Himos Metal Festivalin debyyttikerta oli niin onnistunut, että se sai odottamaan jo seuraavaa kertaa

Suomalainen festaritarjonta sai tänä kesänä jälleen uuden tulokkaan, kun Jämsän kupeessa Himoksella järjestettiin Himos Metal Festival (jatkossa käytän lyhennettä HMF). Kaksipäiväisen festivaalin aikana nähtiin pääasiassa kotimaisia esiintyjiä, mutta myös yhtyeitä länsinaapurista sekä Hollannin ylpeys, Within Temptation.

Kahden päivän aikana HMF:lla nähtiin 14 yhtyettä, jotka esiintyivät vuorollaan joko päälavalla tai teltassa olleella telttalavalla. Tässä raportissa en aio käydä läpi jokaista esiintymistä, vaan nostan esiin mieleenpainuvimmat kokemukset. Ja kun toimituksesta ei irronnut ammattimaisempaa kuvaajaa, saatte tyytyä ottamiini kuviin.

Perjantain osalta mielenkiintoisia hetkiä koettiin ensimmäisen kerran, kun kotimainen superkokoonpano Northern Kings asteli lavalle. Koska olin poikkeuksellisesti kameran kanssa lavan edessä, enkä nähnyt sen takaosaan saakka, oli hauska huomata kuinka muusikot astelivat lavalle aina sitä mukaan kun iloisia huutoja kuului yleisöstä. Ensin tulivat instrumentteja soittavat muusikot ja sitten Marko Hietala. Tämän jälkeen lavalle pelmahtivat Tony Kakko, Jarkko Ahola ja JP Leppäluoto, ja sen jälkeen tunnelma olikin todella riehakas. JP Leppäluoto vaikutti olevan solisteista eniten innoissaan ja hänen hyväntuulinen riehumisensa lavalla loisti kauas yleisöön.

Northern Kings ei ollut itselleni entuudestaan tuttu, joten kokoonpano ja sen soittamat cover-kappaleet yllättivät itseni täysin. Coverit olivat pääasiassa kasari- ja ysäriklassikoita, joita vokalistit vuorollaan tulkitsivat. Erityisesti huomiota herätti JP Leppäluodon tulkinta Billy Idolin ”Rebel Yell” -kappaleesta, joka muovautui Northern Kingsin käsittelyssä painostavan hienoksi tulkinnaksi.

Vauhdikkaasta aloituksesta huolimatta superkokoonpanon keikka laimeni tunnelmaltaan loppua kohden, mutta lisää energiaa festarille saatiin Sonata Arctican keikasta. Olen nähnyt kemiläisyhtyeen esiintyvän lähivuosien aikana useamman kerran ja yhtyeen esiintymiset tuntuvat parantuneen kerta toisensa jälkeen. Ja ehkä Sonata Arctican keikkaan tuli virittäydyttyä tavallista paremmin Northern Kingsin keikan ansiosta, jonka aikana kuultiin Kakkoa useamman laulun ajan.

Kemiläisyhtye soitti itsessään takuuvarman keikan, jonka aikana kuultiin lukuisia riemukkaita huudahduksia yleisöstä. Kakko hoiti keikan isännän roolin itsevarmasti tuttuun tapaan, ja varmisti lämminhenkisillä puheillaan sen, että kuulijoilla oli mukava ilmapiiri teltassa. Keikan loppuun oli säästetty tietenkin tunnetuimmat hitit sekä puhe elävän musiikin tukemisesta puolesta, joka oli minulla muistissa edellisen kesän keikalta. Eipä sillä, että asia olisi mitenkään haitannut, sillä keikoilla käymisen tärkeyden korostaminen on edelleen ajankohtainen.

Ruotsalainen pop metalin lähettiläs Amaranthe esiintyi juuri niin yliampuvasti kuin yhtyeen imagoon sopii. Liekit loimusivat keikan alusta lähtien, pienet pommit räjähtivät ja savukoneet pystyttivät ilmaan höyrypatsaita. Näyttävällä lavashow’llaan Amaranthe lunasti itselleen räjähtävimmän keikan pystin perjantain osalta, ja sai haalittua lavan luokse runsaan väkijoukon. Yhtye keskittyi soittamaan keikan aikana paljon kappaleita toissa vuonna julkaistulta ”Manifest”-albumilta, ja luonnollisesti päästi ilmoille massiivisempia hittejä esityksen loppua kohden. Ja vaikka yhtyeen esiintyminen oli aluksi hieman varautuneen oloista, vapautui tunnelma kuitenkin nopeasti muutaman soitetun kappaleen myötä.

Amaranthe nousi otsikoihin kesän alussa, kun yhtyeen pitkäaikainen vokalisti Henrik ”GG6” Wilhelmsson ilmoitti poistuvan kokoonpanon rivistöistä. Tämän luonnollisesti vaikutti merkittävästi Amaranthen ulosantiin, sillä GG6 vastasi murinalauluosuuksista. Hänen tilalleen oli kuitenkin löydetty korvaava miespuolinen solisti, joka jäi itselleni tuntemattomaksi taustaltaan. Vokalisti näytti joutuvan pinnistelemään lauluosuuksien kanssa, mutta sai kuitenkin osuutensa hoidettua.

Edellisestä näkemästäni Amaranthen keikasta oli ehtinyt kulua jo monta vuotta, enkä muistanut kuinka dialogiselle yhtyeen esiintyminen näyttää ja kuulostaa. Vokalistien lauluosuudet olivat toisinaan kuin vuoropuhelua, jota Elize Ryd ja Nils Molin dominoivat, kun GG6:n korvaajaksi löydetty solisti jäi enemmän taka-alalle. Keikkaa katsoessa en voinut olla miettimättä, mille Amaranthe kuulostaisikaan Jake E:n ja GG6:n mukana ollessa. Tietenkin erilaiselle, mutta myös ehkä hieman tasapainoisemmalle. Jake E:n ja GG6:n lähdön jälkeen fokus yhtyeen musiikissa on selvästi keskittynyt aiempaa enemmän Rydin ympärille, sillä Molin saati kolmas laulaja eivät pääse samalle tasolle edeltäjiensä kanssa. Tämä on kuitenkin oma huomioni, eikä joku muu välttämättä kiinnittäisi asiaan huomiota, sillä Amaranthe oli tällaisellakin kokoonpanolla näyttävä ja vaikuttava.

Perjantain pääesiintyjä Within Temptation keräsi luonnollisesti lavan äärelle suurimman yleisön. Hollantilaisyhtye asteli lavalle juhlallisesti ja riemuhuutojen saattelemana, ja huomion vangitsi upea Sharon den Adel, jonka päätä koristi juhlallinen piikkikruunu. Vokalisti puhutteli yleisöä sydäntä lämmittävästi ja hänen sanoistaan pystyi kuulemaan aidon lämmön ja ilon. Within Temptation oli päässyt jälleen soittamaan Suomeen, ja sai toimia ensimmäisen Himos Metal Festivalin pääesiintyjänä. Koko yhtye oli tästä otettu den Adelin mukaan, ja hän totesi että ”on rohkeaa järjestää uusi festivaali tällaisina aikoina”.

Within Temptation mittavaan uraan mahtuu monia suuria kappaleita, joita yhtye soitti pitkin keikkaansa. Eeppiset balladit saivat vastapainokseen raskaampia kappaleita, jotka antoivat hyvän vaihtelun keikalle. Within Temptation ei käyttänyt niin paljon pyrotekniikkaa hyväkseen kuin Amaranthe, mutta taustanäytölle heijastetut videot antoivat erityisen lisänsä kappaleille. Erityisesti niillä kappaleilla, joilla on mukana vierailevia solisteja, videot olivat hyvä lisä, sillä videoiden kautta solistit olivat ikään kuin mukana keikalla, ja heidän lauluosuuksien käyttö taustanauhoissa oli ymmärrettävämpää.

Within Temptationin esiintymistä oli äärimmäisen mukava seurata sen lämpimän tunnelman kuin nostalgisen vireen takia. Yhtye oli myös ainoa festivaalin esiintyjistä, joka nosti esille vallitsevan sodan Venäjän ja Ukrainan välillä.  Se oli hieno ele yhtyeeltä, ja den Adelin puhe rauhan puolesta oli koskettava. Parempaa päätöstä perjantaipäivälle ei olisi voinut olla.

Jos perjantai tuntui musiikkinsa puolesta hieman kevyenpuoleiselle, oli lauantain esiintyjäkaarti enemmän kallellaan raskaamman ulosannin puolelle. Ensimmäisenä hevin edustajana toimi traditionaalista heviä takova Tyrantti, joka esiintyi lauantaina alkuillasta telttalavalla ja antoi oman persoonallisen räiskäyksensä lauantain ohjelmistoon. Vuonna 2016 perustettu heviyhtye on julkaissut tähän päivään mennessä kaksi pitkäsoittoa, jotka ovat kavunneet aikanaan top 10 sisälle Suomen virallisilla albumilistauksilla. Keikan perusteella sijoituksia on helppo ymmärtää, sillä trion esiintymistapa kuin itse musiikki ovat viihdyttäviä ja kaikella kunnioituksella sanottuna omintakeisia. Aikainen esiintymisaika ei tietenkään ollut paras mahdollinen ajankohta yhtyeelle, mutta Tyrantti sai silti houkuteltua lukuisia uteliaita ihmisiä telttaan.

Ennen Eclipsen keikan alkua kiinnitin huomiota kahteen asiaan. Ensimmäinen oli se, että yhtyeen jäsenet näyttivät itse toteuttavan sound checkin muun henkilökunnan kanssa. Tämä yllätti minut, sillä Eclipsen kokoisen yhtyeen ei olettaisi tekevän sitä itse. Toinen ihmetystä herättänyt seikka oli se, ettei yhtyeellä näyttänyt olevan instrumenttien lisäksi mitään lavalla, ei edes taustalakanaa, jossa lukisi yhtyeen nimi.

Syy näille asioille selvisikin pian keikan alettua. Yhtyeen vokalisti-kitaristi Erik Mårtensson kertoi yhtyeen saapuneen juuri Sveitsistä. Heidän ikäväkseen matkatavarat eivät olleet saapuneet Suomeen, vaan ne olivat jääneet lentoyhtiön takia jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Onneksi korvaavat instrumentit järjestyivät paikan päältä, sillä Eclipse keikan peruuntuminen olisi ollut pettymys. Ruotsalaisyhtye soitti hyvin vauhdikkaan ja iloisen konsertin, jonka aikana kuultiin luonnollisesti runsaasti kappaleita viime vuonna julkaistulta ”Wired”-albumilta, joita Eclipse ei ole päässyt juurikaan soittamaan. Joukkoon oli lisätty tietysti yhtyeen hitit, jotka toimivat sokerina pohjalla. Kaikkinensa Eclipsen keikka oli juuri niin hyvä kuin olin toivonut, ja yhtye esiintyi siihen mennessä näkemistäni keikoista energisimmin.

Kun kotimainen power metal -yhtye Stratovarius asteli telttalavalle, kenellekään tilassa olleelle ei jäänyt epäselväksi yhtyeen vankka suosio. Yleisö vaikutti olevan kuin sulaa vahaa yhtyeen käsissä alusta alkaen, ja itse yhtyekin huomasi sen nopeasti. Vokalisti Timo Kotipelto yllytti yleisö huutoihin käsien heiluttamisella, jolloin teltta täyttyi mylvimisestä. Stratovarius on julkaisemassa uuden albumin syksyllä, ja kyseiseltä levyltä julkaistut singlet saivat myös hyvän vastaanoton. Mikään muu kappale kuin ”Hunting High And Low” ei tietenkään kirvoittanut yhtä kovaa suosiota, ja se euforinen meteli, joka syntyi yleisön laulaessa kertosäkeistöjä oli todella kovaäänistä ja korvia huumaavaa. Olin vaikuttunut niin yhtyeestä kuin sen kyvystä herättää suomalainen keikkakansa eloon.

Stratovariuksen järisyttävän keikan jälkeen olisi valehtelua väittää, että Pain olisi pystynyt ylläpitämään tunnelmaa. Päälava ei ollut esiintymispaikkanakaan niin intensiivinen kuin telttalava, mutta myös lähtökohdat Painin keikalle olivat yhtyettä vastaan. Yhtyeelle oli käynyt samoin kuin Eclipselle: Yhtye oli päässyt paikan päälle, mutta soittimet ja varusteet eivät. Sen takia myös Painin kaavailemat videot taustanäytölle jäivät näkemättä, mikä taatusti verotti yhtyeen esiintymisen purevuutta.

Pain ei ollut itselleni entuudestaan kovinkaan tuttu. Olin kuullut yhtyeestä joskus nimeltä ja tiesin sen olevan jo veteraaniyhtye ikänsä puolesta. Myös vokalisti Peter Tägtgren yhteistyö Rammsteinin Till Lindemannin kanssa oli minulla tiedossa. Kummoisia ennakko-oletuksia minulla ei ollut, ja olikin mukava huomata että yhtyeen soundista löytyy niin industrial metalin jytkettä kuin hieman kauhumaisuutta. Painia tekisi melkein mieli verratta Rammsteinin ja Alice Cooperin hybridiksi, vaikkei se täysin teekään oikeutta yhtyeelle. Kokonaisuudessaan ruotsalaisyhtyeen keikka eteni hillitysti, itsevarmasti ja paikoin hauskastikin välipuhesutkautuksien kautta, mutta myönnän hieman pitkästyneeni loppua kohden.

Kotimainen Beast In Black on saavuttanut nyt sen vaiheen, että yhtye nauttii laajaa suosiota niin kotimaassa kuin valituissa maissa ulkomailla. Yhtyeen kursailematon tapa yhdistellä kasari- ja ysäripopin tarttuvuutta metaliin saa tiukkapipoisempien metal-musiikin kuuntelijoiden veren kiehumaan, mutta itse henkilökohtaisesti pidän yhtyeen tavasta olla avoimen popahtava. Beast In Black on julkaissut kolme pitkäsoittoa, joista jokaiselta löytyy toinen toistaan purevampia kappaleita. Siksi jokaiselle lienee selvää, että yhtyeen keikka sisälsi runsaasti polkevia hittejä kuin myös muutamat verkkaiset ja kauniit balladit. Ja vaikka vokalisti Yannis Papadopouloksen lämminhenkiset välispiikit kuulostivat paikoin hyvin ulkoa opetelluille, välittyi yhtyeen esiintymisesti, erityisesti kitaristien ja rumpalin olemuksista suuri soittamisen riemu. Erityismainintana on myös todettava, että kitaristien ja basistin tapa heilua synkronoidusti oli erittäin tyylikkäännäköistä. Beast In Blackin keikka oli mukaansa tempaava alusta loppuun saakka ja lukeutui lauantain keikoista yhdeksi eläväisemmäksi.

Kaksipäiväisen festivaalin päättänyt Amorphis oli siitä epäkiitollisessa asemassa, että yhtyeen esityksen aikana koettiin pienimuotoinen vesisade ja yön lämpötila laskeutui kymmenen asteen pintaan. Tämä verotti taatusti osaltaan yleisön kokoa, joka ei vetänyt vertoja edellisen illan pääesiintyjän Within Temptationin yleisön kanssa. Pieni sade ja koleus eivät kuitenkaan suurinta osaa yleisöä haitannut, ja niinpä Amorphis sai jyskyttää väkevän esityksensä pimeässä syyskesän yössä. Yhtyeen valinta toisen päivän pääesiintyjäksi oli takuuvarma valinta ja hyvä lopetus festivaalille.

Yhteenvetona voin todeta, että HMF oli onnistunut kaksipäiväinen festari. Niin käytännönjärjestelyt kuin festivaalille valitut esiintyjät olivat onnistuneet festarikävijän näkökulmasta. Ympäristönä festivaalialue on erinomainen ja sitä on hyödynnetty aiemmin muidenkin tapahtumien, kuten Himos juhannuksen, Iskelmä festivaalin ja Jysäri-festivaalin tiimoilta. HMF on vain ensimmäinen festari, joka on profiloitunut enemmän rokkiin ja metaliin. Itse alueelle saapuminen E63-tieltä oli vaivatonta ja itse festarialue sijaitsi pysäköinnistä n. 5 min päässä. Alueella oli kaksi lavaa, joissa yhtyeet esiintyivät vuorollaan. Tämä edesauttoi sitä, ettei luppoaikaa jäänyt juurikaan keikkojen välille ja aikataulu oli siten tiivis. Erikoisena havaintona todettakoon, ettei itse ohjelma-aikatauluja ollut missään näkösällä. Toisaalta ne eivät ole ehkä nykyään enää tarpeenkaan, kun keikkojen aikataulun pystyy varmistamaan puhelimen kautta.

Miljöönä paikka oli ihanteellinen etenkin helteistä perjantaita ajatellen, jolloin tuuli virvotti mukavasti järveltä. Alueella oli poikkeuksellisen hyvin istumapaikkoja, ja alueen korkeuserot mahdollistivat sen, että keikkoja pystyi seuraamaan kauempaakin istuskellen. Punapuiset rakennukset antoivat myös oman autenttisen lisänsä miljöön ulkoasuun, kuten illalla palaneet köynnösvalot. Festivaalin keskellä olleesta päärakennuksesta oli hyvä näkyvyys päälavan suuntaan, ja kun päälava sijaitsi rinteestä katsottuna alhaalla, oli näkyvyys isommallekin yleisölle taattu. Erityisplussana mainittakoon myös sisävessat, jotka sisältyivät lippuhintaan. Ne vasta ovat luksusta festareilla.

HMF:sta ei ole helppo keksiä kritisoimisen aihetta, mikä on hyvä asia, mutta jos jostakin haluaisi keksiä purnattavaa, voisi se liittyä tapahtuman nimeen. Festivaalin nimi on hieman arveluttava, kun ottaa huomioon, että ainakin puolet esiintyjistä edustivat rockia. Jotkut saattavat kokea festivaalin olevan nimetty liian kevyin perustein metal-festivaaliksi, ja siksi rock-liite voisi olla toimivampi. Toisaalta, esiintyjäkaartissa oli edustajia niin pop metalin, sinfonisen metalin kuin power metalin saralta, niin siinä suhteessa nimenkäyttö on perusteltu. Mikäli festivaalin nimen pystyy mahdollisesta närästyksestä huolimatta nielemään – mikä kannattaa tehdä – on HMF ensimmäisen kerran perusteella ehdottomasti kokemisen arvoinen jatkossakin. Tällä festivaalilla asiat toimivat moitteettomasti ja esiintyjäkaartista löytyi tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi myös sellaisia, joita ei välttämättä muualla Suomessa esiintynytkään kesän aikana.

Raportti ja kuvat: Aleksi Parkkonen