Hippimäinen huolettomuus ja metallin raivokkuus kohtaavat Egokillsin ”Mellowhead”-albumilla

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 11.8.2018

Hippimetalliyhtyeeksi tituleerattu tamperelaisyhtye luottaa ”Mellowhead”-albumillaan raskaisiin riffeihin, tarttuviin kertosäkeistöihin ja satunnaisiin yllätyksiin, kuten muriseviin lauluosuuksiin. Soundinsa puolesta albumi on kuin sekoitus hippimäistä huolettomuutta ja lennokkuutta, joka on kääritty tarttuvaan ja jämäkkään metallimusiikin ulosantiin. Vokalisti Janne Selon nasaalinen ääni voi hieman säikäyttää ”Nibirussa”, mutta mitä pidemmälle levyä kuuntelee, sitä vähemmän siihen enää kiinnittää huomiota.

”Mellowhead”-albumi lähtee liikkeelle onnistuneesti, mutta levy lässähtää hieman puolivälin kohdalla. ”P.D.M.” antaa toivotun lisäpiristyksensä raivokkaalla energialla ja aggressiivisilla lauluosuuksillaan. Albumin nimikkokappale on miellyttävästi groovaava korvamato, joka jää kummittelemaan päähän pidemmäksikin aikaa. Itsereflektointikappale ”Karmageddon” on rauhallinen päätös albumille, josta löytyy kuitenkin ponnekkuutta kertosäkeistöissä.

Egokillsin hippimetalli on äänimaailmaltaan ja idealtaan persoonallinen. ”Mellowhead” lähtee hienosti liikkeelle, mutta urautuu albumin puolessa välissä. Levyn loppua kohden esiin nousee kuitenkin mielenkiintoisia piirteitä. Ehkä odotukseni olivat turhan korkealla ”hippimetalli”-ideasta ja koin siksi hienoisen pettymyksen albumia kuunnellessa. ”Mellowhead” on toimiva kokonaisuus, vaikka albumi ei ollut niin yllättävä kuin olin toivonut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen