Hikinen metalliviikko Sloveniassa – Metal Days 2019, osa 2/3 

Slovenian Tolminissa järjestettävä MetalDays on tullut monille suomalaisillekin tutuksi vuosien varrella. Festarilla on nähty vuosittain härmäläisiä bändejä sekä sadoittain suomalaisia festaroitsijoita. Vaikka kovasti etukäteen valittelin Metal Daysin tämän vuoden heikosta bändikattauksesta, jokaiselle päivälle kuitenkin riitti ainakin muutama kiinnostava bändi.

Tiistai 23.7.: Corea ja deathiä

Tiistai oli itselleni ehdottomasti koko viikon heikoin päivä, joten bändien seuraaminen jäi tässä vaiheessa melkoiseen sivuosaan. Alueelle kyllä läksimme valumaan jo iltapäivällä, mutta ensimmäinen pysähdys taisi tulla kohdalle jo läheisen hotellin terassilla, jonne aina kokoontui suomalaista festariporukkaa aloittelemaan päivää. Seuraava hienkuivattelu- pit stop olikin jo niin lähellä itse festaria kuin leirintäalueella, jossa täytyi vesipisteellä kaataa noin neljä litraa vettä päälleen ja puuskuttaa penkillä, sen verran lämmintä keliä piisasi jälleen Sloveniassa. Tämän takia ohitse meni kreikkalainen W.E.B., joka oli tarkoitus alun perin jopa nähdä. Astuin kuitenkin pääportista sisään sillä hetkellä, kun yhtye heitti ilmoille viimeisen sointunsa. Niinpä pystyi rauhassa heittämään ruhonsa nurtsille ja jälleen kaataa litroittain vettä päähänsä.

Metallibändi Infected Rain ihastutti viime vuonna Nummirockissa, ja nyt tämä moldovalainen pumppu oli mahdollista todistaa Metal Daysin päälavalla. Järjettömässä kuumuudessa tiistaina päälavalle noussut yhtye sai kyllä ehdottomasti sympatiat osakseen jo senkin takia, että toivoi kaikkien jäsenten säilyvän auringon porotuksessa hengissä. Ensimmäisen kappaleen jälkeen laulajaneito Lena joutui kovan paikan eteen, koska tekniikan petettyä soittimista ei lähtenyt mitään ääntä. Vokalisti laitettiin siinä tilanteessa jutustelemaan yleisölle; hän kertoikin muun muassa bändin matkasta Moldovasta Sloveniaan ilmastoimattomalla autolla. Pienen tarinatuokion jälkeen päästiin jatkamaan musisointiakin. Onneksi pieni katkos ei ollut karkottanut yleisöä paikalta. Infected Rain heitti loppujen lopuksi oikein energisen rykäisyn modernia metallia.

Seuraavaksi kakkoslavalla tarjoiltiin saksalaista progressiivista death metalia Alkaloidin tahdittamana. Bändin jäsenten CV:t ovat tunnetusti kolmen sivun mittaisia, minkä huomaa yhtyeen soitannassa. Hienoa musiikillista maalailua saatiin myös Metal Daysissa kokea. Yhtyeen hitaampi death metal progesävyillä ryyditettynä on upeaa kuultavaa, vaikka en tällaista musiikkia levyltä kovin usein kuuntelekaan. Hiukan keikka alkoi toistaa itseään loppupuolella, eli vähän suurempaa monipuolisuutta esitettyihin biiseihin olisi toivonut. Tämän jälkeen olikin hyvä siirtyä rauhoittumaan joen rantaan ilman kiirettä juosta keikalta toiselle. Muutama bändi siinä meni siis täysin ohitse, aivan tarkoituksella. Tuossa alkuillasta rantabaarissakin meininki hetkeksi rauhoittuu, kun joki alkaa vähitellen tyhjentyä vilvoittelijoista. Dj:n kopista musiikki kuitenkin pauhaa pitkin päivää ja drinkit tekevät kauppansa väen vaeltaessa välillä rannalle, jossa ilmakin on huomattavasti raikkaampaa kuin lavojen läheisyydessä.

Valuimme takaisin itse festarialueelle siinä vaiheessa, kun Slovenian oma Noctiferia aloitteli settiään. Mutta millaisen keikan bändi heittikään! Ei voi kuin ihailla sitä vimmaa, millä tämä jo 90-luvun alusta asti toiminut yhtye hoiti homman kotiin. Kovinkaan monta metallibändiä – tai ylipäätään mitään bändiä – ei itselleni Sloveniasta tule mieleen, eikä varsinkaan sellaisia, joita voisi ajatella kuuntelevansa vielä keikan jälkeenkin. Noctiferia nousee selkeästi tällaiseksi. Muistan hämärästi nähneeni porukan jossain aikaisemmassakin Metal Daysissa tai edeltävässä Metal Campissa, mutta niinpä vain on sen jälkeen painunut bändi unholaan. Nyt tämä virhe täytyy korjata. Bändin musiikki liikkuu äärimetallin alueella, mutta se sekoittaa mukaan myös sopivissa määrin industrial-vaikutteita ja miksei jopa hiukan black metalin sävyjä. Jonkin tason modernista metallista siis voitaneen puhua. Yleisö laitettiin tällä keikalla pomppimaan mukana täysillä, ja kyllähän me tottelimme. Tältä keikalta sai lähteä hyvillä mielin, koska näki, että soittajilla oli koko setin ajan kova meininki päällä.

Sitten saatiinkin jo päälavalle härmäläistä väriä, kun lava täyttyi peikkokorvaisista hepuista ”Blodsveptin” saattelemana. Edellisestä omasta Finntroll-keikasta oli kulunut jo hetken verran, joten mukavahan tämä ränttätänttäporukka oli lavalla nähdä. Yhtye julisti peikkometallin ilosanomaa Tolminin pimeään iltaan vähintäänkin sata lasissa. Metal Daysin yleisö vastasi laittamalla kunnolla tanhuksi puhallettavat miekat ilmassa heiluen. Crowdsurfaajiakin oli tulla jo kuvaajien niskaan sellaisella syötöllä, että täytyi lähteä aidan turvallisemmalle puolelle seuraamaan keikkaa. Taisipa mosh pitissä pyöriä festarin aikana jo tutuksi tullut pittaava viherkasvikin (siis ihan oikea, ei mikään kasvia muistuttava festarivieras). Tuttuja ralleja suollettiin ilmoille eri levyiltä. ”Trollhammaren” sai varmaan aikaan suurimman myrskyn yleisössä sinä aikana, kun Finntrollin keikkaa seurasin. Varmasti sieltä olisi tullut vielä muitakin yleisön suosikkeja, mutta harmillisen päällekkäisyyden takia jouduin jättämään Suomi-peikkojen keikan hiukan kesken. Näkemästäni keikasta nautin suuresti – ja niin tuntui nauttivan koko Metal Days.

Kakkoslavalla oli yleisön villitsemisen jo aloittanut ruotsalainen Tribulation, kun kirmasin paikalle kesken Finntrollin keikan. Tämä länsinaapurimme nelikko on noussut viime vuosina kovaa vauhtia suurempienkin festareiden vakiobändiksi, ja miksipä ei olisi, koska jälleen kerran se osoitti olevansa erinomainen live-bändi. Kovin monta samantyylistä esiintyjää ei ihan helpolla tule mieleen. Viime vuonna ilmestynyt ”Down Below” -levy oli korostetusti edustettuna keikkasetissä, mutta biiseillä ei oikeastaan ollut mitään väliä, kun keskittyi seuraamaan yhtyeen intensiivistä esiintymistä. Erityisesti kitaristi Adam Saarsin liikehdintää lavalla on vähintäänkin mielenkiintoista katsella. Eikä pelkästään esiintyminen tempaise mukaansa, vaan kyllähän musiikkikin on sellaista, että sen sävyjä jää kuuntelemaan suurella mielenkiinnolla. Täytyy sanoa, että Tribulation on hieno kokonaisuus, joka on paikkansa isoillakin lavoilla ansainnut. Jos tässä käytiin epävirallista Suomi–Ruotsi-bändimaaottelua, Tribulation veti tällä kertaa vähän pidemmän korren.

Finntroll–Tribulation-kaksikon jälkeen tuntui siltä, että festaritakki oli jo tiistain osalta täysin tyhjä. Illan pääesiintyjänä oli vielä metalcore-jyrä Architects, joka joutui peruuttamaan edellisen Metal Daysin keikkansa kitaristi Tom Searlen kuolemankamppailun takia. Mutta nyt bändi palasi paikkaamaan kolmen vuoden takaisen pettymyksen. Tämän huomasi yleisön reaktioista, sen verran se osoitti kunnioitusta näille core-miehille. Saan varmaan huutia lukijoiltamme, mutta uskallan tästä huolimatta kertoa, että eipä kyllä uponnut bändin alkukeikka itselleni ollenkaan. Annoin sille mahdollisuuden, ja vaikka tiedän, että Metal Daysissa esimerkiksi soundit paranevat yleensä vasta ensimmäisten biisien jälkeen, poistuin paikalta ennen keikan puoliväliä ja taivalsin rauhoittumaan omalle terassillemme. Seurueemme coreen enemmänkin uppoutunut jäsen kehui kyllä majoitukseen palattuaan hyväksi, muttei kuitenkaan hehkuttanut aivan yltiömäisesti. Varmasti genren seuraajat saivat, mitä odottivatkin. Minun täytynee pikkuhiljaa myöntää, että olen vanha ja väsynyt, kun en jaksa joka päivä edes viimeisten bändien loppuun asti.

Tiistaina ei tullut myöskään katsastettua yhtään New Comers Stagen bändiä, mutta esimerkiksi The Privateerista kuulin hyviä sanoja. Tarjolla oli ollut jonkinlaista piraattimeininkiä jo tutuiksi tulleine soutupitteineenkin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Keskiviikko 24.7.: Lisää death metalia ja aina loistavia kreikkalaisia black metal -jumalia

Keskiviikko ja festarin puoliväli. Päivä aloitettiin jo tutuilla ”Mikä päivä tänään on?” – ” No, pääpäivä!” -keskusteluilla, vaikka bändikavalkadi ei tänäkään päivänä saanut suuria hurraa-huutoja aikaiseksi. Paitsi olihan meillä kaikilla yksi, jota kovasti jo odotimme: Rotting Christ. Hienoista fanityttöinnostusta oli ilmassa, kun läheisellä terassilla saimme nautiskella iltapäiväkahviamme näiden kreikkalaisten sulostuttaessa maisemia. Taisipa siinä toinenkin kaffe mennä, ihan vähän halvalla viskillä terästettynä.

Mutta ei auttanut jäädä maisemista nauttimaan, vaan tulta päin ja festarialueelle hikoilemaan. Rykmenttimme core-osasto valitsi päivän ensimmäiseksi bändiksi päälavalla musisoineen Dead Labelin, ja itse suunnistin kohti kakkoslavaa, jossa mesoamisen aloitti espanjalainen black/death-yhtye Atrexial. En katunut valintaani ollenkaan, koska Atrexial sai päivän käyntiin hyvällä draivilla. Paikalla ei ollut porukkaa mitenkään tungokseksi asti, mutta bändi tästä vähät välitti ja laittoi parastaan sille porukalle, joka paikalle oli saapunut. Itselläni oli ennakkotietoa bändistä tasan yhden kuunnellun kappaleen verran, mutta jo sen perusteella olin laittanut porukan ”tämä pitää nähdä” -lokeroon omassa aikataulussani. Mitään suurta, uutta ja ihmeellistä espanjalaisyhtye ei tarjonnut, mutta sen musisointi oli perushyvää mustanpuhuvaa metallia. Jos hiki valui yleisössä, niin sama efekti oli lavallakin varmasti vielä moninkertaisena – corpse paintitkin hävisivät soittajien hipiältä keikan edetessä. Parrat pysyivät kyllä meikissä koko loppuillan, mitä soittajia yleisön seasta tuli myöhemmin bongattua. Harmillisen lyhyt keikka näillä alkuillan bändeillä kuitenkin oli Metal Daysissa: Atrexialinkin keikka oli ohitse noin 40 minuutissa. Mielelläni olisin tähän tutustunut vielä ainakin vartin verran lisää – mikäli materiaalia olisi löytynyt.

Eteläeurooppalaisin voimin jatkettiin bileitä kakkoslavalla tämän jälkeenkin, kun seuraavaksi siirryttiin espanjalaisesta black metalista italialaiseen brutaaliin death metaliin. Hour of Penance ei myöskään turhia nöyristellyt, vaan tuuttasi menemään kovalla vimmalla. Jösses, millä vauhdilla tässä mentiin eteenpäin! Valitettavasti bändiä ei ehtinyt seurata kuin parikymmentä minuuttia, koska täytyi jo suunnistaa katsomaan, millaisia kalajuttuja Kalmah suoltaisi päälavalta Metal Daysin väelle.

Eivätpä tainneet Kalmahin pojat keretä Slovenian kalaisten jokien antimia pyydystämään, tai ainakaan kalajutuiksi asti ei kerrottavaa riittänyt. Mutta melodinen metalli raikui ja Metal Days täyttyi tiluttelusta. Erityisesti keikan loppupuolella esitetty ”Seventh Swamphony” sai yleisön mylvimään mukana, ja hyvinhän porukka jaksoi alkuillan auringonpaahteessa pittiä pyörittää ja mesoa bändin mukana. Kalmah painoi menemään kovalla sykkeellä, ja muutaman kerran kyllä säälitti päälavan soittajat tuohon aikaan, jolloin aurinko porottaa vielä matalammalta suoraan lavalle. Kalmah heitti energisen keikan, jonka jälkeen sai taas olla ylpeä suomalainen. Jännää, miten ulkomaiden keikoilla aina tuleekin paukuteltua henkseleitä suomalaisten bändien onnistumisen jälkeen, vaikka itsellään ei ole osaa eikä arpaa siihen hienouteen. Kalmahin jälkeen täytyi heittää hetkeksi persus alas rinteeseen ja odotella seuraavaa vauhdikasta rykäisyä.

Seuraavallakaan keikalla ei muuten hidasteltu, sen näytti norjalainen rock-bändi Kvelertak. Luonnollisesti olin hiukan epäileväinen bändin nykyisyyden suhteen, koska en ollut vielä todistanut yhtään keikkaa vokalisti Ivar Nikolaisenin kanssa. Aikaisempi raspikurkku Erlend Hjelvik oli tähän asti ollut itselleni se ainoa oikea Kvelertakin laulaja, mutta kylläpä mieleni muuttui nopeaan, kun yhtye kirmasi lavalle. Uusi keulamieskin taisi tietää, että hänellä on nyt näytön paikka, ja sen paikan hän myös käytti loistavasti. Heppu ei pysynyt paikallaan varmaan hetkeäkään. Lavalla riekkumisen lisäksi mies intoutui välillä myös yleisön joukkoon. Eikä laulu katkennut tuolloinkaan! Nikolaisenin punk-tausta paistoi hänen esiintymisestään, positiivisella tavalla. Kvelertakin settiin kuului biisejä melko tasaisesti kaikilta kolmelta levyltä. Keikka paahdettiin täysillä läpi: hana laitettiin täysille heti ensimmäisen biisin aikana, eikä sitä höllätty kuin vasta kiitosten raikuessa Tolminin iltaan. Kvelertak täytyy nostaa jopa koko festivaalin parhaimmistoon.

Myös seuraavalla päälavan bändillä oli jonkinlainen näytön paikka: kreikkalainen Rotting Christ on myös viime vuosina uusinut veljesten ympärillä olevaa soittajistoa. Rotting Christhan tuli Metal Daysiin paikkaamaan peruuntunutta Phil Anselmoa ja Illegalseja, mikä ei ainakaan minua haitannut. Viime kerralla Metal Daysissa yhtye soitti illan viimeisenä aktina kakkoslavalla, joten nyt sillä oli täälläkin isompi lava täytettävänä. En epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä onnistuisi. Kyllähän tämä yli kolmikymppinen black metal –yhtye näytti, mihin se oikeasti pystyy. Keikka rykäistiin heti käyntiin yhdellä myöhemmän Rotting Christin suosikkibiisilläni ”Κατά τον δαίμονα του εαυτού” ja siitä siirryttiin muutaman rallin kautta ”Rituals”-levyn ”Apage Satana” -messuun. Tämä ei ollut enää vain keikka, tämä oli rituaali! Ja tällaiseen rituaaliin minäkin haluan osallistua. Saatanaa kutsuttiin paikalle myös ”Societas Satanas” -coverin avulla. Eikä liene Rotting Christ -esiintymistä ilman ”Grandis Spiritus Diavolos” -biisiä, eihän? Tolisin veljekset voivat jälleen kerran olla ylpeitä tekemisistään vuosikymmenien ajalta, ja samalla he saavat olla ylpeitä tästä Metal Daysin mystisestä vedosta, joka oli saada melkein kyyneliin. Entä ne uudet musikantit sitten? Uskomatonta, että sekä kitaristi että basisti on otettu mukaan live-kokoonpanoon vasta tänä vuonna – niin hienosti he bändiin tuntuivat jo kuuluvan. Tätä lisää, kiitos! Marraskuisia Suomen-keikkoja voikin alkaa jo fanitytön innokkuudella odottamaan.

Rotting Christ –fiiliksissä läksimme vielä seuraamaan kakkoslavalle tanskalaisen Saturnuksen keikan loppua, jota ehdimme nähdä muutaman biisin verran. Hyvältähän sekin kuulosti, harmi että sattuivat soittamaan päällekkäin koko festarin parhaan esiintymisen kanssa. Koko porukkamme oli niin tohkeissaan Rotting Christista, että illan pääesiintyjä Dream Theater pääsi kokonaan unohtumaan. Mutta ei hyvää tunnelmaa voinut pilata progeilulla!

Kaksi ensimmäistä festaripäivää olivat kunnialla takanapäin, joten oli aika kerätä voimia loppuviikon koettelemuksiin.

Lue raportin ensimmäinen osa täältä