Hyvät narrit ja nartut, viimeistä kertaa: Mötley Crüe!
Yksi 1980-luvun ikonisena tunnusmerkkinä tunnettu Mötley Crüe on ilmoittanut lopettavansa ainakin kiertämisen, ja pari vuotta kestävä ”The Final Tour” tulee päättymään vuodenvaihteessa bändin kotikaupunkiin Los Angelesiin, jonka bändin maestro Nikki Sixx on sanonut olevan bändin tuote eikä päinvastoin. Euroopalle bändi jätti viimeisen tervehdyksensä Helsingissä.
Enpä olisi ala-asteella naapurin Sarilta lahjaksi saamaani ”Shout At The Devil” -kasettia kuunnellessani uskonut, että vuonna 2015 kirjoitan omalta osaltani bändin nekrologia. Tuohon aikaan Mötley Crüe kehotti kapinoimaan vanhempia ja opettajia vastaan, jotka omasta mielestänikin tuntuivat ikivanhoilta kalkkiksilta. Ainoastaan Mötley Crüen kaltaiset vaaralliset ja dekadentit rokkijumalat olivat ikuisen nuoruuden puolesta puhujia ja ymmärsivät Pohjanmaan metsissä asuvan nuoren rokkarin ahdistusta ja kaipuuta maailmalle. Osaksi noista syistä bändistä muodostuikin tärkeä elämänkumppani.
Mötley Crüe olisi voinut jäädä vain vanhemman ikäpolven b-luokan nostalgiamuistoksi. Vuosituhannen vaihteessa julkaistu ”The Dirt” -kirja nosti bändin takaisin aallonharjalle ja nuorempienkin rokkidiggareiden tietoisuuteen. Nyt Hartwall Areena oli loppuunmyyty, joten poissa on aika, jolloin bändin diggaaminen oli mahdollisimman epämuodikasta. Nyt yleisöä vilkuillessani ikäjakauma oli todella laaja, ja olipa sisälle jonottamassa jopa ihan pieniä lapsia vanhempiensa olkapäillä.
Mainos päättyy
Mötley Crüen livekunnosta on kantautunut monenlaisia huhuja, ja kesällä sohlatulla Sweden Rock -keikalla oli ollut ilmassa katastrofin aineksia. Tuon keikan jälkeen oli vaikea suhtautua tulevaan keikkaan ilman ennakkoluuloja, mutta onneksi ihminen voi olla erehtyväinen. On silti sanottava, että pahojen asioiden loppumisella on puolensa eikä olisi mitään kurjempaa kuin nähdä itselleen jonkin rakkaan ja arvokkaan raahautuvan luovuttaneena hautaansa. Onneksi Helsingissä ei tarvinnut sellaista nähdä.
Illan erikoisvieraana oli vähintään yhtä legendaarinen Alice Cooper. Reilusti eläkeikäinen kauhurockin kuningas ei ollut moksiskaan asemastaan vaan hoiti osuutensa suvereenisti. Toki on hieman nihkeää, että yli neljäkymmentä vuotta levyjä tehneen artistin on typistettävä osuutensa alle tuntiin – varsinkin, kun klassikoita olisi vaikka muille jakaa. Setissään Cooper keskittyi lähinnä omiin vanhoihin hitteihin, eikä 1980-luvun jälkeisiltä levyiltä kuultu kuin kaksi kappaletta. Se oli sinänsä harmi, sillä Alice on tehnyt myöhemmin runsaasti varteenotettavia levyjä, jotka ansaitsisivat myös huomiota. Suuren yleisön tarpeita niillä ei ehkä tyydytettäisi, mutta silti.
Päätähti itse ei osoittanut juurikaan väsymyksen tai ikääntymisen merkkejä, jos ei lyhyehkön setin runsaita soolo-osuuksia lasketa. Showmies hän on henkeen ja vereen, eikä lavalta puuttunut seurattavaa. Asut vaihtuivat ja kädessä oli milloin puukkoa, milloin miekkaa ja käärmekin kiemurteli ympärillä, joka tosin meinasi luikahtaa karkuteille. Tärkein eli laulaminen oli kunnossa, ja illan poikkeuksena Alice myös muisti sanat lauluihin.
Herran bändin jäsenet eivät jääneet mitenkään pelkkien statistien rooliin, vaan olivat kaikki enemmän tai vähemmän näkyviä persoonia. Kolme kitaraa piti huolen, että soundi oli tanakka. Usean kitaran mahdollisuudet toivat biiseihin uusia ulottuvuuksia kuten kitarajumalatar Nita Straussin soittamat melodiat ”I’m Eighteen” –kappaleessa. Illan tyylikkyyspisteet menevät Cooperin pitkäaikaiselle basistille Chuck Garricille. Miehen pulisongit, liian pieni takki ja turkit olivat kyllä härskin näköiset.
”Billion Dollar Babiesin” aikana Alice heitteli miekastaan seteleitä ja ”Dirty Diamondsin” aikana yleisöön heitettiin läjä kyseisiä koruja. ”Feed My Frankesteinin” aikana Alice koki muodonmuutoksen hirviöksi ja kävi tanssahtelemassa lavalla kuin eräs kollega Eddie konsanaan. Myöhemmin zombien näköiset hoitajattaret pistivät Alicen ruotuun, ja luonnollisesti hänet mestattiin giljotiinissa. Tottakai Alice palasi voittajana takasin kehään ja show päätettiin ”School’s Outiin”. Yleisön joukossa hengaili useasti aikaisemmin Cooperin kanssa lavalle noussut Michael Monroe, mutta tällä kertaa hän jätti vierailut väliin. Alice Cooperia täydellisempää erikoisvierasta ei olisi voinut juuri toivoa. Toki kaikki temput on nähty jo vuosikymmeniä, mutta silti ne jaksavat viihdyttää.
Lavalta miksauskopille johtanut vuoristorata oli jo aikaisemmin nähtävissä, mutta Cooperin jälkeen lavalta paljastui monenlaista piikkiä ja vekotinta. Erityisen hieno oli vaijereilla roikkuva, perinteisesti lavan vasemmalle puolelle pentagrammilla koristettu Nikki Sixxin ”mikkiteline”. Muuten mikrofoneja oli aseteltu sinne tänne, joten ainakin jonkin verran keikalla tulisi olemaan liikettä.
Valojen sammuessa Mötley Crüe ilmestyi pimeydestä lavalle näkyviin jäsen kerrallaan. Ensimmäisen valokeilan sai bändin seniori, kitaristi Mick Mars. Viimeisenä lauteille hyppäsi laulaja Vince Neil avausbiisin ”Girls Girls Girls” ollessa jo käynnissä. Harvoin olen nähnyt yleisön lähteneen mukaan moisella innolla, vaikka omaan korvaani soundit olivat aika mössöä kitaran jyrätessä päällimmäisenä.
Etukäteen suurimmat huolenaiheet aiheuttanut Vince Neil oli kaksijakoinen tapaus. Jo toisessa biisissä ”Wild Side” hän unohti sanat, ja läpi keikan hän oli kehittänyt erikoisen tyylin mumista ja venyttää sanoja sinnepäin eikä aina voinut olla ollenkaan varma, että menikö ne nyt ihan oikein. Toisaalta hän lauloi yllättävän hyvin verrattuna moniin aikaisempiin keikkoihin ja jaksoi keikaroida yleisölle. Jopa ”Louder Than Hell(sinki)” -biisin korkea laulukohta, jossa kertosäe muuttuu kitarasooloksi onnistui kohtuullisesti. Suurena apuna hänellä oli kaksi viehkeää naista, jotka tanssimisen lisäksi lauloivat taustoja. Ulkomuodoltaan Vince muistutti enemmän Las Vegas -bisnesmogulia eikä seksin ylijumalaa, jollaiseksi hän aikoinaan itseään mainosti. Bisnesmoguli hän toki nykyään onkin, kun taas jälkimmäisestä ei ole tietoa.
Alkuun bändin meno tuntui olevan varovaista, jopa virkamiesmäistä railakkaasta vastaanotosta huolimatta. Ei lainkaan tuntunut siltä, että edessä veivasi maailman pahamaineisin yhtye. Ei soitossa varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta ei myöskään mitään, mikä olisi sytyttänyt hallitsemattomaan riemuun. Välillä tuli jopa fiilis, että muu bändi alkuun vähän katselee sivusta, kuinka Vince pärjää. Jää tuntui sulavan vasta basisti Nikki Sixxin kertoessa lapsuudenkokemuksistaan ja unelmien tavoittelemisen tärkeydestä. Siitä enteenpäin tunnelma oli vapautuneempi myös bändillä.
Valoa, tulta, pommeja ja ääntä bändistä tosiaan lähti. ”Shout At The Devilin” alkaessa lavan valtasi liekkimeri ja Nikkillä oli basso, jossa oli pitkiä lieskoja sylkevä vekotin. Samalla vekottimella hän sytytti myös mikrofoninsa ja siinä olleen pentagrammin palamaan. Biisin loppuessa lava pimeni ja ”Carmina Buranan O Fortunan” soidessa yleisö sai katsoa pentagrammin palamista. Liekki sammui liki täsmälleen samaan aikaan kun ”O Fortuna” loppui.
Tämän jälkeen oli vuorossa koko alkukeikan oudon vaiti ja taustalle jääneen rumpali Tommy Leen esiinmarssi. Enää rumpulava ei pyörähtänyt lavan päällä, vaan Tommy ajoi pyörivällä lavalla koko permannolla olleen yleisön yli miksauskopille soiton lainkaan pysähtymättä. Perille päästyään hän halusi pitää hiljaisen hetken kaikille terroristi-iskujen uhreille. Olihan se hieno kokemus nähdä loppuunmyydyn Hartwallin vaikenevan lukuun ottamatta yhtä joukon sankaria, joka jaksoi sitä yhtä biisiä huudella. Ilmeisesti hän ei jaksanut kuitenkaan rumpusooloa kuunnella, sillä Tommy soitti aikaisemmin pätkän tuota edelleen oudon huudeltua biisiä. Bändin rytmiryhmä oli muutenkin tiukassa kunnossa eikä lavalla enää soolojen aikana jaettu viskipulloa vanhojen aikojen tyyliin.
Tommyn palattua lavalle alkoi kitarasoolo. Hurjalla volyymilla murjottu soolo oli soitannollisesti aika luokaton, mutta vakavasta selkärankareumasta kärsivälle kitaristille ei voinut olla siitä vihainen. Vaikka sairaus ei kuulemma vaikuta soittamiseen, niin Mickille halusi antaa kaiken sympatian siitä, että hän edelleen oli lavalla. Hän onkin ilmaissut sairauden pahimmaksi puoleksi sen, että ei voi lavalla ottaa kontaktia faneihin muiden jäsenien tavoin.
Kolmea biisiä lukuun ottamatta setti painottui yhtyeen viiden ensimmäisen levyn kulta-ajalle. Hurjana visiona toivoin jo bändissä yhden levyn laulaneen John Corabin liittymistä kiertueelle vaikka toiseksi kitaristiksi ja laulamaan muutaman biisin aliarvostetulta S/t-levyltä. Hiljattain Kaaoszinelle antamassa haastattelussa Corabi kertoi olevansa hyvissä väleissä bändin kanssa, ja on julkaisemassa oman liveäänitteen laulamistaan Mötley-kappaleista, sillä nykykokoonpano ei tule niitä kiertueella soittamaan.
Keikan loppupuolella soitettu ”Live Wire” ei luonnollisesti lähtenyt enää samalla raa’alla energialla kuin esikoislevyllä ”Too Fast For Love”, mutta kolmenkymmenenneljän vuoden kokemuksella ei se huonostikaan mennyt. ”Kickstart My Heart” päätti varsinaisen keikan, ja sen aikana Vince ja meikit uusinut Nikki kiipesivät telinekorokkeisiin, jotka veivät heitä yleisön yli rokkaamaan. Pommit paukkuivat ja valoa vilkkui ilmassa yhden kaupungin verran. Loppukumarruksessa suomalaisia kehuttiin rokkikansaksi ja kaipaamaan kuulemma jäädään. Onhan toki bändillä aivan erityinen suhde Suomeen, ja amerikkalaisesta small talkista huolimatta sanat tuntuivat ihan aidoilta.
Kaikkien katseen ollessa suunnattuna lavalle encoreiden toivossa bändi järjesti yllätyksen ja soitti viimeiset soinnut miksausalueen oheen kyhätyllä pikkulavalla. Olikin huikeaa nähdä herrat soittamassa niin läheltä, ja tuntui kuin aivan erilainen tilanne olisi ollut käsillä verrattuna hetkeä aikaisemmin nähtyyn sirkukseen. Meikit oli pesty, herrat kättelivät yleisöä ja aivan kuin saavuttamattomat Sunset Stripin tähdet olisivat muuttuneet inhimmillisiksi ja läheisiksi henkilöiksi. Vaikea oli kuvitella, että nuo samat herrat olisivat heittäneet Japanissa matkustaessa ihmisiä viskipullolla, ajaneet kännissä ihmisiä kuolleeksi ja eläneet tanssien lasinsirujen päällä.
”Home Sweet Home” päätti parituntisen viihdyttävän, suureellisen ja sanan todellisessa merkityksessä olevan rock show -kokonaisuuden. Lopulta hallissa soi Frank Sinatran ”My Way” ikään kuin alleviivatakseen yhtyeen tarinaa ja loppua. Keikka oli kaukana täydellisestä, mutta hyvä tunnelma jäi silti muistoihin.
Mietityttämään jäi, että mikä on tehnyt Mötley Crüesta genrensä sekä aikalaistensa suurimman ja kauneimman, ja sellaisen, joka myy Hartwall Areenan loppuun ja on yksi viime vuoden eniten tuottaneista kiertueista Yhdysvalloissa? Mielipiteitä on varmasti monia, mutta lukuisista harha-askelista huolimatta bändi on tehnyt sopivaan aikaan liudan hiteiksi muodostuneita kappaleita ja on ollut sopivan röyhkeä loppuun asti. Kumpaakaan noista piirteistä ei Helsingin keikalta puuttunut.
Alussa kirjoittamani muistelon lisäksi toteaisin, että valitettavasti ala-asteelta Mötley Crüen lopettamiseen kulunut aika ei tarkoita ainoastaan bändin loppumista vaan myös sitä, että minä olen nyt noiden aikanaan kammoksumieni kalkkisten ikäinen ja hitaasti, mutta varmasti matkalla kohti omaa ”Final Touria”. Onneksi musiikki on kuitenkin ikuista. Nähdään taas Alice Cooper, ja kiitos kaikesta Mötley Crüe.
Teksti: Nikki Jääsalmi
Valokuvat: Teemu Siikarla
Alice Cooper:
Black Widow//No More Mr. Nice Guy//Under My Wheels//I’m Eighteen//Billion Dollar Babies//Poison//Dirty Diamonds//Go To Hell/Feed My Frankenstein//Ballad Of Dwight Fry//Killer//I Love The Dead// School’s Out
Mötley Crüe:
Girls Girls Girls//Wild Side//Primal Scream//Same O’ Situation//Don’t Go Away Mad (Just Go Away)//Smokin’ In The Boys Room//Looks That Kill//MF Of The Year//Louder Than Hell//Shout At The Devil//Drum Solo//Guitar Solo//Saints Of Los Angeles//Live Wire//Dr. Feelgood//Kickstart My Heart/Home Sweet Home