Huumausaineita ja hypnoosia – Pystyyn kuolleiden hippien debyyttialbumi jää keskinkertaiseksi

Kirjoittanut Heidi Mikkonen - 18.11.2019

Mieleenpainuvasti itsensä nimennyt tamperelaiskokoonpano Pystyyn kuolleet hipit julkaisi omakustanteisen debyyttialbuminsa ”Pako todellisuudesta” syyskuun loppupuolella. Aivan kuin 2000-luvun alkuvuodet eivät sittenkään olisi vielä ohitse: yhtye nimittäin esittää kymmenraitaisellaan aitoa nu-metalia – rohkea valinta, sillä genre totutusti jakaa raskaan musiikin ystävien mielipiteitä. Musiikissa voi puhelaulun ja skrätsäyksen ohella kuulla myös punkin piirteitä suoraviivaisuuden ja kantaaottavuuden muodossa. Lähtöasetelmat ovatkin avomieliselle kuulijalle sangen kiinnostavat.

Levy on ensikuulemalta hämmentävä teos, mutta alkaa asettua uomiinsa lisätoistojen myötä. Ryhmällä riittää energiaa, ja musiikki groovaa ja rämisee paikoin ihan mukavasti. Basso on miksattu melko pintaan, mutta pääosassa ovat kuitenkin vokaalit, jotka eittämättä karkottavat osan räppäykseen tottumattomista tai sitä huonosti sietävistä kuulijoista. Omiin korviini vokaalit kuulostavat vain lievästi ärsyttäviltä, lähinnä aika ajoin huolimattomaksi lipsuvan lausunnan ja rytmityksen vuoksi. Toisaalta olisi vaikea kuvitella tämän tyylistä musiikkia esitettävän huutaen, saati sitten melodisesti laulaen, joten ulosanti on linjassa soitetun materiaalin kanssa. Laineen Kasperin vierailu ”Transsitanssi”-kappaleessa antaa näytteitä erilaisesta, omasta mielestäni yhtyeen omaa vokalistia tasokkaammasta puhelaulutekniikan haltuun ottamisesta, ja se virkistää kuulijan korvia levyn puolivälissä. Kappaleesta toiseen soljutaan varsin sujuvasti, eikä albumi pääse kokopitkästä kestostaan huolimatta varsinaisesti puuduttamaan, vaikka musiikillinen vaihtelu raitojen välillä ei ole kovin suurta. Parhaaksi kappaleeksi nousee ”Yuna”, jonka melodinen kertosäe tarttuu päähän ja pistää jopa vähän hytkymään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ottaen huomioon vokalisoinnin tyylin ja suuren roolin esitetyssä musiikissa, kiinnittää tämä arvostelija tavanomaistakin tarkempaa huomiota albumin lyyriseen sisältöön. Nopean räppäämisen mahdollistaman lisääntyneen tavumäärän toivoisi tarkoittavan sitä, että esittäjällä on paljon ja painavaa asiaa. ”Pako todellisuudesta” pyörii kuitenkin pienoiseksi pettymyksekseni lähinnä huumeiden, seksin ja kädenlämpöisen kapinallisuuden ympärillä – mitään kouriintuntuvaa eskapismin hurmosta tai vallankumoushenkeä nostattavia poliittisia päänavauksia ei levy tarjoa. Sanoituksiin on mahdutettu muutamia nokkelahkoja sanaleikkejä ja pohjoiskarjalaistuneelle pohjoisuusimaalaiselle käsittämätöntä stadin slangia, mutta aiemmin mainitut puutteet artikuloinnissa vesittävät osan ihan yleiskielisistäkin riimeistä. Lyriikoiden lässähtäminen jonoksi pilvenpolton, naimisen ja pikkurikollisuuden kuvauksia tympii erityisesti, kun katsoo levyn kansitaidetta: näin ilahduttava panostus metallimusiikkijulkaisun visuaaliseen puoleen olisi kaivannut seurakseen samoille psykedelian tasoille yltävää musiikkia sanoituksineen päivineen. Vai pitäisikö tässä olla itsekin pilvessä, jotta osaisi arvostaa aiheesta kertovaa albumia enemmän?

Kokonaisuutena ”Pako todellisuudesta” jää edellä mainituista syistä allekirjoittaneen merkinnöissä keskitason levytykseksi. Nu-metalin ystävät saattavat saada albumista enemmän ilonaihetta, mutta genreen intohimottomammin suhtautuvaa tämä kiekko ei potki riittävästi. Kenties Pystyyn kuolleiden hippien musiikki kukkii hehkeämmin elävänä esitettynä – levy antaa kuitenkin viitteitä tekijöidensä energisyydestä ja uskosta omaan juttuun, joiden voisi kuvitella välittyvän keikkayleisöille maamme hikisillä rokkiklubeilla. Sen todistamiseen asti yhtye ei nouse kirjoissani keskivertoa korkeammalle.