Hyvinvoinnin oirekirjo – klassikkoarviossa Dead Kennedysin 40-vuotias ”Plastic Surgery Disasters”
Sanfranciscolaisen hardcore punkin pioneerin, Dead Kennedysin toinen täyspitkä albumi ”Plastic Surgery Disasters” julkaistiin marraskuussa 1982. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat se kaikkein tunnetuin DK-miehistö ja edelliseltä EP:ltä lähtien koossa ollut nelikko. Sen muodostivat Jello Biafra (laulu), East Bay Ray (kitara), Klaus Flouride (basso) ja vast’ikään, halloween-viikonlopun aikana tapaturmaisesti menehtynyt D.H. Peligro (rummut).
Albumi äänitettiin samaisen vuoden heinäkuussa Hyde St. Studiosilla ja Möbius Musicissa, San Franciscossa John Cunibertin ja Oliver Diciccon toimesta. Albumin tuotannosta vastasi yhtyeen lisäksi punk-tuottaja Thom Wilson (mm. D.O.A., T.S.O.L, Youth Brigade, Christian Death, Bad Religion, Offspring). Lisäksi toinen paikallinen alan vaikuttaja ja tuottaja Geza X (mm.Germs, Redd Kross, Black Flag) merkittiin albumin kansien kiitoslistaan albumin lisätuottajaksi.
”Plastic Surgery Disasters” on kahta vuotta aiemmin ilmestynyttä, yleisesti sinä klassisimpana Dead Kennedys -albumina pidettyä debyyttiä ”Fresh Fruit for the Rotting Vegetablea” (1980) nokkelampi, suorempana hyökkäävä ja enemmän hardcore-vaikutteinen kokonaisuus. Silti se on harkitumpi kuin edellisenä vuonna julkaistu, suoraviivaisen ankara ”In God We Trust, Inc.” -EP. Yhtyeen visuaalisen asun hovitaiteilijan, Winston Smithin ja Jello Biafran yhdessä suunnittelemassa ja toteuttamassa, varsin puhuttelevassa albumin kansikuvassa hyvinvoiva länsimainen aikuinen kättelee nälkäkuoleman partaalla oleva afrikkalaislasta.
Albumin soundimaailma on sopivan kotikutoinen, mutta ei mitenkään kohtuuttoman säröttynyt eikä tunkkainen. Miksauksessa merkittävintä roolia näyttelee pintaan miksattu Peligron ja Flouriden tiukkaan tilkitty yhteissoitto. East Bay Rayn rooli on maalailevan ja perinteisemmän rock- ja surf-rytmikitaroinnin lisäksi luoda elokuvamaisesti tunnelmia kappaleisiin. Trion luovan ja taloudellisen yhteissoiton päälle Jello Biafra sylkee omaan venkoon tyyliinsä yhteiskunnallisesti terävää satiiria, inhorealismia tihkuvia huomioita ja tilannekuvauksia. Kautta erinomaisen kokonaisuuden Dead Kennedysin yhteissoitto svengaa paremmin kuin hyvin, se ei löysäile mutta silti rikkoo mukavasti genretyypillisiä tavanomaisia sovitusmalleja ja rajoja kulmikkaillakin käänteillä.
Albumin alussa, myrkyllinen virne huulillaan, hentoinen naisääni, Yvette (oik. Melissa Webber) lataa suoria totuuksia introbiisirymistelyn ”Advice From Christmas Past” spoken word -raidaksi. Hallituksen masinoimista viruksista ja oudoista taudeista (tai syötetyistä ajatusmalleista) kertova, klenkkaavasta väkivaltabluesista suorasukaiseen rautalanka-hardcoreen ampaiseva ”Government Flu” avaa albumin ylinopeutta kaahaavalla rockabillypunkillaan. East Bay Rayn väkevä, mutta vaihteleva kitarointi tekee biisistä yhden albumin tykeimmistä biiseistä.
Pää syvällä omassa takapuolessaan elävän koulukiipijän ja tulevan uraohjuksen surkuhupaisan tarinan kertova ”Terminal Preppie” on albumin huvittavinta antia. Ilomielisen visvaisen kappaleen kertosäkeessä Dave Barrettin ja Bruce Askleyn hilpeät saksofonifillit ovat Biafran ironisen tulkinnan lomassa erityisen karnevalistinen yksityiskohta. Peligron napakasti laukkaavan junakompin rytmittämä, Flouriden ja East Bay Rayn painostavatunnelmaisella rämistelyllä kyllästetty ”Trust Your Mechanic” on lääketeollisuuden koukuttavaan ansaan kerta toisensa jälkeen langenneista ja lopulta lopulliseen koukkuun jääneistä suorittajista kertova, inhorealistinen kappale.
Alansa huippujen, jättikorporaatioiden palvelukseen palkattujen huipputiedemiesten eettisestä ja moraalisesta rappiosta kertova ”Well Paid Scientist” on suoraviivaiset säkeistöosuudet sisältävänä kappaleena albumin nopeimpia mutta samalla tylsimpiä. Väliosien teatraalisen huterissa osissa yhtye kuvaa hienosti musiikin keinoin päähenkilön mielen luhistumisen piinallista odottamista. Kaikille Kalifornian bensalenkkareille omistettu, opettavainen dokumentti ”Buzzbomb” on puolestaan hillitön kertomus huonoitsetuntoisen, työssään viihtymättömän autopojan epäonnisesta macho-mobiililla kaahailusta Nevadan erämaan autioilla valtatiesuorilla. Biisissä Flouriden ärhäkästi kierrättämässä perusriffittelyssä on jopa hienoisia speed metal -piirteitä, mutta duurissa hoilottavat punk-kuorot johtavat tunnelman sittenkin jonnekin aivan muualle.
Albumin ehdottomiin huippuhetkiin kuuluvan osuuden aloittaa ”Forest Fire”, joka kappaleena avaa Kalifornian ökyrikkaiden irstailevan ja lakeja räikeästi rikkovan luksuselämän haavoittuvuuden sienipäissään sytytetyn metsäpalon seurauksena. Lokakuun lopun sesonkikappale, vääntynyt, mutta tehokkaan kiertonsa myötä erityisen tarttuva tanssisaliroketti ”Halloween” kuuluu myös albumin selkeimpään ykköskastiin. Kappale paljastaa yhdysvaltalaisten, kerskakuluttavien festiivisten perinteenvaalijoiden paljastavan pakonomaisen käytöksensä myötä epätoivottuja ja päivänvaloa kestämättömiä asioita omasta persoonallisuudestaan. Amerikkalaisen maakuntaturistimatkailun ylistyslaulu ”Winnebago Warrior” on albumin ehkä juuri se valloittavin ja musiikillisesti toimivin kappale. Biafra vertaa sarkasmia tihkuvassa länkkäripunkrock-biisissä periferioiden asuntoautoillaan valloittajia John Waynen länkkäreissä esittämiin urheisiin cowboy-sankareihin. Heidän matkassaan uskollisesti mukana hengaavat ja miestään kiltisti tottelevat vaimot jopa kiikuttavat heille polaroid-kameran, kun jotain eriskummallista ja kuvaamisen arvoista ilmestyy ikkunasta näköpiiriin.
Massan mukana mellakoihin ja väkivaltaisiin mielenosoituksiin osallistujia ja päämäärättömästi paikkojen hajottajia oivallisesti ravisteleva jazz- ja noise rock -vivahteinen ”Riot” palautta albumin loppupuoliskon taas astetta hardcorempaan kiitoon. Enimmäkseen piinaavaa takaa-ajomusiikkia alkuosaltaan muistuttava ja biisin loppupuolella pidättelevämmissä tunnelmissa kyläilevä ”Bleed For Me” ujuttaa mukaan ’60-luvun twangia. Flouriden ja Peligron rytmisesti saumattomaan yhteissoittoon perustuva kappale aloittaa samalla albumin lyyrisesti painavimman osuuden.
Biisi kertoo suurkorporaatioiden ohjaileman hallintojärjestelmän alaisen FBI:n harjoittamasta kyseenalaisesta kansalaisten valvonnan ja vaientamisen kulttuurista. Flouriden yksinkertaisen jazz-blues-bassoriffin varaan rakentuva ”I Am The Owl” sisältää useita kerronnallisia ja musiikillisia kerroksia. Biafra kritisoi kappaleessa FBI:n masinoiman vakoilujärjestelmän ja vääränlaisten valtakoneiston agendan vastaisten mielipiteiden omaavien kansalaisten mitä kierommilla tavoilla eliminoimista .
Albumin synkin ja jopa inhorealistiseksi post-punkiksi luokiteltava ”Dead End” sisältää pienoisia alkuaikojen Black Flagin ja The Misfitsin melodisia vivahteita ja on Dead Kennedysin rosterissakin hätkähdyttävän vakavamielinen kappale. Albumin päättää lopulta Dead Kennedysin uran popeimmilla, mutta silti vahvoilla melodiakuorrutuksilla päällystetty ”Moon Over Marin”. Irvokkaan rehellisesti San Franciscon ökyrikkaiden alueen, Marinin häkkiaidoilla rajattujen yksityisrantojen saastuminen ja alueen rikkaan kansanosan silkka välinpitämättömyys ympäristön turmeltumisesta toimii kappaleen kantavana teemana.
Biafran oman levy-yhtiön, Alternative Tentaclesin julkaisema ”Plastic Surgery Disasters” nousi julkaisunsa jälkeen Brittien virallisen albumilistan indie-listalla sijalle 2. Albumia on myynyt maassa kultalevyyn oikeutettavan määrän.
Vielä neljänkymmenen vuoden jälkeen ”Plastic Surgery Disasters” on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaimmista hardcore punk -albumeista yhdeltä kaikkien aikojen merkityksellisimmistä punkbändeistä. Kuihtuvassa kädessäsi on täten todellinen, aikaa kestävä klassikko.
Kyseinen klassikkoarvio olkoon omistettu erään kaikkien aikojen parhaimman punk-rumpalin, halloween-viikonlopun aikaan menehtyneen D.H. Peligron muistolle.
Darren Henley Peligro (9.7. 1959 – 28.10. 2022)
Rest In Power