Ihminen jumalten ja kuoleman edessä – juhla-arviossa Insomniumin ”Shadows of the Dying Sun”

Suomalaisen melodisen death metal-kentän ylpeys Insomnium on tähän päivään mennessä julkaissut yhdeksän studioalbumia, joista kuudes viettää tänä keväänä kymmenvuotispäiväänsä. Vuonna 2014 ilmestynyt ”Shadows of the Dying Sun” jatkaa jo aiemmilla levytyksillä tutuksi tulleella linjalla tarjoillen lähes täyden tunnin mitalta melankolista, mietittyä, jopa majesteettistakin kuunneltavaa. Kymmenen kappaleen lisäksi osa levyn painoksista sisältää neljä bonusraitaa, joten materiaalia on tarjolla reilu annos sitä halajaville.

Insomniumille ”Shadows of the Dying Sun” oli aikanaan toinen täyspitkä levytys levy-yhtiö Century Media Recordsin leivissä ja merkittävämmin ensimmäinen, jolla alkuperäiskokoonpanoon kuuluneen ja sittemmin yhtyeestä sivuun astuneen kitaristi Ville Vännin tilalla kuultiin muuan Markus Vanhalaa. Edelleen yhtyeessä vaikuttava Vanhala on ollut säveltämässä kolmea albumilla kuultavaa kappaletta; pääosin biisinkirjoituksesta sekä siellä täällä kuultavista puhtaista laulusuorituksista on vastannut toinen kitaristi Ville Friman. Friman sekä tätä nykyä uraa myös kirjailijana tekevä basisti-laulaja Niilo Sevänen ovat sanoittaneet ”Shadowsin” kappaleet. Juuri sanoitukset, niiden syvyys ja harkittu runollisuus, ovat se elementti, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä nostaa Insomniumin erityisasemaan koko kotimaisella ja miksei kansainväliselläkin metallikentällä. Nelihenkisen kokoonpanon täydentää alusta saakka mukana ollut rumpali Markus Hirvonen, ja tässä vaiheessa diskografiaa tuttua on myös vierailevan kosketinsoittaja Aleksi Munterin työskentely. Levyä tuottamassa ja äänittämässä on ollut Teemu Aalto, jonka ääntä kuullaan taustalauluissa. Näistä aineksista on koottu yksi yhtyeen tähänastisen uran upeimmista kokonaisuuksista – kunnioitettava saavutus etenkin, kun edeltävät ja tuoreemmat julkaisut ovat yhtä lailla kehunsa ansainneet.

Korkea taso tulee selväksi heti ensihetkistä lähtien, kun ”The Primeval Dark” avaa albumin. Tuntuu uskaliaalta, lähestulkoon sopimattomalta, että introksi rakennettu kappaleenpuolikas kehtaa olla yksi koko levyn parhaista raidoista. Eikä tämä tarkoita, että muussa musiikissa olisi moitittavaa, päinvastoin. Juuri kun avauskappale on päässyt puhkeamaan täyteen kukkaansa ja korviin on valutettu ensimaistiaisia hunajaisista kitaraharmonioista, siirrytään sulavasti samalla tempolla kulkevaan musiikkivideokappaleeseen ”While We Sleep”. Vaikka tämä sävelmä on kenties albumin radioystävällisintä materiaalia, sekin paljastaa seikan, joka erottaa jyvät akanoista ja ”Shadows of the Dying Sunin” monista keskinkertaisemmista melodeath-tuotoksista. Kutsuttakoon sitä kunnianhimoksi, luovuudeksi tai arkisesti vain viitseliäisyydeksi, Insomnium järjestelmällisesti kieltäytyy menemästä sieltä, missä aita on matalin, ja tarjoaa kuulijoilleen sen sijaan jotakin ylevämpää. Biisejä ei sorvata samaan muottiin alusta loppuun, vaan usein kappaleen jälkikolmannes on jotain ihan muuta kuin ensimmäiset kaksi säkeistö-kertosäe-paria. Raivokkaimpienkin raitojen keskelle on ujutettu suvantokohtia, ja vastaavasti rauhallisemmin liikkeelle lähtevät tuokiot äityvät lopulta ärjymmiksi. Tällainen ote säveltämiseen palvelee pitkäksi venyvää levykokonaisuutta ja estää kuulijaa tuudittautumasta ennalta-arvattavuuden aiheuttamaan horteeseen, selkokielellä siis kyllästymästä.

Siltä varalta, että joku olisi ensimmäisen vajaan kymmenen minuutin aikana ehtinyt kyllästyä mollivoittoiseen melankoliaan, vaihtuu tunnelma kolmanteen kappaleeseen tultaessa. ”Revelation” on hieman salakavalasti onnellinen teos: riittävän raskasta rytinää, jotta hölmömpi hevari menee halpaan, mutta harmaan pintansa alla se suorastaan uhkuu itsevarmuutta ja iloa. Lempeä tuuli puhaltaa, linnut nousevat ilmaan ja lopussa kuultava kitarasoolo viimeistään päästää auringonvalon vuotamaan pilvenreunan yli. Albumille on yhtyeen aikaisempiin levytyksiin verrattuna eksynyt suorastaan hämmentävän paljon positiivisuutta, joista edellä mainittu kappale sekä myöhemmin kuultava ”Ephemeral” ovat ilmiselvimpiä esimerkkejä. ”Black Heart Rebellion” toki palauttaa värit nopeasti tummanpuhuviksi black metal -vaikutteisilla riffeillään ja riimeillään, jotka voi halutessaan tulkita esoteerisemminkin kuin vain kertomukseksi laumansa jättäneen yksilön vaikeuksista valitsemallaan tiellä. Pieni kumarrus vanhan vihtahousun suuntaanhan on vain paikallaan näissä piireissä.

”Lose to Night” on albumin hitain kappale ja siten omiaan merkitsemään kokonaisuuden keskikohtaa. Kevyempänä slovarina alkava raita saa lopulta säröä alleen ja olisi tunnelmaltaan sopinut tietyssä mielessä myös levyn päätökseksi. Kauaa ei kuitenkaan himmailla, sillä ”Collapsing Words” on taas nopeatempoisempaa Insomniumia. Energisestä paahdosta siirrytään painokkaampaan lopetukseen – jälleen kerran osoitus loistavasta tilannetajusta sävellys- ja sovituspuolella.

Seitsemän on monelle maaginen luku, ja sitä se on myös ”Shadows of the Dying Sunin” kontekstissa. Kyseisellä järjestysnumerolla kuultava ”The River” kun on albumin kruununjalokivi ja tälle arvostelijalle se kappale, joka tosissaan haastaa ”The Primeval Darkin” kokonaisuuden kirkkaimpana tähtenä. Lyyrisesti teos ottaa inspiraationsa antiikin Kreikan tarustosta tutusta kuoleman lautturi Kharonista, joka johdattaa vastahakoista kertojaa tuonpuoleiseen. Kyseessä on useammassakin kulttuuripiirissä tunnettu arkkityyppi – suomalaisessa kansanperinteessä tämä elävien ja kuolleiden maailman väliä seilaava hahmo on Tuonen tytti. Oli lautturin nimi mikä hyvänsä, kappaleen tarina on koko levyn koskettavin ja musiikki paisuu parhaimmillaan eeppiseksi, kiitos erityisesti Aleksi Munterin loihtimien kosketinsointujen. Insomniumilla on levytyshistoriassaan useampia kappaleita, joissa kuolema esitetään kaaoksen ja kivun tuojan sijaan lempeänä ystävänä ja helpotuksena tämänpuolisen maailman kärsimysten jälkeen. ”The River” on komeaa jatkumoa tälle perinteelle – sanat loppuvat kesken, kun sitä yrittää kehua.

Jo aiemmin mainittu ”Ephemeral” julkaistiin ennen muuta albumia omana EP:nään kolmen akustisen bonuskappaleen kanssa. Tässä kokonaisuudessa se on kuin välike kahden pitkäkestoisemman ja tietyllä tapaa painokkaamman raidan välissä, mutta millainen välike! Groove on niin kova, että biisi on ansaitusti säilynyt yhtyeen keikkasetissä näihin päiviin saakka – tähän musiikkiin jos mihin tekee mieli tampata jalkaa. Tanssituokion jälkeen kuultava ”The Promethean Song” on toinen levyn kahdesta todellisesta eepoksesta ja sekin viittaus kreikkalaiseen mytologiaan, jossa titaani Prometheus varasti tulen jumalilta ihmisten viisaudeksi. Tässä idea jumaluskon hylkäämisestä ja tieteellisen maailmankuvan ottamisesta elämän ohjenuoraksi on puettu kauniiksi tarinaksi, jossa ovat samanaikaisesti läsnä ihmisen pienuus ja yksinäisyys maailmankaikkeudessa sekä toimijuus, jonka voi saavuttaa, kun ei laita toivoaan yliluonnolliseen vaan ottaa ohjat omiin käsiinsä. Levyn päättävä nimikkokappale jatkaa samalla sanoituksellisella linjalla mutta toteavampaan sävyyn, ikään kuin jatkeena edellisessä kertomuksessa löydetylle uudelle elämänfilosofialle. Kitarat pauhaavat kertosäkeissä jylhästi ja päätöskappaleessa on asiaankuuluvaa arvokkuutta. Sanat jäävät kuulijan tulkittaviksi: onko ihmiselon häilyvyys aihe kyynisyyteen ja toivon menettämiseen, vai neutraali asiaintila, joka antaa mahdollisuuden muovata omaa kohtaloaan?

”Shadows of the Dying Sun” on tuhti teos, joka vaatii oman keskittymisensä mutta palkitsee maailmalla, johon on ihana upota. Kokonaisuus on koherentti mutta riittävän vaihteleva sekä tunnelmaltaan että toteutustavaltaan. Insomnium ei tarvitse arsenaaliinsa valtavaa määrää instrumentteja tai paisuteltuja orkestraatioita: monipuolisilla kitarasoundeilla ja hienovaraisilla kosketinosuuksilla saadaan aikaan todella rikas ja syvä äänimaailma. Kitarat itkevät lumoavan kauniita melodioita ja ajoittaiset soolot on toteutettu hyvällä maulla, itsetarkoituksellista kikkailua välttäen. Ainoa tekninen osa-alue, jolla taidokkuus ei ole muun soitannan tasolla, ovat puhtaat lauluosuudet: ne eivät erityisesti vakuuta, mutta tuovat kuitenkin vaihtelua Niilo Seväsen oikein pätevään vaikkakin aavistuksen monotoniseen huutolauluun. Yhtye itse oli kenties kymmenisen vuotta sitten puutumassa pitkään samankaltaisena jatkuneeseen levytyslinjaan, sillä seuraava studioalbumi oli rakenteeltaan ja teemaltaan kokeellisempi ”Winter’s Gate”. ”Shadows of the Dying Sun” on kuitenkin julkaisu, joka pitää otteessaan niin, että levyn pyörähdettyä tekee mieli laittaa se soimaan uudelleen – kuin todellinen klassikko.

Kappalelista:

1. The Primeval Dark
2. While We Sleep
3. Revelation
4. Black Heart Rebellion
5. Lose to Night
6. Collapsing Words
7. The River
8. Ephemeral
9. The Promethean Song
10. Shadows of the Dying Sun

Bonuskappaleet:

1. Out to the Sea
2. The Emergence
3. The Swarm
4. The Descent