”Ihmeellistä ja kummallista” –klassikkoarviossa 30-vuotias Cathedral-debyytti ”Forest Of Equilibrium”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 28.11.2021

Englantilaisen grindcore-pioneerin, Napalm Deathin vokalistin paikalta kahden ensimmäisen albumin jälkeen 1989 lähtenyt Lee Dorrian oli kyllästynyt silmittömään grindcore-meuhkaamiseen ja crust/ hardcore punk-skenen puritanistiseen meininkiin. Hän ei myöskään pitänyt teknisestä death metal -tyylistä, mihin Birminghamissa kotipaikkaansa pitävä ensimmäinen yhtyeensä oli askel askeleelta suuntautumassa. Grindcore-skenen keskeisimpiin hahmoihin alkuperäishahmona hän teki Justin Broderickin lailla radikaalin liikkeen ja lähti omille teilleen perustamaan äärimmäistä, mutta eri tavalla äärimmäistä yhtyettä. 

Samaisena vuonna yhdessä liverpoolilaisen grind-trio  Carcassin roudarina työskennelleen, Mark Griffithsin (rytmikitara) ja 1980-luvun loppupuoliskolla vaikuttaneen, humoristisen thrash metal-akti Acid Reignin soolokitaristin, Garry ”Gaz”Jenningsin kanssa Dorrian perusti Cathedralin. Tämä kaikki tapahtui metallimaailman undergroundia hallinneen hitaan ja raskaan metallimusiikin innoittamana.

Vuonna 1989 Walesin Cardiffissa Carcassin soittaman keikan ja useiden nautittujen tuoppien jälkimainingeissa syntyi Cathedral. Erityisesti Black Sabbath, Celtic Frost, Saint Vitus, Candlemass, Pentagram, Trouble ja Witchfinder General vaikuttivat yhtyeen sairaalloisen painostavan raskaan ja matelevan, hidastetulta vaikuttavan soundin syntyyn.

Dorrianin mukaan 1990-luvun alussa ainoastaan yhtyeet kuten Winter ja Autopsy louhivat tuolloin yhtä jylhää metallisoundia kuin Cathedral. Pinnan alla kuitenkin kupli, mm. brittiläiset aikalaiset doom- ja goottimetalliyhtyeet My Dying Bride ja Paradise Lost vasta levittivät verkkojaan tummille vesille. Myös Yhdysvalloissa NOLA-sludgea doomiin ja hardcoreen sotkeneen Crowbarin voitiin laveasti katsottuna kuuluvan samantyyppistä, jylhän pahaenteistä hidastelua harjoittaneiden yhtyeiden kavalkadiin. Eipä aikaakaan, kun kyseiset yhtyeet kiersivätkin läntisten mantereiden keikkamantuja yhtenäisinä karavaaneina.

Samettisen pehmeänä, akustisten kitaroiden ja poikkihuilun soiton seesteisenä kudontana käynnistyvä, soinnillisesti Jethro Tullista muistuttava intro ”Picture of Beauty And Innocence” jyrähtää ennen pitkää matalavireiseen, tritonus-sävel-bendauksilla jylhää tunnelmaa rikkovaan, 11-minuuttiseen laahaukseen ”Commiserating the Celebration”. Kappaleen konventionaalista blues-pohjaista raskaan rockin kaavaa rikkoo myös Dorrianin puoliksi runonlausunnalta niekautuksineen kuulostava, poikkitaiteellisesti murahteleva vokaalitulkinta häröine tuplauksineen, jotka saavat selväpäisimmänkin kuulijan hetkessä aistiharhojen partaalle. Griffinin pelkän, paljaana soivan bassofillin hyppääminen hetkellisesti esiin rytmivallista tuo mukaan myös leikittelevää, jopa funkahtavaa henkeä. Välillä, Jenningsin kitarasoolon alla rytmififfin pirullisen vapaasti svengava groove lähentelee yhdysvaltalaisen Corrosion Of Conformityn tuolloin vastikään tuhdisti fuzz-kitaroituun, goovaavan stonerin suuntaan uudistumaisillaan ollutta tyylisuuntaa.

Armottoman painostavan tunnelman aikaansaava, matalimman kitarankielen toisteisella, aaltomaisella riffillä edespäin junnaava ”Ebony Tears” on albumin ehdottomin klassikko kaikessa massiivisessa minimalistisuudessaan. ”Serpent Eve” tuo väliosassaan esiin Jenningsin kivuliaan avantgardisesti kielisoittimestaan repimät, epäharmonisuutta uhmaavat särökitarasoolot. Niiden voiden vaikutus yhdessä ultra-raskaana monotoniana vyöryttävän rytmikitaravallin kanssa on totaalisen hämmentävä. Samalla yhtyeen kuitenkin onnistui jo löytää leikittelevään duuripitoinen melodisuutensa ja kätketty humoristisuutensa.

Myöhemmin vuonna 1992 omana EP:nään julkaistu, alle kolmeminuuttisena ylivoimaisesti albumin lyhyimmän biisin tittelin vievä ”Soul Sacrifice” edustaa puolestaan sludgahtavaa thrash- ja proto-death metallisen kiihkon yhteen doom-kitaroinnin kanssa sulautuvaa laitaa. Ryhdikkään, kompaktissa mitassaan se on ehdottomasti eräs albumin toimivimpia kappaleita.

Black SabbathinElectric Funeralin” kompleksisemmaksi johdannaiseksikin miellettävä ”A Funeral Request” on albumin konventionaalisimpia kappaleita. Tyly, yhdeksänminuuttinen, pelkistetysti kompattu doom-riffijunnaus yhdessä Dorrianin säkeistörivin ensimmäisen sanan korahdukseen ja loppusäkeistön puhtaana pysyttelevän melodisen laulun kanssa on selkeä tyylisuunnallinen etuviite kotimaisen doom metalin kärkinimiin kuuluneille Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille ja etenkin niiden keulahahmon, Albert Witchfinderin laulutyylille. Loppupuolella kappaletta kuultava, alkukantaisesti ruhjova NWOBHM-tyyppinen shuffle-tyyppimen rouskutus nostaa vielä hieman enemmän metallin makua suuhun.

Raaka, mahdollisesti albumin raskain kappale ”Equilibrium” alkaa hyvin pian elää omaa elämäänsä Dorrianin teatraalisesti höpöttävän vokaalisoinnin myötä. Kappaleen C-osassa Jennings-Leehan -kitaraduo luo puolestaan Cathedralin historiassa ensimmäistä kertaa rikotulla pentatonisella sävelasteikolla tapailtua, kankeahkosti soljuvaksi harmoniaksi kiedottua melodisuutta, joista jalostui sittemmin 1990-luvun mittaan, eräs yhtyeen olennaisimmista tavaramerkeistä. Kappaleen loppuosan piinaavasti tajuntaan soimaan jäävä musiikillinen kumarrus Nihilistille ja Entombedille on hieno kruunu karulle sävellykselle.

Albumin päättävä 12-minuuttinen ”Reaching Happiness, Touching Pain” tuo riutuneen lopulta matkaltaan täyden matkan kulkeneena takaisin lähtöruutuun, mutta entistä sairaampana. Raskaampaakin raskaamman doom-lanaamisen, avantgardistisen poikkihuilun puhaltelun, lievästi epävireisen, flangeroidun puhtaan sähkökitaran arpeggiot ja Dorrianin vaikeroiva, antaumuksella, vaihtelevalla vierellä kailottava ääni saavat yhteistuloksen kuulostamaan kakofonisen ahdistavalta narinalta. Tämä lienee ollut ilmeisen tarkoitushakuinenkin aikaansaannos psykedeelisen, auditiivisen helvetin ja sen piinaavan ääniraidan luomistyön kontekstissa.

”Forest Of Equilibrium” -albumin kansien julkiasu esitteli yleisölle ensimmäistä kertaa brittiläisen graafikon, Dave Patchettin, jonka sinisävytteiset, vahvoja värikontrasteja sisältäneet piirrokset heijastelivat mm. Hieronymous Boschin ja Pieter Brueghelin teosten renessanssin ajan tyyliä. Outoja ihmisjoukkoja kuvaavia, absurdin traagisia, jopa groteskeja näkymiä ja visuaalistettuja ajatuksia.

Eräänä doom metalin ehdottomimpana klassikkoalbumina yleisesti pidetty ”Forest Of Equilibrium” ei ehkä vielä esitellyt Cathedralia kaikessa kyvykkyytensä kukoistuksessa, mutta persoonallisuudessaan kylläkin. Äärimetallin kentällä yhtye osasi hämmentää lähtemättömästi ja loi täysin uniikilla lähestymistavallaan ainutlaatuista metallimusiikkia. Albumi julkaistiin 6.12.1991 Earache Recordsin toimesta.

Albumilta seuraavana vuonna julkaistun ”Soul Sacrifice” -EP:n jälleen suurlevy-yhtiö Columbia Records signasi Cathedralin, mutta se on sitten eri tarina se.