on kuitenkin ollut yksi suurimpia syitä, miksi koin hänet omakseni etenkin teinivuosina ja varhaisaikuisuudessa.
Mainos päättyy
Nykyinen tilanne on äärimmäisen hämmentävä: Vaikka Mansonin tuotanto on ollut jo useamman vuoden lähtökohtaisesti verrattain heikkotasoista, löytyy jokaiselta levyltä kuitenkin muutamia kappaleita, joissa edelleen on sitä jotain. Taito tehdä omalaatuista, vihaista musiikkia ei ole kadonnut mihinkään. Jokin estää sitä pääsemästä ulos. Tilityslevyjen aika alkaa olla kuitenkin myös Marilyn Mansonin kohdalla ohi. Nyt on jo keksittävä jotain muuta tai ymmärrettävä väistyä sivuun.
Kappalelista:
