Hyytävyydellään lempeästi koskettava – klassikkoarviossa Ismo Alanko Säätiön 20-vuotias ”Hallanvaara”

Genrerajoja kaihtamattoman, avantgardistisia piirteitä musiikkiinsa ujuttaneen taidemusiikkiorkesteri Ismo Alanko Säätiön kolmas täyspitkä albumi ”Hallanvaara” julkaistiin 23. elokuuta vuonna 2002. Albumi on järjestyksessään kyseisen kollektiivin kolmas ja kotimaisen rockin tärkeimpiin tekijöihin kuuluvan Alangon soolouran seitsemäs albumi katsantokannasta riippuen.

Ismo Alanko Säätiön jäsenistön lisäksi albumin kappaleissa kuullaan kirjavaa joukkoa suurorkesterin ulkopuolisten kykyjen sovitustyötä sekä kahta eri jousiyhtyettä: Arttu Takalon Jouset ja Ville Kankaan Jousikvartetti. Edellisiin Säätiön albumeihin verrattuna basson varteen löytyi Jussi Kinnusen (mm. Hassisen Kone) paikalle ”Hallanvaara”-sessioiden myötä yhtyeeseen monivuotiselle pestille Jarno Karjalainen. Haitaristi Kimmo Pohjonen (yhtä albumin biisiä lukuun ottamatta) ja vibrafonisti Teho Majamäki olivat myös jättäytyneet Kinnusen ohella pois yhtyeen toiminnasta. Ismo Alanko Säätiön Säätiön ydinryhmään kuuluivat rumpali Marko Timonen, Hassisen Koneen ajoilta tuttu kosketinsoittaja Safka Pekkonen sekä muun muassa Tuomari Nurmion kulta-aikojen albumeilla soittanut urkuri Ahti Marja-Aho. Albumilla yhtyeen vahvuuteen kuuluvat myös kitaristi Samuli Laiho ja taustalaulajana kunnostautuva Ismon pikkuveli Ilkka Alanko (Neljä Ruusua).

Useimmilla albumin biiseillä jousisoittajista ja Säätiön soittajista harkinnanvaraisilla sekakokoonpanoilla äänitetty kokonaisuus tallennettiin usealla studiolla. Helsingissä albumia äänitettiin Ilkka Herkmanin, Juha Heinisen ja Riku Mattilan toimesta Hip-Studiolla, Petteri Laukkasen toimesta Oopperan studiolla ja Alangon itsensä äänittämänä Luomus-ateljeessa. Lisäksi äänityksiä tehtiin Jussi Chydeniuksen toimesta Musicmakersilla ja Jani Viitasen toimesta Headline Studiosilla Tampereella.

Albumin tuotanto tapahtui Alangon luottotuottaja Riku Mattilan johdolla. Mattila myös soittaa albumilla kitaraosuuksia. Albumin miksauksesta vastasi yhtä kappaletta lukuun ottamatta sittemmin edesmennyt, aiemmin muun muassa Sielun Veljien hovimiksaajana toiminut T. T. Oksala. Albumin soinnin ytimessä kuuluu vahva yhteys Ismo Alangon debyyttialbumiin ”Kun Suomi putosi puusta”. Kansallisen identiteetin ruodinnan sijaan albumin tekstit tutkiskelevat ihmismielen ja kehon äärimmäisiä laitoja arjessa jaksamisen ja rimpuilemisen kanssa. Pohjimmiltaan ”Hallanvaara” tarkoittaa kyseisessä kontekstissa uupumisen, loppuunpalamisen ja masennuksen uhkaavasti väijyvää mahdollisuutta ja sen alituista läsnäoloa arjessa.

Albumin pelkistetyn kauniisti ja tajuntaan pelottavan tehokkaasti porautuva ”Risteys” aloittaa kiehtovan, musiikillisia genrerajoja leikitellen rikkovan matkan kohti oman eletyn elämän hyväksymistä. Albumin julkaisun aikaan, Alangon ollessa neljänkymmenen kieppeillä, voisi kuvitella, että albumilla purettiin keski-iän rajapyykin saavuttamisesta johtuvaa ikäkriisiä. Näin parin vuosikymmenen jälkeen kappaleen merkityksellisyyden voi käsittää kuitenkin huomattavasti laajempana. Rauhoittavan konebeatin säksätyksen ja paukkeen lomassa miellyttävästi notkuva ”Suurenmoinen ruumissaatto” on lauluteknisesti albumin haastavimpia kappaleita, ja varsinkin kertosäkeiden korkeissa kohdissa Alangolla on täysi tekeminen pitäessään falsettinostot nuotissaan.

Albumin komeimpien kappaleiden joukkoon kuuluu orkesterimusiikin kasvatuksella sisään hiipivä ja kertosäkeessä remprakkaan flamecoon äityvä ”Maailmanparantaja”. Kappale heijastelee pikkuriikkisen ihmisolennon tarvetta haalia ja janota itselle merkityksellisiä asioita ja kokemuksia maailmankaikkeuden myllerryksissä. Kaikista eniten hän kaipaa kuitenkin rakkautta.

Jousisovituksineen tyyniä, pitkiä ja voimakkaita säveliä tarjoileva ”Kukaan ei tunne mua” on rytmirakenteeltaan albumin selkeäpiirteisimpiä kappaleita. Vanhakantaisen tanssimusiikin akustisen kitaran poljennosta, upean jousi- ja puhallinvetoisen kertosäkeen myötä oodi omistetaan kaikille omaan haavemaailmaansa uppoutuville yksilöille. Etäisesti Santanasta muistuttava kuuraisen hillasuon silmäkkeiden läpi naarattu härmäläislattari ”Pieni itsemurha” on paradoksaalisesti kaikessa traagisessa raadollisuudessaan eräs albumin hilpeimpiä biisejä. Omien tunteiden kuuntelematta jättämisen ja tukahduttamisen seuraukset nousevat Alangon sanoissa esiin kipeän todellisesti kaikkine karvoineen ja nahkoineen.

Albumin viekkaasti viettelevä, kauniisti soljuva Pentti Lahden upeasti niiaavilla altto- ja piccolohuilun sävelillä sävytetty singlebiisi ”Paratiisin puu” on vuosien mittaan pysynyt eräänä Alangon myöhemmän uran konserttibravuurina. Albumilta eniten Sielun Veljien myöhempien aikojen spin off -projektin, Kullervo Kivi & Gehennan maalaistangon pyörteitä puhaltava mutta rytmiikkansa ja luonteensa silti urbaanista trip hopin sekoitteisesta jousimaalailusta ammentava ”Kadonnut suudelma” on Alangon matalan savuviskinmakuisen baritonilaulun vaikuttavuuden taidonnäyte. Albumin hyytävin kappale on avantgardistisena pianoteoksena käynnistyvä mutta Puka Oinosen (The Nights Of Iguana, Kauko Röyhkä, Pelle Miljoona, Lapinlahden Linnut) upeasti kummittelevalla sahansoittoa sisältävällä aavemaisella kertosäkeellä lopullisen kliimaksinsa tavoittava ”Pojanmaa”.

Ranskalais-italialaiseen malliin tyyliteltyä viihdepianointia kevein mielin tarjoileva ”Kullankaivajat” on eräs albumin ilmeikkäimpiä kappaleita. Se kertoo anniskeluravintolassa vapaa-aikaansa tappavista pariskunnista, joiden känninen elämöinti alkaa häiritä naapuritontin hautausmaalla ”nukkuvaa” edesmennyttä kansanosaa. On helppo kuvitella, että Alanko saa tavoitettua railakkaan huvittavan biisin tunnelmissa musiikkiteatraalisin elkein jotain yhtä mielipuolista kuin Sielun Veljien ”L’Amourha”-albumin julkaisukeikalla Tavastialla vuonna1985 esittämässään ”Punahilkassa”. Ehkä kuitenkin vähemmillä nautintoaineilla tankattuna ja nuoruuden angstilla boostattuna.

Erääksi albumin kauneimmaksi ja lyyrisesti puhuttelevimmaksi kappaleeksi nousee blues-pohjaisesta hiipimisestä melodramaattisena, todella kauniisti keinuvana valssina esitetty ”Peilikuva”. Albumin kaksi instrumentaalivälisoittoa, kehnosti hoiperteleva ”Nurkkapöytä” ja vakavahenkinen, jopa uusromanttisia goottisävyjä saava puhallinteos ”Töiden jälkeen” jakavat kokonaisuuden kolmeen osaan. Albumin loppukaneettina kuullaan hyytävän komea ja Ahti Marja-Ahon koruttomasti pianolla ja Erja Joukamon käyrätorvella säestämä albumin huikea nimibiisi.

”Hallanvaara” on Ismo Alangon sooloalbumien katalogissa ehkä se sofistikoitunein ja kaikessa spontaanin ratkiriemukkaassa luovuudessaan hyytävän inhorealistinen ja pisimmälle harkituin Ismo Alanko Säätiö -albumi. Samalla se on myös yhtyeen tuotannosta syvältä kouraisevin mutta helpoimmin lähestyttävä kokonaisuus. Asiaa edesauttaa luonnollisesti se, että kaikessa rönsyilevyydessäänkin ”Hallanvaaran” tekotaiteellisuuspitoisuus on onnistuttu imemään olemattomiin.