Ihmisen primitiivisimpiä osia puhutteleva moniaistillinen spektaakkeli – Heilung ja Eivør Helsingin jäähallissa

Pohjoiseurooppalainen monikansallinen muinaismusiikkikollektiivi Heilung on livekokemuksena jotain täysin ainutlaatuista. Näin yhtyeen viimeksi puolisentoista vuotta sitten, ja kokemus oli jylhyydessään sellaista luokkaa, että lopuksi jäin miettimään, kuinka sitä voisi enää kuunnella pelkästään levyltä. Tämänkertainen Helsingin esitys starttasi bändin uusimman kiertueen, jonka jälkeen yhtye on jäämässä keikkatauolle, minkä vuoksi Helsingin jäähallissa koettavaa spektaakkelia ei voisi mitenkään jättää välistä. Jossain vaiheessa tajuan, että olen viimeksi kuunnellut Heilungia juurikin samoissa puitteissa.

Tällä kertaa jäähallia ei ole rajattu Black Boxiin, joten kysyntää selvästi riittää. Musiikin sijasta jäähallissa kaikuvat luonnon äänet tuovat esityksen alkamisen odotukseen asianmukaista seesteisyyttä. Suuri osa lavasta ja sen rekvisiitasta on rajattu pois näkyvistä verholla, ja toistaiseksi lavalla näkyy vain tuttuja ja turvallisia bändisoittimia.

Färsaarelainen laulaja-lauluntekijä Eivør on mitä sopivin lämmittelijä Heilungille. Hänen musiikissaan on pääesiintyjään nähden sopivassa suhteessa sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia toimiakseen tietynlaisena siirtymänä nykyhetkestä Heilungin luomaan esikristillisen ajan henkiinherätykseen. Myös yleisö tuntuu äänentasoista päätellen odottavan Eivøria kovasti, ja yleisön seasta kaikuvat huudahdukset saavat laulajan itsekin paikoin hymähtelemään. Setti on sekoitus vanhempaa ja uudempaa tuotantoa vaihdellen syntikoilla ja kitaralla säestetyistä kappaleista riisutumpaan rummun ja kontrabasson taustoittamaan materiaaliin. Kappaleita yhdistää kuitenkin Eivørin käsittämättömän upea lauluääni, jonka skaala ulottuu korkeasta, voimakkaasta ja kirkkaasta jopa eläimellisen murinamaiseen ilmaisuun kappaleen sitä vaatiessa. Myös kolmihenkinen taustabändi hoitaa tonttinsa hienosti osan vaihtaessa sujuvasti soittimesta toiseen kappaleiden välillä.

Esitysten välillä lavan eteen vedetään verho, joka lopulta avauduttuaan paljastaa toisen maailman: Lavalla on puita, monenlaisia rakennelmia sekä valtavasti rumpuja ja muita käsin tehtyjä soittimia. Savukoneet lisäävät entisestään mystistä tunnelmaa, ja pian joku alkaa kiertää ympäri lavaa suitsukkeen kanssa. Aluksi nähdään myös ilahduttavasti kunnianosoitus oman alkuperäisväestömme suuntaan kolmen saamelaisen astellessa lavalle. Alkusanat lausutaan saameksi ja myös joikaamista kuullaan. Esityksen ajan lavalla on näkyvissä myös saamelaisten lippu.

Tunnelmaan virittäydytään hitaasti ja hartaasti. Suitsukkeella siunataan koko lavarakennelma, minkä jälkeen koko yhtye sotureineen astelee lavalle ja asettuu piiriin. Yhtyeen toinen keulahahmo Kai Uwe Faust lausuu oletettavasti muinaisnorjankielisen rukouksen Euroopan vanhoille jumalille ja sen jälkeen tutummin englanniksi sanat, jotka painottavat ihmisen yhteyttä ympäröivään luontoon. Yleisö alkaa toistaa sanoja perässä, ja pian rituaali voi alkaa.

Seuraavaa kaksituntista on jokseenkin vaikea pukea tyydyttävällä tavalla sanoiksi. Tuntuisi oikeastaan jotenkin vähättelevältä puhua “yhtyeestä”, joka soittaa “kappaleita”. Neljää viidestä aistista hivelevä kokemus onnistuu koskettamaan jotain syvältä meidän sisimmästämme löytyvää primitiivistä osaa kiskoen sen pariksi tunniksi hiukan lähemmäs pintaa. Rytmit ovat yksinkertaisia, eikä äänenvoimakkuus missään vaiheessa vaadi korvatulppien käyttöä. Silti puusta, nahasta ja luista tehdyt soittimet saavat niihin jotain selittämätöntä voimaa, joka pureutuu syvälle sisimpään. Musiikin sekä kuulee että tuntee.

Yhtyessä on myös upeita laulajia. Maria Franzin, jota voitaneen pitää yhtyeen toisena keulahahmona, ääni taipuu uskomattomiin suorituksiin, joissa on paikoin todella mielenkiintoisia nyansseja. Myös muut naislaulajat kuulostavat upeilta, ja useassa eri kerroksessa soivat äänet tuovat musiikkiin elävyyttä ja ilmavuutta. Alarekisteri puolestaan uhkuu maskuliinista voimaa ja jämäkkyyttä. Faustin mongolialaistyylinen kurkkulaulu ja ajoittain lähes blackmetalmaiselta kuulostava rääyntä tuovat kontrastia heleästi soivaan naislauluun. Häneltä luonnistuu myös puhdas laulu ja yhdessä multi-instrumentalistivelho Christopher Juulin sekä yhtyeen muiden miesäänten kanssa he täydentävät ihmisäänten jylhästi soivan äänipaletin. Maskuliinisyys ja feminiinisyys nähtiin pakanakulttuureissa usein toisiaan täydentävinä ominaisuuksina, mikä heijastuu upealla tavalla Heilungin laulusovituksista. Koko yhtyeen laulaessa yhtä aikaa saavutetaan lähes kirkkokuoromainen äänivalli.

Samalla tavalla toisiaan täydentävät myös äänimaailma ja visuaalinen anti ja on selvää, että täyden Heilung-kokemuksen voi saada vain livenä. Esitys on taidokkaasti ryhmitetty, ja kappaleiden koreografiat ja valoshowt kertovat omia tarinoitaan. Osassa kappaleita lavalla oleva soturijoukko on iso osa paitsi lavakoreografiaa mutta myös musiikkia. Sotureiden joukkohuudot kaikuvat jäähallissa ilman mikrofoneja, ja synkronoidut liikkeet korostavat kappaleiden kulloistakin rytmiä. Välillä soturijoukko uhkuu sotaisaa uhoa, välillä se on yksinäistä spottivaloa ympäröivässä pimeydessä pyöriviä henkiä. Yksi visuaalisesti näyttävimpiä hetkiä koetaan “Tenet”-kappaleen kohdalla, kun uv-valo paljastaa sotureiden kehoihin maalatut riimut, joista he järjestystään rytmissä vaihtamalla muodostavat kappaleessa laulettavia sanoja. Jään miettimään, kuinka paljon järisyttävämpi kokemus olisi, jos ymmärtäisin muinaisnorjaa.

On hämmästyttävää, miten tiiviin yhteyden yhtye muodostaa yleisöönsä puhumatta sille esityksen aikana sanaakaan. Faust ottaa jossain kohtaa pientä sanatonta kontaktia yleisöön, ja kappaleiden välissä eläinten ääniä matkivat huudot saavat pian vastauksia ihmismerestä. Jotkut laulavat mukana, mikä on musiikin kielen huomioiden vaikuttavaa. Yhtyeestä ja yleisöstä huokuu jonkinlainen sanaton yhteisymmärrys kaiken tämän tarkoituksesta. Kaikki edellä mainittu huipentuu tuttuun tapaan “Hamrer Hippyer” -kappaleeseen. Nopeatempoinen ja tasainen rumpujen pauke menisi jalan alle kenellä tahansa, ja kappaleen ottaessa lisää ja lisää kierroksia, avautuu lavalla ikään kuin portti menneisyydestä nykyaikaan: soturit reivaavat menemään tanssiliikkeillä, joita tuskin pakana-aikoina koskaan nähtiin. Yksi sotureista lähtee surffaamaan yleisön käsien päälle kuin festareilla konsanaan. Immersio ei kuitenkaan rikkoudu. Mennyt ja nykyhetki ovat nimittäin onnistuneesti yhdistyneet. Toivon, ettei Heilung koskaan lakkaa päättämästä settiään tuohon kolmetoistaminuuttiseen transsiin.

Lopulta pauke päättyy ja Helsingin jäähallissa palataan tähän päivään. Loppusanoista ymmärrän vain viimeisen: “Kiitos”. Olen harvoin kuullut niin pitkiä aplodeja. Yhtye ottaa aikansa loppuseremonian kanssa siunaten suitsukkeella jokaisen lavalla olijan, eikä hiljaista tule ennen kuin lava on lopulta tyhjä. En tiedä, kauanko menee, että Heilung nähdään jälleen Suomessa. Odotus tulee joka tapauksessa tuntumaan pitkältä.