Huikea kypsyminen Paaralta – Riitti on pitkän odotuksensa arvoinen

Paara ei ole itsestään niin sanotusti melua pitänyt, eikä joka kissanristiäisissä soitellut. Siltikin se osoitti jo debyyttialbumillaan ”Yön olevainen puoli” (2015) melkoista taitoa musiikin teossa. Jalat ovat bändillä niin maassa kuin olla voi, ja sitäkin isompi yllätys on ollut sen timanttihiottu tuotanto. Itse musiikin sielu on irronnut maasta jo aikaa sitten. Tämä tunnelmallinen ja aistillinen, folkista rujosti ammentava black metal hakee vertaistaan Suomen dark folkin ja bm:n areenoilla. Debyytin kruunasivat upeat vierailijat Swallow the Sunista, Moonsorrowista, Katatoniasta ja vielä Shape of Despairista, jonka Natalie Koskinen sitten siirtyikin Paaran vakimiehistöön. Natalien kuulas ääni on niitä vokalistien napakymppivalintoja, jotka onnistuvat kertarykäisyllä. Uudella levyllä ei juuri vierailijoita esiinny, lukuunottamatta Eero Mämmiä vokaaleissa. Mutta tarkasti on säädetty sointivärit laulunkin suhteen koko levyllä. Bändin kuusimiehinen jäsenistö taiteilee artistinimillä Zvartus – kitara ja puhdas laulu, Lempo – kitara, Hahtezan – puhdas laulu, Trangoth – basso, Waara – rummut sekä karismaattinen frontman Helmouth – rääkylaulu.

ViciSolum Productionin kautta 9.2.2018 julkaistava kakkoslevy ”Riitti” koostuu edellisen levyn tapaan neljästä pitkästä raidasta. Vavahduttavan kauniit melodiat, tarkasti artikuloitu puhdas laulu, glissandoina taipuvat ambientit ja raaka, musta materiaali voimasointuineen, tuplabasareineen – ja Helmouth. Siinäpä se, ja palikat järjestelty nerokkaasti kyltymättömällä mielikuvituksella ja tyylitajulla, viimeiseen asti harkittuina. Jos black metalista voisi koskaan tulla main streamiä, se tapahtuisi varmaan tätä kautta, koska tällainen taito ja kauneuden taju ei voi loputtomasti piileskellä KVLT-sisäpiiriseinien takana. Mutta tämä bändi tuskin aitouttaan myisi. Aitous on yksi sen tavaramerkkejä.

”Viimeinen virta” avaa levyn upeasti. Crescendona esiin sukeltavat äänet, hidas komppi ja tavattoman kaunis puhdas laulu alustavat hitaasti ja varmasti rakennetta ja teosta, joka on niin huikea ja vaikuttava, että oikeastaan sanattomaksi vetää. Kyllähän odotukset debyytin jälkeen olivat kovat, mutta nyt kun kuulee ihan konkreettisesti tämän kypsymisen joka saralla, sekä sovituksissa, aiheiden kehittelyissä että tunnesisällön hallinnassa, vetää hiljaiseksi. Black metalin diskanttisointiset ja terävät riffit Helmouthin karismaattisen voimalaulun kanssa asetettuvat  nerokkaasti vasten pehmeämpää materiaalia. Eikä toki mitä tahansa pehmeyttä, vaan satsia, josta heijastuvat sen verran laajat erityyppisten musiikkien kirjot, että tällaisen materiaalin tekijöillä täytyy olla jo aikamoinen musiikkituntemus päänsä sisällä. Ja ainoastaan aika voi tehdä tällaista kypsymistä ihmismielessä. Siksipä eivät ihan nuoret artistit nyt asialla olekaan, vaan pitemmänkin linjan ammattilaiset, jotka nyt sattuneesta syystä ovat löytäneet juuri ne oikeat toisensa. Zvartuksen ja Hahtezanin (Natalien) puhtaat laulut avausraidalla ovat oivallisia esimerkkejä juuri tästä oikeiden persoonien ja äänien yhteenlyöttäytymisestä.

”Hurmeen hauta” jyrää tremolokitaroiden ja raa’an saundinsa kanssa alusta loppuun. Kakkosraita on raidoista lähimpänä ihan ehtaa bläkkistä, miten sen nyt sitten määritteleekään. Puhtailla mollisoinnuilla kulkevat melodiat lonkeroivat kuitenkin kauneudellaan väliin tännekin. Tempon muutoksella ja trioleilla tuodaan vaihtelua.

Levyn kolmas raita, ”Suon sydän”, julkaistiin ennakkoon videona. Se oli hyvää promoa tulevalle, vaikka en nyt tässä mitään muuta kuin hyvää keksi muutenkaan sanottavaksi. Ottakaapa nuoremmat haastajat mallia, kuinka homma toteutetaan tyylillä. Näissä Tuonelan lyriikoissa laulaa se kuuluisa musikaalisuus ja herkulliseksi kypsynyt tekemisen taito. Luvattoman kauniit melodiat nousevat lentoon suorastaan epäinhimillisen rautaisella otteella. Minkäänlaista epävarmuutta ei ole nimeksikään, eikä siihen olisi syytäkään. Natalien ääni soi hienosti myös kuoroissa. Kaikki sävyt on tehty harkinnalla. Ja bläkkiksen rutiinikeinoja hyödynnetään ja yhdistellään taas niin suvereenisti folkin ja laajemman musiikkikirjon keinoihin, että en käsitä, mistä tämä tulee, mutta pysäyttävää tämä on.

Neljäs raita, ”Kuiskaus pimeästä”, sulkee levyn. Turha unohtaa, että tämä kuitenkin on mustaa musiikkia. Riitasointuja ylärekisterissä raastava intro ravistaa kuulijaa ja valmistaa riittiin. Folkloren läpitunkemanakin tämän musiikin pohja on black metalissa. Mutta mikään varsinainen genrettäminen ei oikeutta tälle(kään) bändille tee. Ja näin kai se hienointa onkin, kun sisäisiä näkyjä ei kahlita tyylien ehdoilla, vaan annetaan virran pulputa. Näin luodaan jotain aikaa kestävää ja aitoa – tai ollaan itse sen ulostulon välineenä. Kiitos Paara, en muista, milloin viimeksi itkin ihan silkasta musiikin kauneudesta. Mutta se tuskin oli bläkkistä.

10/10

Kappalelista:
1. Viimeinen virta
2. Hurmeen hauta
3. Suon sydän
4. Kuiskaus pimeästä

Paara Facebookissa

Kirjoittanut: Sirpa Pelli

Kommentoi julkaisua

Yksi kommentti

  1. Avatar Jarno Kolehmainen

    Mä en suuremmin edes välitä black metallista, mutta kyllä perkele Paara vaan uppoaa ja kovaa. Kieltämättä oli jo ensimmäisellä EP:llä tippa linssissä :D