Huipulta pohjalle ja melkein takaisin – Vince Neilin Exposed kolmekymmentä vuotta

Vince Neil ei ollut mikään tuntematon nimi aloittaessaan soolouraansa. Hän oli myynyt jo miljoonia levyjä ja kiertänyt maailmaa Mötley Crüen keulakuvana. Vuodet eivät tokikaan olleet pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan avioerot, päihteet ja kuolonuhreja vaatinut auto-onnettomuus olivat koetelleet voimia. Vuosikymmenen vaihtuessa 90-luvulle Mötley Crüe oli hyvässä vedossa ainakin näennäisen raitistumisen myötä ja vuoden 1989 levy ”Dr. Feelgood” oli yhtyeen kaupallisesti menestynein tuotos. Vuonna 1991 ilmestyneen kokoelmalevyn ”Decade Of Decadencen” jälkeen yhtyeen oli tarkoitus keskittyä uuden materiaalin luomiseen, mutta sitten yhtyeen ja Neilin sukset menivät pahasti ristiin. Väliin jääneet treenit laukaisivat pommin ja sen jälkeen osapuolen versiosta riippuen Neil joko erosi bändistä tai sai siitä potkut.  Ystävänpäivänä 1992 asiasta tehtiin julkinen ja sen jälkeen mielipiteet sekä loka lensivät puolin ja toisin.

Mötley Crüe oli tehnyt jättisopimuksen Elektran kanssa ja sopimuksen mukaan yhtiöllä oli optio myös Neilin tekemisiin. Vuonna 1992 päätökseen tuli myös Neilin avioliitto Sharise Neilin kanssa ja tämän jälkeen Neil asui joko hotelleissa tai ystäviensä, kuten esimerkiksi Rob Lowen luona. Naisia herralla toki riitti ja niiden myötä myös monenmoisia sotkuja, mutta sai hän myös uuden bändin kasaan. Levytyssopimus tehtiin lopulta Warner Brosin kanssa, joka oli osa samaa konsernia Elektran kanssa ja sopimuksen kokonaisarvo oli neljä miljoonaa dollaria, joista kaksi oli ennakkoina. Jossain haastattelussa kenties Mötleylle vinoillessaan hän ilmoitti sopimuksen hinnaksi kahdeksantoista miljoonaa ja kuinka hänen ei tarvitsisi jakaa sitä kenenkään kanssa.

Uuden managerinsa Bruce Birdin sekä muun muassa Night Rangerista ja Damn Yankees – yhtyeestä tutun Jack Bladesin kanssa Neil otti yhteyttä entiseen Ozzy Osbourne – basistiin Phil Soussaniin bändin ja biisin teon merkeissä. Jack Blades kirjoitti pitkäaikaisen aisaparinsa Tommy Shawn kanssa yhteistyössä Neilin kera levyn ensimmäisen singlen ”You’re Invited (But Your Friend Can’t Come)”, joka julkaistiin jo vuonna 1992. Kappaleesta on olemassa kaksi eri versiota, sillä ensimmäinen äänitettiin ”Encino Man” – elokuvan soundtrackille ja myöhempi versio uudelleenäänitettynä Neilin levylle. Menevä ja toimiva rokkibiisi onkin kyllä kyseessä. Biisissä on muuten ikään kuin Billy Idolin ”Rebel Yell” – biisistä lainattu lyhyt kitarakuvio. 

Soussan jätti silloisen bändinsä ja syventyi yhteistyöhön Neilin kanssa. Alkuperäisenä kitaristina piti olla muun muassa Whitesnakesta tuttu Adrian Vandenberg, mutta Warner Brosin suosituksesta bändiin napattiin kapellimestariksi Michael Monroen Jerusalem Slim – bändistä myös Billy Idolin kanssa urakoinut Steve Stevens. Valitettavasti Soussanin välit Stevensin kanssa aiheuttivat viileää ilmaa ja Soussan lähti lätkimään levytyksen loppuvaiheilla. Soussanin kanssa tehtyjä biisejä päätyi levylle kuitenkin viisi kappaletta. Huolimatta siitä, että levyllä kitaristeiksi on merkitty Stevens ja Robbie Crane, niin huhujen mukaan Stevens soittaa levyllä kaikki kitarat ja bassot. Kyllähän levyn kieltämättä on puhtaasti Stevensin ja Neilin näytös. Sikäli jännää, että kuvia lukuun ottamatta basistia eikä rumpalia mainita soittajatiedoissa ollenkaan.

Levyä äänitettiin vuoden 1992 aikana Plant Studiosilla ja valitettavasti Neilin manageri Bird menehtyi äänitysten aikana ja asia iski Neiliin erityisen kovasti. Neil kuvaili Birdiä ”isähahmoksi”. Birdin tilalle palkattiin Burt Stein, jonka tarkoitus oli aluksi autella vain paperiasioiden kanssa. Tuottaja Ron Nevisonin johdolla levy saatettiin valmiiksi. Levyn nimeksi valikoitui ”Exposed”, joka Neilin mukaan kuvailee kuinka hän Mötley Crüen rivijäsenestä saapui esille pelkästään omana itsenään omien ajatusten ja päätösten kanssa.

Levyn alkupuolella bändi ei juurikaan kierroksia laske, vaan ”Look In Her Eyes”, levyn toisena singlenä julkaistu ”Sister Of Pain”, ”Can’t Have Your Cake” (jonka videolla muuten Pamela Anderson ja Vincen poika Neil Wharton), Fine, Fine Wine” ja ”The Edge” paahtavat reippaalla tahdilla. Jo levyn alusta Stevens pääsee tiluttamaan ja vinguttamaan sydämensä kyllyydestä aina eksoottisuuteen asti ja ehkä olen Stevens‐diggarina jäävi sanomaan, mutta pidän kyllä hänen soitostaan tällä levyllä. Hänen on sanottu pilanneen Monroen levyn, mutta ehkä hänen soittonsa on tosiaan enemmän kotona Neilin kaltaisen artistin levyllä. Mielestäni myös jo avausraidalla Neilin laulu on vahvaa ja toimivaa. Neilin yhteistyössä Shawn ja Bladesin kirjoittamassa ”Sister Of Pain” – biisissä Neil on varmaan itselle mieluisimman aiheen kimpussa, kun laulaa naisen ohjanneen häntä syntien poluille. Ilolla diggailen myös siitä, että moneen biisiin on osattu tehdä tarttuvia kertosäkeitä, kuten esimerkiksi ”Fine, Fine Wine” – biisiin, joka on Neilin ja Soussanin käsialaa.

Levyn ensimmäinen balladi on Bladesin ja Shawn tekemä ”Can’t Change Me”, joka on ihan onnistunut, vaikka ei mitään erityistä herkkyyttä tihkukaan. Neilin ex – vaimot ovat ainakin haastattelujen perusteella kertosäkeen kanssa samaa mieltä Neilistä. En tiedä mitä on haettu myös Saxonin coveroimalla Sweet – lainalla ”Set Me Free”. Ei versiossa sinällään mitään vikaa ole, mutta ei sille myöskään ole mitään tarvetta. Hieman yksitoikkoisen ja turhan biisin -kategoriaan laittaisin myös levyn toiseksi viimeisen kappaleen ”Gettin’ Hard”. Levyltä jäi kuitenkin pois mielenkiintoisemman oloisia biisejä, kuten esimerkiksi ”The Last Goodbye”, joka kuulemma kertoi Mötleystä eroamisesta. Poisjäämisen syy oli Neilin ja kappaleen toisen tekijän Todd Meagherin riitaantuminen.

Levyn päättävä balladi ”Forever” on varmasti myös Neilille itselleen tärkeä, sillä se on omistettu Shariselle, joka oli tässä vaiheessa jo jättänyt avioerohakemuksen. Levyn kiitosteksteissä Neil mainitsee Sharisen ja heidän tyttärensä Skylarin sanoilla ”always mine forever”. Biisi on kyllä ihan hieno, mutta ei se kyllä Neilien liittoa pelastanut. Kieltämättä Stevensin sooloissa on tunnetta, siirappia ja raastavuutta enemmän kuin Neilin tulkinnassa.

Omia suosikkejani levyllä ovat kenties ”Fine, Fine Wine”, ”The Edge” ja ”Living Is A Luxury”. Sattumoisin Soussan on molemmissa ensimmäisissä mukana ja varsinkin ”The Edgessä” on kaiken amerikanrokin joukkoon osattu saada jännä tunnelma. Samaa voi toisaalta sanoa ”Living Is A Luxurista”, jossa lopussa on Stevensin kuin jatsahtavaa yökerhomaista tunnelmaa.

Rumpali Vikki Foxxilla vahvistettu ryhmä soitti Los Angelesin Roxyssa ensimmäisen keikkansa salanimellä ”Five Guys From Van Nuys”. Myöhemmin yhtye teki kiertueen puhutun stadionkiertueen sijaan Van Halenin lämppärinä, mutta Neil on sanonut kiertueen muistuttavan Mötley Crüen alkuaikoja, jolloin yleisöä valui paikalle vasta keikan loppupuolella. Neil on sanonut, että Van Halenin yleisö oli lähinnä pariskuntia eikä niinkään bailaamisesta innostuneita rokkareita. Foxxin lähdettyä (hän jäi kuulemma kiinni kamojen varastamisesta) tilalle tuli Randy Castillo, joka oli soittanut muun muassa Ozzy Osbournen bändissä ja myöhemmin myös Mötley Crüessa.

Huolimatta siitä, että 90-luvun alussa musiikillinen ilmapiiri oli muuttunut grungen myötä tukkabändien hiljaiseksi kuolemaksi, niin Neil luotti levyllään kuitenkin vanhan ajan bailurokkiin eikä tehnyt sitä lainkaan huonosti. Levy ei kaupallisesti mikään jättimenestys ollut, mutta ei mikään totaalinen floppikaan. Kyllä levy-yhtiökin uskoi levyn mahdollisuuksiin, koska siltä julkaistiin neljä singleä. Levy on myynyt Japanissa kultaa ja nousi Yhdysvalloissa Billboardin listalle sijalle kolmetoista. Neil on levyllä hyvässä vedossa ja Stevens on juuri oikea kitarasankari hänen rinnalleen. Valitettavasti heidän yhteistyönsä ei jatkunut pidempään. Muistoksi jäi kuitenkin mielestäni oikein pätevä rokkilevy. Neil itse on sanonut myöhemmin, että levy on hyvä, mutta ilman Mötleytä siinä ei vain ollut oikeaa magiaa.