Iätön ja ajaton – Pepe & Saimaa Turun Logomon kesäterassilla 13.8.
Pepe Willbergin ja Saimaa-yhtyeen yhteislevy on suomalaisen kevyen musiikin moderni klassikko vuodelta 2014, ja se sai erinomaisen liveluennan eräänä elokuisena iltana Turun Logomon kesäterassilla.
Pepe Willberg on suomalainen ikoni, joka ei kliseisesti ilmaistuna esittelyjä kaipaa. Jo vuonna 1962 käynnistynyt ura on kuljettanut herran teini-idoliksi, Mestariksi ja lopulta suomalaisen musiikkibisneksen kaapin päälle – aivan ansaitusti. Saimaa-yhtyeellä on sinne vielä matkaa, vaikka yhtyeen johtohahmo, kitaristi-säveltäjä Matti Mikkola on sinne jo tainnutkin päästä Tehosekoitin-yhtyeen jäsenenä. Willbergin ja Saimaan ainut yhteislevytys käynnisti jo vuonna 2004 perustetun bändin hieman yskähdellen alkaneen levytysuran, kun Willbergille kaivettiin sen julkaisematta jääneen esikoisalbumin materiaali bändin pöytälaatikosta. Sittemmin erittäin tuotteliaaksi osoittautunut orkesteri on julkaissut cover-levyjä, soundtrackejä ja perinteisempää omaa tuotantoa eri laulajien kanssa. Yhtye lienee silti tunnetuin juuri Willbergin kanssa tehdystä albumista.
Väkeä on saapunut paikalle ihan mukavasti todistamaan aikanaan hiukan yllättäenkin suosioon noussutta retrospektaakkelia, jota voisi kuvata laajakangaspopin, iskelmän, suomirockin ja 70-luvun progen fuusioksi. Ilta alkaa bändiliideri Matti Mikkolan huudolla ”Jos te ootte noin hiljaa, niin ei kehtaa tulla lavalle!” Siitä siirrytään bändin soitannollista osaamista mehustelevaan instrumentaaliin, jossa on otteita ainakin Lasse Mårtensonin ”Myrskyluodon Maija” -teemasta ja Vesa-Matti Loirin ”Itkevästä huilusta” — tarjolla on loistavaa 70-luvun groovea! Taustanauhojen ja kustannustehokkuuden aikoina kukaan muu ei ole niin omistautunut, että laittaisi 50 soittajaa vetämään 70-luvun iskelmäprogea 2020-luvulla. Isot juustoiset soinnut säestävät hienoa huilusooloa, joka johdattelee illan solistin lavalle.
Pepe Willberg astelee stagelle koruttomasti, ja bändi käynnistää biisin ”Lyhyenä hetkenä”. Kantajansa 79. ikävuodesta huolimatta ääni kantaa moitteettomasti. Siinä missä monien ikätovereiden laulusuorituksissa kuuluu kilometrit, ei Willbergin tapauksessa laadullista eroa 12 vuoden takaiseen levytykseen huomaa lainkaan. Hän on paikalla, vaikkei hän otakaan näkyvää roolia. Hän lavalla on kuin yksi instrumentti muiden joukossa.
Willbergin eleettömyyden vuoksi seremoniamestarin ja spiikkaajan rooli lankeaa normaalia virallisemman kampauksen omaavalle Mikkolalle, joka saattelee ”Leikitään”-kappaleen omakohtaisella tarinalla. Mikkola pitää pitkän puheen siitä, kuinka hänen tokaluokkalainen poikansa sai täitä juuri hetki sitten, eli siksi hänelläkin on hiukset rasvaisen näköiset: täishampoo! Voimme vain toivoa, että nuo hiusten kutisevat lemmikit eivät onnistu pesiytymään koko mega-orkesterin kuontaloihin. Suosittelen etenkin basson varteen palannutta Juho Kanervoa pitämään kuontalonsa kaukana. Pienen lapsen isänä voi helposti samaistua biisin hetkessä elävään sanomaan ”Leikki on nyt, leikitään”. Upea versiointi päättyy maukkaaseen jamitteluun, joka yhtyeen massiivisesta koosta huolimatta pysyy tarkasti kasassa.
Mikkola kehuu, että on taas hienoa olla Willbergin kanssa lavalla, ja Willberg vastaa lyhyesti jotakin kohteliasta takaisin. Voiko hänen kaltaisensa legenda olla liiankin nöyrä? No, jos sitä haluaa, niin noilla vuosikymmenillä sitä varmasti saa olla. ”Muuttuvat tiet” ja ”Ajan sisällä” hipovat täydellisyyttä, eivätkä korvia myös soundillisesti hivelevät herkkupalat tarvitse ”everybody clap your hands” -kosiskelua.
Musiikki on ajatonta, reilun vuosikymmenen vanhaa mutta oikeasti 70-luvun muotokieltä täydellisesti mukailevaa. ”Sinä lupasit” -kappaleessa Mikkola päästää itsensä poikkeuksellisesti kitarasoolon kimppuun, ja tulos on tyylipuhdas tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä.
”Aivan sama mä oon onnellinen” kulkee mainiosti ”Beatles vs. Motown” -hengessä, ja myös samettinen ”Uneton” nousee illan kaikkien muiden biisien tavoin loistavaksi esitykseksi.
Illan tähänastiseksi huippuhetkeksi nousee kuitenkin alkuperäisen levyn päättävä ”Elämän seppeleet”, jonka kansanlaulumainen melodia kasvaa lopun straussiaaniseen liitoon. Se ei ole rockia tai iskelmää vaan paremman ilmaisun puuttuessa sävelruno! Jouset ovat kautta linjan vireessä ja sopivasti esillä mutta eivät liikaa. Orkesterin käsittelyssä jopa bassosoolot kuulostavat perustelluilta!
Alkujamia lukuun ottamatta pelkästään ainokaisen levyn ohjelmistosta koostuva setti päättyy omaan suosikkiini, kakkossinkkuun ”Tällä kadulla”. Pehmeän massiivisesti soiva kappale päättyy sopivan retrohenkisesti The Who’n mieleen tuovilla rumpumyllytyksillä joskin Saimaalle sopivaan hillittyyn tyyliin. Keikka hipoo täydellisyyttä, mutta kieltämättä alkujamin ja yhdeksän biisin setti jättää kaipaamaan jotain muuta: Olisiko Pepe & Saimaa voinut kaivaa molempien laajasta katalogista vaikka pari Willbergin soolohittiä tai poimintoja vuoden 2014 parhaalta albumikaksikolta eli Saimaan levyiltä ”Vol. 6” ja ”Vol. 7”? Tällaisenaan keikka jäi kieltämättä hivenen tyngäksi, vaikka monen biisin loppujamit soivat komeasti ja toivat pituutta keikkaan. Toki kohta kahdeksaakymppiä käyvän upeaäänisen maestro Willbergin ääntä kannattaa säästää myös tuleville keikoille.
Ainoana encorena kuullaan viime itsenäisyyspäivänä julkaistu Saimaa-bändiversio Jean Sibeliuksen ”Finlandiasta”. Ilta saa arvoisensa päätöksen, kun Suomen epävirallinen kansallislaulu räjäyttää pankin niin täysillä, ettei kukaan voi kuvitellakaan mitään rokkirenkutusta sen perään. Hienoa musiikkia hienolta yhtyeeltä, jonka keikkoja on todistettava lisää – joko Willbergin kanssa tai ilman.
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Miikka Asukas