Hullu trumpetisti: arvostelussa Cosmo Jones Beat Machinen Skeleton Elevator

Kirjoittanut Olli Lehtonen - 3.5.2021

Pohjois-Savon maakunnassa sijaitsevasta Varpaisjärveltä tulee maankuulun Ruuna Reippaan ohella kotimaisen vaihtoehtorockin tulenkantaja Cosmo Jones Beat Machine. Vuonna 1998 perustettu, rouheaa blues-rockia ja letkeitä funk-rytmejä sekoittava yhtye julkaisee kuudennen pitkäsoittonsa ”Skeleton Elevator” 09.05.2021 Svart Recordsin tallissa. Itse törmäsin bändiin sukulaismiehen kautta 2000-luvun alkuvuosina, jonka vuoksi oli upeaa huomata, että yhtye on edelleen voimissaan.

Yksi ”Skeleton Elevatorin” mieleenpainuvimpia puolia on sen silottelematon raaka saundi, joka tuo mieleen elävästi 1960-1970-luvun estetiikan moderneilla vivahteilla. Laulaja-kitaristi Pekka ”Faarao” Pirttikankaan mukaan levy äänitettiin valtaosin yhtyeen Cleaning Women treenikämpällä yhden vuorokauden aikana halki, poikki ja pinoon -meiningillä. Taas levyn kolme kappaletta purkitettiin tamperelaisella Astral-studiolla. Lopputulos on kuin onkin mallikasta työtä, jossa ”särmikäs rähinä ja kuulijaystävällisyys” ovat täydellisessä harmoniassa. Lisäksi pitkäsoiton julkaisuhetkellä levyllä soittanut kokoonpano on jo muuttunut, kun Pentti Dassum ja Teemu Mäenpää ovat jättäneet yhtyeen. Puolestaan yhtyeen alkupäerisjäsen Paul Staufenbiel on palannut muonavahvuuteen Moog-bassossa, ja rumpalin pallilla istuu tätä nykyä JP Hautalammen korvannut Timo Koivunen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumin käynnistävä, nokkelalla salaleikillä pelaava kappale ”St. Elvis in Disgraceland” on mitä oivallisin esimerkki yhtyeen saundista, jossa tiukka rock-asenne, juureva r&b ja letkeä funk yhtdistyvät maukkaaksi keitokseksi. Groovaava poljento ja Pirttisalon tunnistettava raspinen laulu tuovat mieleen bädnin esikuvan Captain Beefheartin. Kitaravetoisessa rymistyksessä sävelletyt, hyvillä saundeilla soitetut soolo-osuudet ovat biisin parasta antia. Rapsakoiden rytmikitaroiden ja wah-wah -kurnutuksien terästämä ”Transformed” tarjoilee tyylikästä funk-groovea, mikä tuo mieleen 70-luvun yhtyeet Funkadelic ja Rare Earth. Bo Diddley-rytminen, hämyinen singlebiisi ”Mad Trumpeteer” on yksinkertaisen ja toisteisen kertosäkeensä ansiosta lähtemätön korvamato. Aluksi kappale tuntui erikoiselta valinnalta singleksi, koska levyllä on ehkä vielä vivahteikkaampia kappaleita. Tosin sen räyhäkkä sointimaailma kolisevine rumpuineen, surisevine fuzz-bassoineen ja raikkaide urkuineen tekevät siitä yhden levyn muistettavimmista hetkistä.

Levyltä löytyy niin tyylikästä beefheartmaistä häröilyä kuin myös suoraviivaista ”halolla päähän” -bluesia, mistä shuffle boogie ”Magnetic Pole Reversal erinomainen esimerkki. Suoran rock ’n’ rollin ja paikoin New Orleansin rhythm and bluesinkin suuntaan kallistuva ”Popeye Perry” saattelee psykedeelissävytteiseen ”Dr. Butt’s Dispensaryyn”. Tuntuu kuin tässä letkeiden perkussiorytmien ja ilmavassa tilasa väpättävän, kaikuisan tremolo-sähkökitaran värittämässä, voodoo-höyryisessä kappaleessa kummittelisi itse Dr. John the Night Tripperin eli Mac Rebennackin kuolematon henki, mikä kuuluu myös Faaraon rapeassa äänessä ja lähes puhemaisessa artikulaatiossa.

Kaiken kaikkiaan albumi ”Skeleton Elevator” on kiinnostava ja tiukka kokonaisuus, mikä on hieno yhdistelmä nykyajan estetiikkaa, viehättävää kotikutoisuutta ja klassisen rockin aitoutta. Tämän ansiosta levy viehättää sekä uuden musiikin ystäviä että kaltaisiani vintage-fania. On hienoa, että tämänkaltaista musiikkia tehdään vielä 2020-luvulla. Albumi tosin tarvitsee muutaman kuuntelukerran sen perinpohjaiseen ymmärtämiseen. Perinnetietoisen rockin ystävänä olisin ehkä kaivannut albumilta vielä kovempaa riskinottamista hämäräryyden ja häröilyn suhteen, vaikka albumi ei pyrikään miellyttämään valtavirtaa. Lisäksi kitarasooloja olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin, mutta sävelletyt osuudet pitävät kokonaisuuden kasassa ilman turhia rönsyilyjä. Albumi on bluesvivahteista vaihtoehtorockia, mikä on puettu hieman kaupallisempaan asuun, mutta ei kuitenkaan sitä nykyaikaista siloteltua ja sielutonta huttua, mitä usein markkinoidaan bluesina. Live-keikkoja odotellessa ”Sleketon Elevator” on mitä parhainta lääkettä keikkakuumeeseen. Koska Cosmo Jones Beat Machine tunnetaan erityisesti kovana liveaktina, tulee olemaan kiinnostavaa kuulla, miltä levyn uudet biisit kuullostavat lavalla.