Hipster-kesän aloitus Helsingin Sidewaysissä 9.–10.6.2017

Pitkästä aikaa asioihin nopeasti kyllästyvä hippikin innostui jostain, nimittäin Sideways-festivaaliin kohdistuvat ennakko-odotukset olivat korkealla. Laadukas ohjelmisto, hyvä alue ja omanlaisensa henki olivat jo tiedossa. Vuonna 2015 festareilla vieraillessani ohjelmiston teemana oli old school hip hop ja punk, kun taas viime kesänä paikalle ”Sadewaysiin” houkuteltiin vahvoja itsenäisiä ihmisoletettuja feminismin voimin. Vuoden 2017 kattaus koostui pääasiassa elektro-johdannaisista sekä rytmisestä puhemusiikista. Edellisestä vierailustani alueen järjestelyt olivat hieman muuttuneet. Lavojen suuntaa oli hieman käännetty, ja yksi pieni lava oli vaihdettu suurempaan Plaza stageen. Alueen ravintolat ja yritykset olivat jälleen tiiviisti mukana järjestämässä festaria, ja olutkarsinoistakin oli päästy eroon ja niiden tilalle oli tuotu kärryt, jotka kiersivät ympäri festivaalia kaupaten kylmiä iloliemiä.

Perjantaina alkuillasta oli hieman hiljaista, kun etelänaapurista saapunut visionäärivenkoilija Tommy Cash esiintyi päälavalla. Aikataulusta myöhässä paikalle roudattiin DJ-vehkeet, joiden taakse asettui maailman brittiläisimmän näköinen nahkatakkiin sonnustautunut nuorimies. Huvittuneisuus valtasi mielen, kun tiskijukan habituksessa yhdistyivät nuori Liam Gallagher, The Inbetweeners-sarjassa näytellyt James Buckley ja Damon Albarn. Cashin puolen tunnin slotti päälavalla aiheutti ennakkoon hämmennystä, mutta eipä tuolla Die Antwoordin Ninjaa hyvin paljon muistuttavalla virolaisella viiksiniekalla kappalekatalogia vielä olekaan täysimittaisen show’n heittämiseksi. Odotin myös, että keikalla nähtäisiin videoita tai jotain muuta visuaalista antia eikä vain seksuaalissävytteistä vääntelehtimistä. Cashin musiikkivideot ovat “se juttu” post-neukku-tyyppisen runonlaulun ohessa. Vampyyrihenkiselle yleisölle ja esiintyjälle auringonpaisteessa oleilu tuntui olevan hieman vierasta, ja Tommy kehuikin keikan päätteeksi, että ensi kerralla vedetään kahden tunnin keikka. Oletan, että se tapahtuu talven saavuttua Helsingissä. Keikan päätti Cashin kovin hitti “WINALOTO”, johon yleisö yhtyi asianmukaisesti mukaan huutamaan.

Kriitikoiden valtavirtaa kohti nostama Litku Klemetti & Tuntematon numeron esiintyminen toiseksi suurimmalla Plaza-lavalla epäilytti. “Joko tämä muka on näin iso bändi?” mietin. Ja olihan se! En ollut nähnyt sitä vielä livenä ja ajattelin, että kyseessä on ujostelua ja itsensä vähättelyä. Toisin kävi, sillä lavalla rokattiin folk-soundeista ohi ja yli. Kuulin suosikkikappaleeni “Badding” sekä nokkelan “Progetytön”. Käteen jäi hyvä mieli! Suunnatkaa siis tarkastamaan tämä hankalasti suuhun sopiva yhtye, kun se maatamme kesällä kiertää.

Olennainen osa mitä tahansa festarikokemusta on uusien bändien sattumalta löytäminen. Tällä kertaa eteen asetettiin brittiläinen Slaves ensimmäisellä Pohjoismaiden keikallaan. Kitaristista ja seisaaltaan paukuttavasta rumpalista koostuva punk-duo esiintyi riehakkaasti kaapaten ennätysnopeasti mukaansa suomalaisen yleisön. Yhtyeen lavateknikko joutui puuttumaan rock & roll show’hun jatkuvasti antaen lisää piuhaa tai kelaten sitä takaisin, kun Laurie Vincent vieraili yleisön puolella tai kaatoi toistuvasti mikkitelineensä. Slavesilla ei kai ole tarpeeksi materiaalia täyttäämään tunnin slottia, joten välillä kuultiin maailman kuivinta brittihuumoria. En oikeastaan edes osaa sanoa, yrittivätkö välispiikkien tarinat olla hauskoja. Keikasta kului ainakin 10 minuuttia jorinaan ja jutusteluun. Lensipä yleisöstä läppää myös takaisin päin, nimittäin miehekkään kokoisen makkaran muodossa! Lerssi ei tuntunut hämmentävän yhtyettä ollenkaan, ja kyrsä päätyi lopulta kitarakaappia koristamaan. Miksauskopilta katsottuna kaksikko näytti valoshow’n kera oikein vaikuttavalta. Fuck the hi-hat!

Warehouse-stagen korkkaus oli edessä, ja muistin jo edellisvuosilta, miten huono se on äänentoistollisesti. Ongelmallisuudet eivät lopu siihen. Kapean ja korkean varikkohallin käyttäminen keikkaolosuhteisiin saattaa tuntua paperilla hyvältä, mutta käytännössä se ei toimi ollenkaan. Ääni kaikuu ja kimpoilee tiiliseinistä, suuret ikkunat päästävät sisään päivänvaloa pitkälle iltaan, joten valoshow kärsii, kapea tila tekee nopeasti pullonkaulan, eivätkä ihmiset mahdu keikoille sisään. Ilma ei myöskään vaihdu ollenkaan, joten tuskallinen kuumuus piinaa päivisin. Niinpä bändit kuten Rainbowlicker antavat erittäin epäreilun kuvan yhtyeestä, koska esiintymisolosuhteet ovat kammottavat. Täytyy antaa tuolle happopunkkioudokille tulevaisuudessa mahdollisuus klubikeikalla.

Lisää brittivieraita ja ajantuhlausta oli tiedossa heti perään Park stagella. Lady Leshurrin setistä 20 minuuttia kului siihen, että DJ soitti kliseisimpiä vanhan koulun hip hop -klassikoita. Kun Lady Leshurr viimein saapui lavalle, hän tiedusteli, pitääkö yleisö vanhoista räppibiiseistä. Tästä seurasi kiusallisen pitkälle venytettyä yleisönhuudatusta puhkisoitettujen biittien päälle, joten päätin lähteä. Jos sitä omaa kappalemateriaalia ei ole kolmea varttia, soittakaa settinne ja poistukaa. Se on ihan hyväksyttävää, jopa toivottua, jos esiintymiskarismaa ei vielä juurikaan ole.

Aiemmin Sidewaysissä autotallirokkiosastolta on vieraillut Ty Segall Muggers-yhtyeensä kanssa. Tänä vuonna tuota paikkaa yritti täyttää rockin monitoimimies Teemu Tanner Kynnet-yhtyeineen. Lavaa ohittaessa oli pakko hetkeksi pysähtyä fiilistelemään hyväntuulista esitystä. Alueella kuitenkin sattui ja tapahtui jatkuvasti, joten kiirettä piti, jos halusi imeä itseensä mahdollisimman paljon laadukasta musiikkia. Huoratronin keikkamaineen luulisi tuntevan, vaikka ei sitä olisi livenä nähnytkään. Jännitys oli jo aikataulujen julkaisusta lähtien läsnä, kun näki, että Huoratron tulee esiintymään Warehousessa. Siinä oli kroppa koetuksella selväpäiselläkin viihtyjällä, kun sieraimet värisivät basson jytkeessä ja strobovalolle oli vain antauduttava.

Perjantain viimeinen keikkavalinta oli hankala: päällekkäin soittivat yhdysvaltalainen instrumentaalibiittejä pyörittävä DJ Shadow, aavikkoprogea tuuttaava Kaleidobolt sekä kotimaisen jytärockin elävä legenda Räjäyttäjät. Päädyin viimeksi mainittuun. Puistolavan edusta oli täynnä jytäväkeä. Tämä oli mukava yllätys, sillä olen nähnyt Nousiaisen sakkia vain kaukana Helsingistä, jossa yleisöä ei niin kauheasti välttämättä ole. Räjäyttäjien viimeisin julkaisu, loistava “Räjä Elektrik Millenium” on pyörinyt korvien välissä ahkerasti. Livenä pelkistettynä rock-triona soitetut kappaleet eivät kuitenkaan päässeet aivan oikeuksiinsa, koska äänimaailmasta puuttui niin paljon tavaraa. Jytäväki kuitenkin nautti myöhäisillan tansseista, ja lavan edustalla pyöri jos jonkinnäköistä hippiä Elli Haloosta lähtien. Viimeistään “Missä olet Rapa-Eini?” sai kansan hyvälle tuulelle, lähes täydellinen iskelmäkappaleen irvikuva kun on.

Lauantai oli ohjelman puolesta ainakin itselleni pääpäivä. Sen kunniaksi kirpparilta löydetty hapokas mekko päälle ja kukkahousut jalkaan. Alueella näkyi jos jonkinlaista värikästä ja liekehtivää hahmoa, kuin olisi ulkomailla ollut! Huomiota kiinnittivät useat nallekarhupariskunnat glitterpartoineen, Claire Underwood -tyyliset mimmit, siihen väliin valahtavat androgyynit ja muunmieliset. Jokainen sateenkaaren sävy tuntui olevan edustettuna. Oli siis täysi vapaus olla oma outo itsensä, ilman että katsotaan kieroon. Miten vapauttava tunne! Tasa-arvottaminen näkyi myös siten, ettei tapahtumaan myyty mitään VIP-palveluita. Myöskään mitään erilaisia rannekkeita, passeja tai laminaatteja ei jaettu median edustajille.

Kerkesin kuulemaan muutaman biisin verran Itä-Hollola Installaatiota alueelle saavuttuani. Mainiota shoegaze-indietä. Kotimainen underground-musa onkin mahtavassa kunnossa tällä hetkellä, ja sitä osataan Suomen festareilla hyödyntää. Warehousessa “Kingston Wallia kiippareilla” taas soitti Lohjalla perustettu Hidria Spacefolk. Juuri ennen festarikauden alkua somessa pyöri ammattiloukkaantujien itkua siitä, miten intiaanipäähineitä ei saisi käyttää, ellet itse ole Yhdysvaltain alkuperäiskansaa. Toivottavasti tuo tyyppi ei ollut seuraamassa kyseistä keikkaa, sillä itse näin sulkalaitteita ainakin kaksi! Nillitystä ei tuolla keikalla onneksi ilmennyt. Homman nimi oli, kuten jo bändin nimestäkin saattaa päätellä, transsi. Ihmiset hytkyivät ja huojuivat pitkien jumiriffien tahtiin, ja vaikka bändistä ei ollut kuullut koskaan aiemmin, se meni tajuntaan saman tien.

Tämän jälkeen Park stagella jatkettiin hieman samoissa merkeissä, nimittäin Death Hawksin ukot olivat kaivaneet pyjamansa kaapista ja lähteneet kesälavoille. Bändi kuulosti täydelliseltä, kiitos siitä miksaajalle. Death Hawks toimii erittäin hyvin puistomiljöössä, ja sillä onkin olemassa eri tilanteisiin sopivat sovitukset. Näin vaikuttavia livebändejä on harvassa, onneksemme juuri meitä on siunattu tällä riihimäkeläisyhtyeellä.

Sitten oli aika ahtautua Kellohallin Lihadiscon uumeniin. Kyseessä on Teurastamon vanha kaakeloitu halli, jossa on aikanaan roikutettu ja siirrelty ruhoja. Kaikki normaalista poikkeavat esiintymistilat tuovat lisäjännitystä, niin myös Jukka Nousiaisen kohdalla. Vaikka mies tekee mistä tahansa maitolaiturista rockin alttarin, toi istumapaikkakeikkoja varten tarkoitettu lava oman magiansa hetkeen. Osa yleisöstä joutuikin jäämään ulkopuolelle, sillä tilaa oli rajoitetusti. Keikalla kuultiin yhteisvihellystä “Lonely Riderin” tahtiin, rock & rollin ylistystä sekä yksi erityisen hieno hetki. “Sun kanssas mä lähden minne vaan” on melko psykedeelinen ralli, joten Jukka veti kesken kappaleen nupit kaakkoon. Signaali jäi kiertämään muutamaksi minuutiksi, ja kun Nousiainen sai säädöt mielestään kohdilleen, hän istuutui alas tuolille ja pysähtyi nauttimaan kiertävästä äänestä. Yleisö malttoi odottaa ja ihmetellä, mitä tuleman pitää, ja yltyi suuriin aplodeihin ja huutoon, kun tuo Suomen Jimi Hendrix nosti kitaransa maasta ja jatkoi kappaleen asianmukaisesti loppuun.

Mitä olisikaan festivaali ilman laadukasta suomiräppiä. Vaikka sitä kyllä oli teoriassa tarjolla, harvemmin se livetilanteessa itselleni toimii. Tuuttimörkö toimii, koska hänellä ei turhia tuplaajia ja sekiksissä esiintyviä mikkiin mölisijöitä lavalla ole. Viihtyminen onnistui, sylisyntikka vinkui, ja huumori kukki!

Kotimaisen hip hopin pioneeri ja legenda Ceebrolistics teki paluun Sidewaysin päälavalla. Sen “Ö”-albumi on juuri sellaista, mitä itse haen suomiräpiltäni – sen synkät taustat ja valtavirrasta poikkeava ulosanti miellyttävät. Liveshow’hunkin oli panostettu: suuri taustascreeni oli jatkuvasti käytössä, ja siellä pyöri kappaleisiin liittyviä vaikuttavia videoita ja grafiikkaa. Lavalla oli jatkuvasti sankka savupilvi, ja vieraili keikalla myös kitaristi Joona Hasan. Pitkästä tauosta huolimatta räpit kuulostivat yhtä hyviltä kuin levyltä, jätkät olivat treenanneet selkeästi tätä varten. Merch-pisteellä vasta painosta tulleet t-paidat kielivät myös siitä, että Ceebrot saattavat aktivoitua levytys- ja keikkailurintamalla lähitulevaisuudessa.

Plazalla viimeisiä energiaryöppyjä festarikansasta ravisteli irti Disco Ensemble. Vaikka entiset emotyttöjen märkien päiväunien kohteet käyvätkin jo neljääkymmentä, ovat he silti edelleen maamme energisimpiä live-esiintyjiä. Lamppuja vilkutteli Jussi Koivu, jota kiiteltiin välispiikeissä. Strobo oli kovassa käytössä, ja hyvä niin! Pelkkiä hittejä sisältänyt intensiivinen setti piristi vielä illan pääesiintyjää varten.

Norjalainen elektropop-duo Röyksopp oli saatu kolmen vuoden tauon jälkeen Suomeen, mutta tällä kertaa ilman Robyniä. Ennen keikkaa huikkailin seuralaisilleni, että 15 minuutin versio “Monumentista” napostelisi näin alkuun. Sieltä se myös tuli heti kärkeen, mutta tunnin slottiin ei paljoa paisuttelua mahdu, joten kappaleiden pituudet pysyivät vaatimattomina. Laulajan virkaa hoiti ruotsalainen Jonna Lee valkeassa siivekkäässä asussaan. Lavalla oli jos jonkinlaista lamppua, laseria ja rakennelmaa, jota ihmetellä. Yleisön päälle laskettiin useasti valtava ja vaikuttava laser-peitto, jota kelpasi ihailla. Myös screenejä käytettiin hyväksi muun muassa futurististen videoiden esittämiseen. Lavalla nähtiin muutamassa kappaleessa vieraileva mieslaulaja, jonka nimi meni ohi, eikä internetkään tunnu kertovan, kuka hän oli. Laulajat ovat tietenkin suuri osa Röyksoppin musiikkia, ja Robynin tai edes Susanne Sundførin puuttuminen hieman söi tunnelmaa.

Röyksopp-logo, jota heijastettiin led-screeneille, muistutti erehdyttävästi Daft Punkista, ja sähkörumpujen ja syntetisaattorin takana puuhasteleva duo kyllä muistutti muutenkin ranskalaiskollegoitaan. Viimeinen varmistus saatiin ”The Girl and the Robot” -kappaleen aikana, kun päähän puettiin robottikypärä ja kone-efekteillä laulettu duetto sai yleisön nauttimaan olostaan. Setin päätteeksi kuultiin ”Do It Again”, joka jätti ilmeisesti tahallaan antiklimaattisen tunnelman. Kuten kappaleessa lauletaankin: “The anticipation, wait for it, wait for the build-up, then let’s do it again.” Yksi iso droppi kappaleessa kuultiin, mutta muuten mentiin vain jännityksen voimalla, joka ei koskaan lauennut. Röyksopp toimi kyllä show’na nätisti, mutta petti hieman odotukset. En sitten tiedä, olivatko omat odotukseni vääriä, koska olisin tahtonut kuulla kunnon bilebängereitä festarin päätteeksi. Elektronisille yhtyeille täytyy aina antaa iso käsi, jos ne soittavat livenä. Nytkin paikalla oli sähkörumpua, pädiä, synaa ja ties mitä hilavitkutinta aktiivisessa käytössä.

Sideways saa arvosanaksi festarina viisi viidesosaa eli 5/5. Vapaamielisyys, hippihommat ja laadukas valtavirrasta poikkeava musiikki ovat ehdottomasti parasta Suomen kesässä. Sääkin suosi, ruoka oli hyvää, ja järjestyshäiriöitä en nähnyt yhtäkään. Ensi vuonna sitten vielä kovemmat artistit kehiin, niin taso pysyy Pohjoismaiden kärkikastissa! Nyt ollaan vielä ujosti lasketeltu nostalgian ja old schoolin turvin, vaikka Fullsteamilla ymmärretäänkin ajankohtaisuuden päälle hyvin.

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Kuvat: Jyri Kinnari