Huutoja ja kuiskauksia: Arvostelussa Steve Hackettin ”Surrender of Silence”

Kitaristi ja Genesis-legenda Steve Hackett julkaisi kuluvan kuukauden 10. päivä uuden levyn ”Surrender of Silence”. Albumi on sooloesikoisensa jo vuonna 1975 ulos pullauttaneen tuotteliaan muusikon kahdeskymmenes ns. rock-levy ja toinen levy vuoden sisään. Muita mieheen liitettyjä kategorioita ovat mm. blues ja klassinen. Myös niissä materiaalia riittää molemmille käsille. Jos ei koronamonsteri jälleen keksi uutta tapaa tai varianttia pilata jo kertaalleen siirtyneitä keikkoja, niin Hackettin voi nähdä myös Suomessa marraskuussa Tampereella 11. päivä ja Helsingissä sitä seuraavana.

Aloitusraita ”The Obliterati” on lyhyt instrumentaali-intro itse levylle. Tribaalirummut ja uhkaava melodia yhdistettynä vanhaan kunnon kitarasankarimeininkiin, johdattavat biisin mallikkaasti kohti syntikkajousiloppua. ”Natalia” uuttaa tunnelmansa slaavilaisesta sävelmaailmasta. Homma on pelkistettyä singlemateriaalia ja laulumelodian varassa etenevää. Puolivälin rytmin ja tunnelman äkillinen muuttuminen pelottelevat kuuntelijaa. Kertosäe on kaunis ja lopussa se kuin alleviivaten vedetäänkin kuorona.

Instrumentaali ”Relaxation Music for Sharksin” alun äänimaailma on minimalistista pulputusta, mutta kun biisi varsinaisesti alkaa, on meno väkivaltaisen hurjaa. Erityisesti rumpali Craig Blundell laittaa haisemaan olan takaa. Villi kitarasoolo kuljettaa kuulijan jo alussa kuultuun ja kappaleen päättäävään pulputukseen. ”Wingbeatsissa” kaikuvat Afrikka ja heimorytmit. Jo Genesiksestä tuttu kitarasoundi hivelee korvaa ja kertosäkeessä on vahvaa hittipotentiaalia. Naistaustalaulu vie Pink Floydin ”Dark Side of the Moonin” tunnelmiin.

”The Devil’s Cathedral” lähtee kuin Tasavallan Presidentiltä konsanaan. Sitten lyödäänkin yllättäen AOR-vaihde silmään. A-osan tuplattu laulu toimii mallikkaasti. Kohti loppua mennään Jethro Tullin sovitusoppaan mukaisesti ja jylhä urkulopetus iskee pisteen levyn parhaalle kappaleelle. ”Held in the Shadows” näppäillään kitaralla käyntiin. Itse biisi on valokopio 80-luvun heavysurfauksesta. Puolivälin nokkelat rytmivaihdokset eivät pelasta kappaletta, joka on levyn turhin.

”Shanghai to Samarkand” on albumin pisin biisi. Itämainen tunnelma maustaa kappaleen koko mitaltaan. Jouset luovat syvän tunnelman, jota alleviivaa A-osan erittäin kaunis laulumelodia. Sitä seuraava kurkkulaulu on tehokas kontrasti edeltäjälleen. Puolivälissä hyökätään ruuhkaliikenteeseen modernilla progeotteella. Dream Theater kummittelee taustalla kevennetyin soundein. Kohti suurta loppua kuljetaan tablan ja akustisen kitaran saattelemina. ”Fox’s Tango” käynnistyy kitarauikutuksella, joka toistuu useasti biisissä. Tällä kertaa Deep Purple on kappaleen johtotähtenä. Sujuvasta ja ilmavasta kitarasoolosta huolimatta, viisu ei lähentele albumin parhaimmistoa.

”Day of the Deadissa” yksinkertainen rumpujen soitto tukee hienosti laulua. Osat vaihtuvat luontevasti ja saumattomasti. Puolivälin tiimoilla rytmimaailma muuttuu entistä suoremmaksi, kunnes ilman ennakkovaroitus mennään taas kiemuralla. Karnevaalitunnelma lopussa ilahduttaa, mutta kaikkineen ainekset olisivat olleet parhaimmillaan lyhyemmässä tekeleessä. Mellotronsoundi aloittaa ”Scorched Earth”– biisin. Ilmassa on ilmeistä levyn viimeisen biisin tuntua, jota korostaa äärimmäisen kaunis laulumelodia, kaihoisan surumielinen kitarasoolo ja taustalla tunnelmaa luova piano. John Wettonin aikainen King Crimson tulee hyvällä tavalla mieleen. ”Esperanza” on albumin päättävä minuutin mittainen outro. Klassinen kitara ja jousilla vahvistettu syntetisaattoritausta laittavat pisteen onnistuneelle levylle.

Steve Hackettin olisi ollut helppo osoittautua vanhaksi pieruksi ja tehdä homeisenharmaa albumi. Kokonaisuus on kuitenkin tuore ja energinen. Kitaraosuudet ovat huippuluokkaa ja bändi soittaa ammattitaitoisesti, mutta ei kuitenkaan kuivasti. Kitaran kaulalta soittaminen on suuressa roolissa levyllä. Ja miksei olisi… Onhan Hackett kyseisen tyylin pioneeri rock-musiikin puolella. Jazzissa kaulalta täpättiin jo kauan sitten. Vaikka aavistuksellinen tarpeettomuuden tuntu vaivaa ”Surrender of Silence”- levyä, niin siitä huolimatta se on erinomainen kokonaisuus ja kuuluu kiistatta vuoden parhaimpiin vähintäänkin omassa genressään.

9/10

Kappalelistaus:
1. The Obliterati
2. Natalia
3. Relaxation Music for Sharks
4. Wingbeats
5. The Devil’s Cathedral
6. Held in the Shadows
7. Shanghai to Samarkand
8. Fox’s Tango
9. Day of the Dead
10. Scorched Earth
11. Esperanza