Iggy Pop – Himo elämään syttyi neljäkymmentä vuotta sitten
James Osterberg Jr syntyi keväällä 1947. Akateemiseen perheeseen syntynyt poika oli lahjakas koulussa, mutta koki itsensä yksinäiseksi Detroitin liepeillä olevalla trailer-alueella, jossa perhe asui. Musiikki kiinnosti häntä ja rummut olivat ensimmäinen instrumentti. Pienenä poikana hän pääsi tutustumaan River Rougen autotehtaaseen, ja häntä miellyttivät tehtaan mekaaniset äänet. The Iguanas oli 15-vuotiaan Jamesin (yleisesti häntä kutsuttiin Jimmyksi) ensimmäinen yhtye. Yhtye ei yhtä singleä mainittavampaa saanut aikaan, mutta tuolloin Jamesin lempinimeksi vakiintui Iggy. Bändi hajosi muiden halutessa viedä yhtyettä Beatlesin suuntaan, kun taas Iggyä viehätti rujompi soundi. Lukioikäisenä Iggy tutustui muun muassa Ashetonin veljeksiin, joiden huolettomampi elämä teki vaikutuksen Iggyyn. Musiikki vei kuitenkin voiton huonosta elämästä, sillä erää.
Iggy pääsi yliopistoonkin pääaineenaan antropologia, mutta musiikki muodostui yhä tärkeämmäksi tekijäksi Iggyn elämässä. Muutamien bändien kautta Iggy perusti mainittujen Ashetonin veljesten kanssa ryhmän nimeltä Psychedelic Stooges, jonka tyylinä oli avantgardistinen instrumentaalimusiikki. Esiintyessään Iggy saattoi välillä pukeutua folioon tai maalata itsensä. Tästä hän sai lisänimen Pop paikallisen kylähullun mukaan. Ideoita poikkitaiteelliseen tyyliin Iggy taisi napsia yliopiston taidepiirien kautta, ja eräillä Velvet Underground -yhtyeen keikan jatkoilla hän tapasi myös Andy Warholin joukkoineen. Nähtyään The Doorsin livenä Iggy ihastui Jim Morrisonin rienaavaan esiintymiseen, ja päätti itsekin ryhtyä laulajaksi sekä muodostaa Psychedelic Stoogesista oikean yhtyeen. Aikaisemmin raittiina elellyt Iggy alkoi tutustua kemikaalien maailmaan, ja Vietnamin sota odotti ovella. Yhtye tekeytyi homoiksi välttääkseen värväyksen. Myöhemmin tosin bändin basisti Zeke Zettner lähti vapaaehtoisena Vietnamiin halvemman heroiinin perässä.
Mainos päättyy
Vuoden 1968 aikana The Stooges keikkaili ahkerasti, ja sai villien esiintymisten perusteella levytyssopimuksen. Ajan myötä Iggyn esiintyminen alkoi saada väkivaltaisia piirteitä, ja New Yorkin keikalla hän kieriskeli lasinsirpaleissa ja viilteli itseään. Keikan järjestäjä sanoi jopa vaimonsa saaneen keskenmenon katsellessaan bändin keikkaa. Yhtyeen nimettömän debyytin aikana yleisesti oli vielä vallalla kukkaisaika, ja yhtye taas lauloi avoimesti turhautumisesta ja vitutuksesta. Levy on klassikko, ja sillä on ollut suuri merkitys myöhempiin yhtyeisiin esimerkiksi punk-musiikin piirissä. Yhtye loi vielä ”Funhouse” -nimisen klassikon, mutta siirtyminen kovempiin aineisiin ja levytyssopimuksen raukeaminen ajoi yhtyeen loppuun.
Iggy vieroittautui heroiinista ja haeskeli töitä New Yorkista. Kaupungissa sattui samaan aikaan olemaan nousussa oleva brittiläinen David Bowie ja hän oli seurannut Iggyn edesottamuksia. Bowie halusi tavata Iggyn, vaikka tämä ei tapaamisesta innoissaan ollutkaan. Bowie halusi auttaa Iggyä, jonka ura oli suhteellisen kehnossa jamassa. Bowien manageri Tony DeFries otti Iggyn asiat hoitaakseen, ja suunnitelma oli, että Iggyn uraan haettaisiin vauhtia vanhan mantereen kautta. Iggy ja James Williamson muuttivat Lontooseen, ja Bowien suosituksilla yhtye sai levytyssopimuksen. Lontoossa luotu ”Raw Power” -levy oli valmis, mutta DeFriesin idea oli pitää yhtye pimennossa, kunnes Bowien läpilyönti Amerikassa olisi suoritettu. Tämä ei Iggyä ja kumppaneita miellyttänyt ollenkaan, ja kyllästyneenä Englannin tylsyyteen he hoitivat asiat niin, että kukaan ei halunnut esimerkiksi majoittaa heitä enää Lontoon alueella. USA:ssa Iggy & The Stooges -nimellä esiintynyt yhtye jatkoi dekadenttia elämää palaten heroiinin pariin. ”Raw Power” on upea levy, ja yhtyeellä oli mahdollisuudet selviytyä, mutta kaaoksenomainen toiminta ajoi yhtyeen kuitenkin hautaan. David Bowie miksasi levyn, eikä yhtye ollut kovinkaan tyytyväinen siihen. Iggy syytti Bowieta jopa sabotaasista. Yhtyeen tarina olisi kokonaisuudessaan tarkemman kertomisen arvoinen, ja yhtyeen vaikutus myöhempiin bändeihin on suunnattoman suuri. Aikaansa edellä ollut yhtye poltti vain kynttilöitään liian rajusti joka kohdasta.
Tämän jälkeen ihmisraunioksi muuttunut Iggy muutti Kaliforniaan lepäämään. Jim Morrisonin ex-avustaja Danny Sugarman hoiti Iggyn asioita, ja Iggy harjoitteli Ray Manzarekin bändin kanssa. Sugarmanin ajatuksissa taisi olla The Doorsin uudelleen kokoaminen Iggy Pop keulillaan, mutta Iggy oli liian sekaisin hoitaakseen hommaa.
Mainos päättyy
Iggy kirjautui neuropsykiatriseen instituuttiin päästäkseen eroon addiktioistaan. Sairaalajakson aikana hän äänitti ”Kill City” -levyn vuonna 1975, joka tosin julkaistiin vasta pari vuotta myöhemmin. Sairaalassa hänen vakituinen vieraansa oli jälleen David Bowie, jonka vierailut eivät tosin aina olleet ihan tervehenkisiä ja aineettomia. Bowie oli myös riippuvuuksien riivaamana saapunut Kaliforniaan rauhoittumaan. He tekivät yhdessä demoja, mutta homma ei ottanut onnistuakseen. Iggy muutti San Diegoon, ja musiikkiura näytti olevan taakse jäänyttä elämää.
Taas kertaalleen Bowie saapui Iggyn elämään. Bowien Station To Station -kiertue alkoi Kaliforniasta, ja hän kutsui Iggy Popin Los Angelesin keikalle mukaan. Paremmassa kuosissa oleva Iggy hyväksyi pyynnön, ja loppujen lopuksi Bowie pyysi häntä liittymään mukaan koko kiertueen ajaksi. Karavaani saapui myös Eurooppaan koukaten Neuvostoliitossa asti. Tiedon mukaan Marc Bolanilla vahvistettu ryhmä saapui Neuvostoliitosta Suomeen, ja vietti illan Helsingissä. Kiertueella kaksikko oli suunnitellut Iggyn uraa ja Bowie kirjoitti hänelle materiaalia. Kaksikko asettui Pariisin liepeille ja Bowie hankki jälleen Iggylle levytyssopimuksen. Pariisista herrat siirtyivät Berliiniin, ja kaupungin ilmapiiri imaisi molemmat syleilyynsä. Tästä alkoi niin sanottu Bowien ”Berliini-trilogian” aikakausi. Iggy nautti Berliinissä tuntemattomuudestaan ja kävi museoissa sekä taidenäyttelyissä. Miesten symbioosi oli tuloksekas; Bowie loi uskoa Iggyn tulevaisuuteen ja Iggy antoi Bowielle uutta energiaa. Maailma oli musiikillisesti muuttunut, ja punk nosti Iggy Popin tekemiset jälleen arvoonsa. Yht’äkkiä museoesineenä pidetty Iggy sai aivan uudenlaista arvostusta.
Alkuvuodesta 1977 Iggy Pop julkaisi ensimmäisenä soololevynään ”The Idiot” -nimisen albumin. Bowien vaikutus levyyn oli niin kova, että siitä on yhtä lailla puhuttu Bowien levynä. Pop oli palannut terveemmän oloisena kuin koskaan, ja ”The Idiot” menestyi hyvin niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön joukossa. Perimätiedon mukaan Joy Divisionin Ian Curtis olisi kuunnellut viimeisenä levynä ”The Idiotia” ennen itsemurhaansa. Kiertue oli myös menestyksekäs. Vaikuttavana tekijänä voi olla myös bändissä pelkkänä rivimuusikkona soittanut David Bowie. Tosin Iggyn olemus oli myös muuttunut pelkästä sekoilusta ammattimaisempaan suuntaan.
Kaksikko ei jäänyt nauttimaan menestyksen hedelmistä, vaan päättivät jatkaa samaa linjaa. He vetäytyivät Berliiniin tekemään Iggyn toista soololevyä. Tällä kertaa Iggy osallistui enemmän levyn tekemiseen, ja kaksikon idea oli tehdä levy nopeasti sen enempää hiomatta. Miehet lueskelivat toistensa muistiinpanoja poimien niistä parhaita paloja. Luovuuden välineiksi kelpasi mikä tahansa käsiin osuva, ja osa levystä on sävelletty kuulemma ukulelellä. Alkuviikko oli pyhitetty säveltämiselle ja äänittämiselle, loput päivät kuulemma kuluivat sitten rentoutumisen merkeissä. ”Lust For Life”-nimen saaneella levyllä soittaa sama kokoonpano vahvistettuna Bowien kitaristilla, Carlos Alomarilla, kuin ”The Idiot” -kiertueella. Toisessa kitarassa on Ricky Gardiner ja rytmiryhmän muodostavat veljekset Hunt ja Tony Sales. Bowie hoitaa koskettimia ja taustalauluja. Myöhemmin osa siirtyi Bowien Tin Machine -yhtyeeseen. Levyn tuottajana toimi Bowien ja Popin lisäksi äänittäjä Colin Thurston.
Mainos päättyy
Levy valmistui reilussa viikossa, ja ennakkoon saaduista rahoista jäi vielä jaettavaksikin. Albumi äänitettiin Hansa-studioilla Berliinissä. Ricky Gardinerin mukaan Hansa oli kolkko studio kelmeässä valaistuksessa. Hän arveli, että hetkeksi aikaa Kraftwerkiin ihastunut Bowie koki paikan inspiroivana. Albumia pidetään yleisesti enemmän Iggy Popin näköisenä levynä kuin edeltäjäänsä. Musiikilliset kokeilut olivat jääneet tällä kertaa vähemmälle, ja pääosassa oli kitaraorientoitunut rock ’n’ roll. Levyn kannessa mustavalkoisessa kuvassa Iggy hymyilee skarpin ja terveen oloisena. Keltaisissa kehyksissä olevan kuvan on ottanut Bowien hovikuvaaja Andrew Kent, joka oli vastuussa myös edellisen levyn kannesta.
Levyn aloittaa Bowien säveltämä nimikappale ”Lust For Life”, joka lähtee käyntiin Hunt Salesin soittamalla rumpukompilla. Taustalla on monenlaista kitarakuviota, ja biisin hengästyttävä tunnelma nappaa mukaansa. Bowie on kertonut saaneensa idean komppiin Berliinissä tv-ohjelmasta, jossa länsiliittoutuneiden joukoille lähetetty viesti morsetettiin. Kiihkeän biisin sanoitus kuvaa hedonistista elämää, ja lause ”of course I’ve had it in the ear before” on Popin mukaan Keski-Lännen sanonta ilmaisemaan kusetusta. Rolling Stone -lehti valitsi kappaleen sijalle 149 listalla, jolla oli 500 kaikkien aikojen hienointa laulua. Vuonna 1996 kappale sai aivan uuden elämän, kun kokopäivänarkomaaneista kertova ”Trainspotting” -elokuva otti biisin yhdeksi leffan avainkappaleista. Kieltämättä nykyään on vaikea kuunnella kappaletta yhdistämättä sitä elokuvaan.
Seuraava ”Sixteen” on lyhyt Popin oma sävellys ja edustaa mielestäni levyn heikompaa antia. Sävellys on yksinkertainen ja junnaava, Popin kaivatessa teksteissä nahkasaappaissa viihtyvää nuorta henkilöä. Silti tekstissä on havaittavissa suuren kaupungin yksinäisyys, ja kaipuu johonkin intiimiin tunnelmaan. Biisistä huomaa, että levyä on tosiaan tehty nopeasti ja sen enempää timanttia hiomatta.
Sitten tärähtää eetteriin yksi Iggy Popin uran hienoimmista kappaleista. Bowien säveltämä ”Some Weird Sin” on loistava yhdistelmä herkkyyttä ja lohduttomuutta. Tekstin lohduttomuus on käsin kosketeltavaa; Iggy laulaa ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteesta. Hienoa kitarariffiä lukuun ottamatta sävellys ei loppujen lopuksi ole kummoinen, mutta jostain syystä biisin huikea tunnelma saa minut aina sfääreihin. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran Iggyn esittäessä sen Provinssirockissa 1987, ja siitä lähtien biisi on tehnyt aina saman säväyksen.
Kitaristi Ricky Gardinerin säveltämä ”The Passenger” lienee levyn nimibiisin ohella Popin tunnetuimpia, ellei tunnetuin biisi. Laulusta on tehty lukemattomia cover-versioita ja se löytyy useista leffoista, peleistä ja niin edelleen. Alkuaan se julkaistiin vain singlen b-puolella, ja vasta vuonna 1998 se julkaistiin omana singlenään. Teksti on kuulemma kirjoitettu osaksi Saksan autobahnilla ja saanut inspiraatiota Jim Morrisonin runokirjasta. New Musical Express kuvaili biisiä yhdeksi Popin vainoavimmista biiseistä. Kieltämättä siinä on perää, sillä olen itsekin kerran makoillut parkkipaikallamme yöllä biisiä kuunnellen, ja tunnelma vie mukanaan. Biisin kitarakuvio on yhtä tunnistettava kuin ”Smoke On The Water”. Hoilotusosiossa mukana laulaa ääni, joka kuulostaa siltä, kuin laulajalla olisi jäänyt iso räkäklimppi kurkkuun. Upea biisi kyllä kaiken kaikkiaan.
A-puolen päättää jälleen Bowien kynästä lähtenyt mahtipohtinen ”Tonight”. Elämänsä lopun kokevalle nuorelle rakkaalle omistettu kappale on levyn monipuolisimpia sävellyksiä, ja Iggy antaa tulkinnassa sielunsa koko tuskan valua, vaikka vakuuttaakin kaiken olevan hyvin. Huumeista biisissä ilmeisesti loppujen lopuksi on kyse. Hienot kitarat ja stemmalaulut korostavat levyn parhaimpiin kuuluvan biisin hienoutta.
Levyn b-puolen avaava ”Success” julkaistiin levyn ainoana singlenä, ja sekin vain Britanniassa. Kaiken rehellisyyden nimissä suuresti kummastelen ratkaisua, vaikka biisi on omalla tavallaan tarttuva ja mukana hoilattava. Tyhjänpäiväinen se silti on, ja luulisi, että RCA:lla olisi kuultu potentiaalia enemmän jossakin muussa levyn biisissä. Sulkiko Elviksen kuolema heidän korvansakin?
”Turn Blue” edustaa levyn vanhempaa materiaalia ollen kirjoitettu pari vuotta ennen levyn ilmestymistä. Pop demotti biisin Bowien kanssa jo vuonna 1975, mutta silloin materiaali jäi vielä hautumaan Iggyn vajaavaisen kunnon vuoksi. Vajaavaista kuntoa ja siihen johtavia aineita ”Turn Blue” -kappale käsittelee omalla karulla tavallaan. Hautajaismainen tunnelma leijuu kappaleen yllä, ja biisin lähes seitsemänminuuttinen kesto henkii tuskaista olemusta. Välillä Iggy mouruaa kuin kiimainen kissa ja enkelikuoro antaa taustatukea. Hämärä kappale, mutta jollakin oudolla tavalla tunteisiin vetoava. Kappale on ainoa, jonka tekstiä ei löytynyt alkuperäisen levyn kansista. Teksti on myös ainoa, jota Iggy ei ollut tehnyt yksin.
Mainos päättyy
Bowien ja Gardinerin sävellys ”Neigbourhood Threat” kuuluu levyn vahvimpiin esityksiin, ja Iggyn vahva sanoitus ei ainakaan vähennä biisin tasoa ja tehoa. Jälleen biisi, jossa on erittäin vahva tunnelma. Biisin viehättävyyttä on vaikea kuvailla ja eritellä muulla kuin tuolla tunnelmalla. Myöhemmin Alvin Gibbs kirjoitti samannimisen kirjan Iggy Popin bändissä kiertämisestä. Kannattaa lukea, jos kohdalle sattuu. Andy McCoy tosin taitaa saada kirjassa isoimman huomion.
Levyn päättää ”Fall In Love With Me”, joka on Salesin veljesten ja Bowien yhteistyön tulos. Vahvasti kosketinsoittimiin ja kitaraan luottava biisi on yli kuusiminuuttinen, ja kuulostaa välillä jopa jamimaiselta luonnokselta enemmän kuin harkitulta sovitukselta. Sanoituksessa Iggy puhuu Länsi- Berliinistä, ja toivoo sikäläisen hyvältä näyttävän henkilön rakastuvan häneen. Teksti on elokuvamainen ja helposti voi kuvitella maisemat, jossa laulu tapahtuu.
Levyllä on raaka ja primitiivinen soundi, eikä se tosiaan kuulosta millään mittapuulla ylituotetulta. Ehkä tuossa raa’assa soundissa on osa levyn viehätysvoimasta. Ehkä Länsi-Berliinin dekadenssi poikkesi Los Angelesin vastaavasta, ja oli luonnoltaan synkempää. Tosin yhtä synkkää se kaikki levyn tekstit kirjoittaneen Iggyn dekadenssi oli Yhdysvalloissakin ollut. Bowie koki Euroopan miellyttävämmäksi ja inspiroivammaksi paikaksi työskennellä kuin Yhdysvallat. ”Kaksikymmentäluvun Berliini oli portti eurooppalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin. Kaikki tärkeä mitä taiteessa tapahtui, tapahtui siellä. Halusin olla yhteydessä mieluummin siihen kuin Los Angelesin epämääräisiin rihkamakauppoihin” hänen elämänkertansa ilmoittaa hänen tuumanneen.
Levy saavutti Britanniassa listasijoituksen 28, ja se on edelleen siellä hänen toiseksi korkein sijoituksensa. Edelle änkeää vain hänen tuorein levynsä ”Post Pop Depression”. ”Lust For Life” on edelleen hänen ainoa kultalevynsä Englannissa. Yhdysvalloissa levy ylsi ilmestymisen aikoihin vain sijalle 120, mutta on pidemmällä elinkaarella myynyt ihan hyvin. Popille tyypillinen huono tuuri jatkui, kun levy-yhtiö RCA keskittyi samaan aikaan rahastamaan Elvis Presleyn kuolemalla, ja Iggyn levy jäi tässä taistossa hieman sivuun.
Kiertueella Bowie oli jälleen pelkkä rivijäsen, vaikka ilmeisesti osa yleisöstä olikin saapunut paikalle hänen nimensä perusteella. Kunnioitus Iggyä kohtaan piti hänet kuitenkin nöyränä, eikä hän yrittänyt lainkaan varastaa huomiota päätähdeltä. Bowie ei kuulemma edes juuri vilkaissut yleisöön keikan aikana. Kumppaneina heillä oli tien päällä myös huipulle matkalla ollut Blondie. Naispuolista yleisöä kiehtoi kaksikon androgyynisyys, verrattuna esimerkiksi Robert Plantin machouteen. Kiertueen jälkeen herrojen tiet erosivat, mutta tulisivat kohtaamaan Popin uran aikana vielä monta kertaa.
Iggy Popin lupaavasti alkanut sooloura painui 1980-luvulle tultaessa pohjamutiin, mutta Bowien avustuksella hän nousi jälleen jaloilleen Bowien ”Let’s Dance” -levyn ja Iggy Popin mainion ”Blah Blah Blah” -levyn myötä. Jälkimmäinen on Popin parhaiten menestynyt levy kaupallisesti, mutta ”Lust For Life” lienee kuitenkin se tunnetuin. Itselleni nuo kaksi ovat myös herran soolouran tärkeimmät teokset. Sittemmin Iggy on ollut pitkällä urallaan monessa sopassa mukana, ja vakiinnuttanut asemansa rockin vanhempana valtionmiehenä sekä aitona legendana.
Kappalelista:
Lust For Life
Sixteen
Some Weird Sin
The Passenger
Tonight
Success
Turn Blue
Neighbourhood Threat
Fall In Love With Me
Teksti: Nikki Jääsalmi
