Hopeaturkkiset hyeenat eivät hyydy – arviossa The Flaming Sideburnsin Silver Flames
Suomessa on aina soitettu paljon rokkia, mutta silti täällä on ollut vain muutama oikea rokkibändi. Ja The Flaming Sideburns on juuri sellainen. Ei kursailua, ei erikoisuudentavoittelua. Vain kolme sointua ja hullu argentiinalainen keulakuva. Joka toki on asunut jo vuosikymmeniä Suomessa, mutta silti.
Kysyin kaksi – eikun kolme! – vuotta sitten julkaistussa Sideburns -livearviossa, että mihin kaikki nämä vuodet ovat menneet. Scandinavian action rockia Kalliosta Tukholman kautta Detroitiin kuljettanut juna on mennyt menojaan, kieltämättä jo aikapäiviä sitten, mutta jokin pitää tämän bändin yhä käynnissä.
Jos ensialbumin aikoihin tuntui hetkittäin, että Fleimarit joutui hyvällä tavalla pinnistelemään tullakseen kuulluksi kaikkien retroilevien garagerypistys-yhtyeiden ympäröimänä, maailma ei ole enää sama. Bändistä on tullut yksinäinen majakanvartija, jonka energinen retroilu toimii viimeisenä linkkitornin valona MC5:n ja jonkun treeniksellä kaljottelevan rokkiretkueen välillä. Onhan vielä sellaisia? Valon vilkkumistahti on hidastunut jo aikoja sitten – edellinen uutta materiaalia sisältänyt levy julkaistiin vuonna 2007 – mutta tuore albumi ei silti tunnu väsyneeltä vanhan kertaukselta. Ikä kuuluu tietynlaisena seestymisenä, mutta se ei ole ikinä niin huono juttu kuin ylitempossa yliyrittävä nuoruuden saavutusten jahtaaminen.
Mainos päättyy
Kappalelistaa tiirailemalla bändin salaiseksi aseeksi paljastuu muonavahvuuteen palannut kitaristi Arimatti ”Jeffrey Lee Burns” Jutila, jonka panos etenkin biisintekorintamalla on merkittävä. Vaikkapa nimikappale ”Silver Flame” on maukkainta suomessa tehtyä rokkia sitten, no, bändin ”Hallelujah Rock ’n’ Rollah” -debyytin (2001). ”Are we gonna ride?”, kysyy Eduardo Martinezin tuttu ääni. No, noustaan taas kyytiin! Viime kerrasta onkin jo aikaa. Jukka Suksen sooloilut ovat ehkä saaneet tipan verran vanhemman valtiomiehen rauhaa, mutta soundi sekä pettämätön tyylitaju ovat yhä paikallaan. Ja Jarkko ”Jay Burnside” Jokelaisen soitto rullaa kuin pieni eläin. Vanhempi eläin, kyllä, mutta ei missään tapauksessa raihnainen.
Uusia sävyjä perusrokkaukseen löytyy tutunkuuloisesti psykedeelisiksi kaiutettujen vokaaliosuuksien kautta – yleisesti ottaen Martinez on vokalistina entisen kaltaisessa vedossa. Tämän eteerisemmän tunnelmoinnin parhaimmistoon päätyy itseoikeutetusti Roky Ericksonin ”Reverberation (Doubt)”, joka vie kunniallisemmankin kansalaisen jonnekin universumin pimeälle puolelle. ”Lighthouse Keeper” -jatkaa haikeammalla linjalla, mutta 60’s-poppaileva sinkkulohkaisu ”Soulshaking” pistää homman taas ruotuun. Levyn loppupuolen rautalankaiskelmätunnelmat toimivat kypsyneelle orkesterille hämmentävän hyvin ja espanjankieliset Martinez-runoilut vievät kaukomaille kaipailevan rokkikriitikon lentokenttäterminaaliin ja pilvien päälle.
Materiaalin tasavahvuudesta huolimatta on levyn huippuhetkeksi nostettava pettämättömästi groovaavan basisti Marko ”The Punisher” Perälän ja Martinezin The Who-oodi kaatuneelle ystävälle ja menneille ajoille. Jos joku, niin vuonna 2017 edesmennyt Robert ”Strings” Dahlqvist ansaitsee oman laulunsa ja ”A Song For Robert” on juuri osuva sekoitus haikeutta ja energiaa. Jos taivas on olemassa, on tästä levystä varmasti jo päätynyt kopio Pyhän Pietarin postilaatikkoon. Ai miksikö luulen, että Strängen on päätynyt yläkerran rokkiorkesteriin? Katsokaa nyt The Hellacoptersin High Visibilityn kantta.
Hopeaketun – tai siis hopeaturkkisen hyeenan – kollektiivinen karisma kantaa halki levyn, ylipitkän levytystauon ja ylikin. Toivottavasti joku päätyy julkaisemaan nuoruuden innolla vielä vireämmän rocklevyn vuoden 2021 aikana, mutta jo ”Silver Flames” tekee oluen siemailusta kuulokkeet päässä lähes täydellisen nautinnon.
JÄLKIKIRJOITUS:
Kirjoitin tämän keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Torstaipäivällä kävin vihdoin noukkimassa Turun Levykauppa X:stä ”Hallelujah Rock ’n’ Rollahin” vinyylikopion ja vaihdoin myyjän kanssa pari kehuvaa sanaa levystä ja parin vuoden takaisista keikoista. Illalla käytin keltaisen vinyylin A-puolta iltakuntoiluni taustamusiikkina – kuntoiluni ei siis kestä kovinkaan kauaa. Mutta mitä sitten näenkään: Helsingin Sanomien Fleimari-haastis paljastaa kuin ohimennen basisti Marko ”The Punisher” Perälän vaihtuneen Rami Heliniin. Eli bändin ns. klassisen line-upin taival on päättynyt jälleen. Ei kai siinä sitten mitään, onnea herra Helin ja kiitos Punisher. Kiitos myös koko hallelujah-kokoonpanolle vimmaisista Kesärauha- ja Dynamo -keikoista – sekä etenkin Lissabonin 2019 keikasta ja olutseurasta. Elävä rock ’n’ roll oli muistaakseni hauskaa!
