”Hien, halvan tupakan ja eletyn elämän aromit” – Arviossa John Corabin ”New Day”
Erityisesti Mötley Crüen vuoden 1994 nimikkolevyn synkeän rosoisesta tulkinnasta sekä sittemmin Unionin, Eric Singer Projectin ja The Dead Daisiesin riveistä muistettava raspikurkku John Corabi on rock-maailman lahjakkaimpia epäonnisia, jonka karhea kurkkuansio ansaitsisi aina enemmän kuin historian alaviitteen roolin. Miehen ensimmäinen varsinainen soolotuotos ”New Day” ei kuitenkaan suorilta käsin jatka sitä raskasta, funk-vivahteista heavy-grunge-hybridia, jolla hän aikoinaan mielipiteiden jakamisesta huolimatta kiekui itsensä maailmanmaineeseen. Albumi kääntyy riisutumman, juurevamman ja hyvinkin intiimin ilmaisun puoleen. Kyseessä on levy, joka haisee hien, halvan tupakan ja eletyn elämän risteyskohdalta.
Albumi on soundillisesti yllättävänkin perinteikäs, jopa varman päälle pelattu kokonaisuus amerikkalaista hard rockia ja sisältää osittain myös puoliakustista tarinankerrontaa. Corabin tulkinta on edelleen albumin ehdoton selkäranka. Herran raspiääni kantaa kappaleita silloin, kun sävellyskynä uhkaa tylsyä geneerisen radiorockin tasolle. Levyn tarttuvimmat hetket nojaavat vahvaan southern rock -estetiikkaan ja blues-pohjaiseen raastavuuteen, jossa akustiset kitarat ja säröiset riffit kietoutuvat toimivasti toisiinsa. Paikoin tuotannossa on kuitenkin siloiteltu Corabin luontaista rosoisuutta liikaa, jolloin valuminen vaarattoman AOR-tyhjäkäynnin puolelle on väistämatöntä. Albumin parhaat palat onnistuvat kuitenkin välttämään sudenkuopan herättämällä henkiin sen saman elämää nähneen karisman, jota kuultiin miehen 90-luvun puolivälin akustisilla live-tallenteilla.
Musiikillisesti ”New Day” ei todellakaan mullista maailmaa tai määrittele lajityyppiään uudelleen, eikä sen tarvitsekaan. Se on rehellinen, joskin hieman epätasainen näyttö artistilta, joka ei suostu vanhenemaan arvokkaasti hiljentyen vaan huutaa tarinansa ilmoille silloinkin, kun valonheittimet ovat siirtyneet muualle. Kokonaisuus jättää jälkeensä lupauksen paremman aamun koitosta mutta muistuttaa samalla, että parhaat laulut syntyvät edelleen niistä synkimmistä öistä, jolloin eletty elämä vaatii veronsa. Kyseessä on kelvollinen vaikkakin hieman turvallinen lisäys rock-veteraanin ansioluetteloon.