Hopeinen kuu luo verelle siltaa – Klassikkoarviossa Neurosiksen 30 vuotias ”Through Silver In Blood”

Huhtikuussa 30 vuotta täyttävä, 1996 vuonna julkaistu ”Through Silver in Blood” oli yhdysvaltalaisen Neurosiksen viides albumi, sekä lopullinen läpimurto. Kyseinen merkkiteos raivasi latua uudenlaiselle metallimusiikille, jossa kappaleet rakentuivat junnaukselle, puhkumiselle ja progressiivisen rockin tyylisille suvannoille. Tämä alagenre kastettiin post metalliksi, ollessaan rajumpi ja säröisämpi valokopio jo olemassa olleesta post rock-genrestä.

Alunperin crust punkia, hardcorea ja crossover thrashia mättänyt, 1985 perustettu Kalifornialainen Neurosis on yksi metallimaailman kiistattomia helmiä, vaikka genrellisesti yhtye on venynyt sinne ja tänne koko uransa ajan. Kahden ensimmäisen punkimman pitkäsoittonsa jälkeen vuonna 1992 ilmestynyt ”Souls at Zero” esitteli aivan uudenlaista ilmaisutyyliä raskaalle musiikille. Hardcoren vaikutteet olivat edelleen läsnä, mutta visuaalisesti ja äänellisesti yhtyeen musiikissa oli jo runsaasti monisäikeisiä kerroksia. Panokset kovenivat vuoden 1994 ”Enemy of the Sun”-albumilla, kun yhtyeen omintakeinen doom metal -junnaus ja uhitteleva hardcore-ilmaisu vahvistui. Kliimaksi tämän kehityksen osalta saavutettiin seuraavaksi, kun ilmiömäinen ”Through Silver in Blood” julkaistiin.

Konemaisella äänimaailmalla kuorrutettu avausraita ”Through Silver in Blood” paisuttelee itsensä kahdentoista minuutin aikana aivan järjettömiin mittoihin. Kuuntelija hukutetaan heti kättelyssä koneellisen sykkeen vangiksi ja happea annetaan todella niukasti tulevalla 70 minuutin matkalla.

Edellisten kahden albumin tavoin yhtye rakentelee kappaleitaan niin hypnoottisista rytmeistään, kuin myrskyisistä räjähtelyistä. Rytmillinen identiteetti olikin vahvin yhteinen tekijä tätä seuranneilla albumeilla. Yhtyeen kehityskaari oli vertaansa vailla lähes neljä vuosikymmentä, heiluen sludgen ja post metallin lisäksi folkin ja perinteisemmän post rockin pauloissa. Jokaisella albumilla yhtye uudisti itsensä, vaikka näin ankaraan ilmaisuun ei enää palattukaan.

Kuten jo mainittu, albumi tarjoili ensimmäisiä ponnahduslautoja post metal -genrelle. Yhtyeen inspiraatioksi on lukeutunut niin Swans, Coil, Throbbing Gristle kuin progressiivisen rockin jättiläinen King Crimson. Jälkimmäisen suuri vaikutus ei jää kenellekään epäselväksi joka Neurosikseen on tutustunut. Dynaaminen vaihtelu, dissonanssi ja kappalerakenteellisilla standardeilla perseen pyyhkiminen on kenties typistetyin tapa kuvailla Neurosiksen haastavia tekeleitä. Tuskallinen määrä emotionaalista painetta, jolle yhtye on löytänyt aina uusia tapoja kanavoida tunteitaan todellisuuteen.

Yhtyeen soittamisessa on jotain aivan maagista ja raa’an aitoa. Se on ilahduttavaa huomata, myös tällä albumilla joka on yhtyeen ainoa, jota ei ole äänitetty livenä. Yhtyeen toinen kitaristi sekä laulaja Steve Von Till kertoi muuan haastattelussa yhtyeen äänittävän levynsä soittaen samassa huoneessa samaan aikaan. Vain laulut on lisätty jälkikäteen. Olisi mielenkiintoista tietää, että onko myös kaikki efektit soittimille kytketty lennosta kesken soiton. Tämän tason jätkiltä se ei yllättäisi, mutta kerroksien määrä on valtava.

Yhtyeen klassikkokokoonpano vakiintui ”Through Silver in Bloodilla” ja siihen kuuluivat perustajajäsenet Scott Kelly kitaran ja mikin varressa, rumpuja taonnut Jason Roeder sekä basisti Dave Edwardson, joka satunnaisesti karjui muutaman parren hyvin crust punkille ominaisella hullun miehen öykkäröinnillä. Vuonna 1989 yhtyeeseen liittyi laulu-, sekä kitaraosuuksia Kellyn kanssa jakava Steve Von Till.

Tällä läpimurtoalbumillaan Neurosiksen remmiin liittyi myös uusi ”kiipparisti” Noah Landis, jonka kädenjälki niin sampleissa, syntetisaattorissa kuin kolinasaundeissakin on korvaamaton. Ilman kaikkea tätä kakofoniaa homma olisi harmittavan pliisua. Kompleksinen audiohyökkäys on kuin hyökyaalto, jonka alta ei niin vain uidakaan pintaan. Tämäkin on sellainen voimavara, jota Noah on uudistanut yhtyeen jokaisella albumilla ja tehnyt joka kerta erilaisia ratkaisuja. On suorastaan vaikea olla puhumatta yhtyeen muiden levyjen äänimaailmoista tämän arvostelun yhteydessä, sillä koko katalogi varsinkin tästä eteenpäin on niin moitteetonta ja antaa ainutlaatuista valoa juuri tälle albumille.

”Purify” -kappale tarjoilee rauhallisen alkunsa puolesta hengähdystaukoa kuulijalle jatkuvan taonnan jälkeen, kunnes särökitarat taas hiipivät kuvaan ja mouruavat jännitteen kasvaessa jälleen epämiellyttäviin mittoihin. Kappale vie kuitenkin albumia seesteisempään suuntaan, vaikka yhtyeen apokalyptinen manifesti ei pysähdy hetkeksikään. Säkkipillien siivittämänä laskeudutaan Neurosiksen suoranaiseen hittiin, eli jalansijan saa ”Locust Star”.

Albumin julkaisuvuonna yhtye esiintyi Osbourne-perheen masinoimalla Ozzfest-festivaalilla. On siinä ollut yleisöllä ihmettelemistä, kun yhtye on mesonnut näitä kappaleita ensimmäisiä kertoja livenä. Haastatteluissa yhtye on kertonut kokeneen olonsa outolinnuksi suuren ”Hollywood-tason” festivaalin esiintyjänä. Yhtyeen punk-juurista opittu DIY-mentaliteetti varmasti toi omat päänvaivansa puolin ja toisin.

Toisin kuin yhtyeen tyylillisillä jälkeläisillään, Neurosiksella ei ole yleensä tapana tähdätä kliimakseihin. Tämä porukka ei rakenna kappaleitaan niin, että lopussa seisoisi kliseinen kiitos. Harhauttavasti toisiksi viimeisen kappaleen ”Aeonin” lopetus uhkuu majesteettisuutta ja tarjoilisi katarttisen lopetuksen albumille, kunnes ensikertalaiset huomaavat, että oikeasti viimeinen ”Enclosed in Flames” on niin tukahduttava ja nihilistinen, ettei sen jälkeen kiinnosta mikään, eikä varsinkaan se, että missä kappalejärjestyksessä käristys tapahtui.

Kyllä se on pitkä huokaava puhallus mikä suusta pääsee levyn loputtua. Tyhjentävä jälkipyykki ei eroa yhtyeen muista levyistä mitenkään, aina on koko pajatso tyhjennetty ja maallinen tuska uuvutettu kuoliaaksi. Silti sitä haluaa aina lisää, eikä mikään tunnu riittävän. Mainittakoon vielä, että pelkästään tuotannolliset valinnat Neurosiksella ovat täydellisiä, vaikka tuottajalegenda Steve Albini ei vielä tällä levyllä olekaan ohjaamon puikoissa. Tästä eteenpäin Albini tuotti jokaisen albumin.

Neurosiksen työ kantaa hedelmää edelleen tänä päivänä. Uusia aaltoja 90-luvun industrial, sludge ja post metal -perinnöstä syntyy jatkuvasti. Harmi, että yhtyeen matka päättyi ennenaikaisesti, kun nokkamies Scott Kelly paljasti olleensa vuosien aikana väkivaltainen omaa perhettään kohtaan ja eläköityi musiikista. En suostuisi kuitenkaan personoimaan Neurosista pelkästään häneen, sillä yhtye on sataprosenttisesti osiensa summa. Yhtyeen tulevaisuus on ollut siitä lähtien erittäin epätodennäköinen, mutta kitaristi-laulaja Steve Von Till antoi jatkumiselle mahdollisuuden pilkettä taannoisessa Transmissions-podcastissa viime vuoden lopulla.