Hiomaton timantti – arviossa DGM:n ”Tragic Separation”

Kirjoittanut Heidi Mikkonen - 6.12.2020

Melodista metallia soittava DGM oli jostain syystä jäänyt itselleni täysin tuntemattomaksi, vaikka italialaisyhtye on toimittanut asiaansa vaihtuvin kokoonpanoin vuodesta 1994 saakka. Niinpä olinkin kuin ällikällä lyöty, kun tuorein studioalbuminsa ”Tragic Separation” pyörähti levysoittimessa ensimmäisen kerran – meno on niin maittavaa, että hyvä jos malttaa istuen kuunnella. Kyseessä olisi vakuuttava julkaisu bändiltä kuin bändiltä, mutta erityisen ilahduttavasti se tulee taholta, joka ei komeile niiden kaikkein odotetuimpien albumeiden tai kysytyimpien festarikiinnitysten listoilla. Kenties viisikko on jäänyt muiltakin raskaan musiikin ystäviltä hieman vähemmälle huomiolle, joten on paikallaan jakaa tätä ilosanomaa näin arvostelun muodossa.

Omien sanojensa mukaan yhtye esittää progressiivista melodista metallia, mutta kiemuroivat riffit, epätyypilliset rytmitykset ja aavistuksen futuristiset äänimaailmat toimivat albumilla lähinnä mausteina muuten varsin perinteiseen kaavaan sidotun raskaan musiikin seassa. Progea enemmän ”Tragic Separation” lähentelee mielestäni Stratovariuksen tuoreimmista albumeista muistuttavaa voimametallia, mikä ei ole ihme ottaen huomioon, että DGM aloitti uransa instrumentaalisena power-kokoonpanona. Toisaalta levylle on saatu ujutettua myös kasarirockvaikutteita, joten kovin pieneen lokeroon ei bändi ole itseään ahtanut, ja hyvä niin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kymmenkappaleinen, 56 minuuttia kellottava albumi on DGM:n kymmenes täyspitkä ja neljäs laulaja Mark Basilen kanssa. Yhtye saa kiittää onneaan Basilen mukanaolosta, sillä kyseessä on ehdottoman taitava ja vahvaääninen vokalisti. Hänen ajoittaisella raspikurkkuisuudella höystettyä melodista lauluaan on miellyttävää kuunnella ja se kajahtaa usein niin suurella voimalla ja vapaasti virraten, että korvista valuu hunajaa – jos pääsee yli miehen vaihtelevantasoisesta englannin ääntämyksestä. Hänen taitojaansa ja äänialaansa on onneksi osattu hyödyntää sävellyksissä sangen monipuolisesti, vaikka korkealta laulettujen kertosäkeiden vastapainoksi olisin toivonut kuulevani vähän enemmän matalan rekisterin käyttöä muissa kappaleosioissa. Toinen maininnan arvoinen yksilösuoritus on Fabio Costantinon rumputyöskentely, joka on monipuolista läpi albumin ja tuo musiikkiin rutkasti groovea. Jos ei näillä eväillä ala jalka vipattamaan ja pää nyökkimään, niin vika on kuulijassa.

Albumi pyörähtää käyntiin hyvällä tavalla ilkeänkuuloisella progeriffittelyllä, kun avauskappale ”Flesh and Blood” esittelee yhtyeen soitto- ja sävellystaitoja koko seitsemän minuutin mitallaan. Hyväntuulinen hard rock -ralli ”Surrender” svengaa kuin hirvi – tätä kuuntelisi mielellään aurinkoisena festaripäivänä sitten joskus, kun kyseisiä huveja päästään jälleen järjestämään. ”Hope” on maailmojasyleilevine sanoituksineen ja viimeistä kertosäettä nostattavine modulaatioineen varsinaista euroviisumetallia, eikä ollenkaan pöllömpää sellaista. Levyn paras kertosäe kuullaan kuutosraidalla ”Stranded”, joka kuuluu pitkäsoiton raskaimpaan osastoon. Puhdasveriseksi power metaliksi äityvän ”Turn Back Timen” jälkeen kuullaan vielä rauhallinen, itseään toistava instrumentaalilopuke ”Curtain”, jonka olisi voinut jättää pöytälaatikkoon kokonaisuuden juuri kärsimättä.

Pieneksi harmiksi DGM:n biisinkirjoitustaidot eivät tällä täyspitkällä riitä aivan maaliin saakka. Levy alkaa loppua kohden toistaa itseään juuri sen verran, että erinomaista arvosanaa on vaikea antaa. Samoja sointukiertoja ja tempoja on hyödynnetty useammassa kappaleessa, joten varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla osaa biiseistä on vaikeaa erottaa toisistaan. Vahvimmiksi raidoiksi nostan edellä mainitun avauskaksikon ja omaperäisellä kertosäerakenteella erottuvan ”Strandedin”, sekä nimikappaleen ”Tragic Separation”. Selkeämpi nojaaminen progressiivisuuden suuntaan esimerkiksi arvaamattomien sävelkulkujen muodossa olisi tuonut albumille lisää vaihtelua. Turhaa toistoa karsimalla materiaalista olisi myös saanut kiristettyä kertakaikkisen loistavan EP:n, mutta nyt on tyytyminen hieman viimeistelemättömään pitkäsoittoon.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Soundimaailmaltaan ”Tragic Separation” on oikein nautittava; siinä on riittävästi selkeyttä ja potkua, ja päätös miksata rummut aavistuksen tavanomaista enemmän pintaan tukee Costantinon aiemmin kehuttua soitantaa. Koskettimia on käytetty läpi levyn hyvällä maulla ja ne kuuluvat enimmäkseen muiden instrumenttien taustalla, ehdottomasti osana kokonaisuutta mutta varastamatta huomiota itsetietoisella kikkailulla. Kitarasooloja viljellään lähes joka kappaleessa, mutta harva niistä jättää erityistä muistijälkeä. Soundipuolella kitaroihin olisi ollut varaa tuoda enemmän kokeellisuutta – nyt mennään aika perusasetuksilla, mikä ei auta muutoinkin läsnä olevaan vaihtelunpuutteeseen. Pikkuvioista huolimatta ”Tragic Separation” on kuitenkin ilahduttavan hyvätasoinen tuotos, jota voi suositella kaikille melodisen, keskiraskaan metallin ystäville.