Ihmisten juhlaa vietettiin taas kolmen vuoden jälkeen – Provinssi 2022

Kirjoittanut Otto Vainionpaa - 11.7.2022

Kolmen vuoden odotuksen jälkeen Seinäjoen legendaarinen Provinssi-festivaali starttasi viimein 2022 Seinäjoen helteisessä syleilyssä. Provinssia suunniteltiin joka vuodelle koronan kouliessa maailmaa, mutta päivänvalon se näki vasta tänä vuonna.

Ensimmäinen festivaalipäivä alkaa kello 8 aamulla, ja kahden henkilön teltta on auringon polttama, joten ulos on pakko paeta. Tänään alkaa festarointi viiden tunnin unilla, JES!

Ensimmäisenä tarkastuksena Euroviisuissa suurta suosiota niittänyt Blind Channel avaa pelin. Oulusta kotoisin oleva metalcore- tai tarkemmin violent pop -genreä viitoittava yhtye nappasi faninsa mukaansa festarinavaukseen mallikkaasti. Itsehän en välitä pätkääkään yhtyeestä, sillä joku tässä laskelmoidussa hittivääntämisessä ja lavakoreografioissa puistattaa. Kyse ei siis suinkaan ole yhtyeen musiikillisista taidoista vaan puhtaasti siitä, että homma vaikuttaa enemmän viihteeltä kuin rockmusiikilta. Lisää vaarantuntua ja vahinkoja, kun niistä kuitenkin tuntuu sanallinen puoli kasaantuvan.

Mainitsinko jo, että on aivan helvetin kuuma? Kuuma kuin Arizonassa. Totta kai sitä aina toivoisi, että festareilla aurinko paistaa ja ihmiset ovat yhtä hymyä. Nyt kuitenkin kylmää vettä oli kaadettava jatkuvasti päälle, mutta hymyä löytyi kyllä jo ensimmäisenä päivänä. Onneksi Provinssia ei järjestetä asfalttialueella, joten luonnollisesti päivä jatkui siis ihastellessa Provinssin kaunista ja elämänvihreää aluetta. Ihan vitun siistiä päästä taas rymyämään camping-alueelle ja sekoilemaan parhaiden bändien kanssa. Takaraivossa kypsyykin aika napsuvasti tieto siitä, että päälavalla soittaisi vielä yhdysvaltalainen nu-metal-legenda Korn.

Torstaina päiväsajan rockmusiikin tarjonta meni hieman omista mieltymyksistäni ohitse, enkä juurikaan löydä mitään sanottavaa bändeistä kuten Beast in Black. Meillä kotosuomessa power metal kuitenkin vetää jengiä puoleensa, joten hyvähän sitä on tarjota. Mutta kuten alaan kuuluu, niin halfordmaista kirkumista ja testosteronia uhkuvaa kitarointia tuskin tarvitsi haikailla kenenkään.

Provinssin alue oli kohdannut pieniä muutoksia, sillä päälavan anniskelualue oli levitetty niin isoksi, että telttalava oli siirretty pääsisäänkäynnin viereen. Provinssin aluetta taas oli jatkettu hieman Törnäväntielle, joten liikennettä siinä ei ollut. Hyvä niin, sillä Provinssi on seinäjokelaiselle nuorisolle erittäin otollista sekoiluaikaa porttien ulkopuolella.

Leirintään oli palattava, vettä piti saada kehoon sillä lämpöhalvauksen uhka oli hyvin läsnä. Päivä taipui sitten pikkuhiljaa iltaan, ja oli aika valmistautua illan todelliseen kohokohtaan eli Korniin.

Täsmällisesti 22.15 kellonlyömällä Kornin intro ”Dead” tulvi festarikansan korviin. Vittu, että säkkipilli on pervon kuuloinen soitin. ”Untouchables”-albumin aloitusraita ”Here to Stayn” riffi pöräytetään kuitenkin käyntiin ja yleisö hypnotisoituu odottamaan kappaleen mäjähdystä kaikkine soittimineen. Ja sitten lävähti aivan täydellinen mayhemi. Ihmisyleisö muuttui täysin eläimelliseksi ja nu-metal hype oli katossa. Ihmisiä poukkoilee joka suunnasta kuin sokeita hulluja. Koin itsenikin melkein ruumiistani irtautuneeksi ja yhdyin potkimaan ilmaa ja heiluttamaan päätäni.

Illan setti koostuikin lähinnä yhtyeen klassikkobiiseistä, joten en voi valittaa mistään. Uudemmat kappaleet tarjosivat hieman hengähdystaukoa, eivätkä nekään mitään huonoja biisejä ole. Yhtyeen ulosanti oli myös aivan fantastista: kitarat murjoivat kuin pajavasarat, basso poksui ämyreistä ja itse Jonathan Davis kuulosti täysin samalta kuin lähes 30 vuotta sitten. Olin varma, ettei mikään voi voittaa tätä keikkaa enää tämän festarin aikana. Ja olin aivan oikeassa, paitsi yhden esiintyjän kohdalla, johon palaamme vielä.

Kornin jälkeen olisi ollut jo melkein paikallaan kuskata itseni pyörätuolissa katsomaan kotimaista riehuryhmä Stam1naa, tiesin että nyt ei hyvä heilu.

Eikä heilunutkaan. Lemin maalaispojat tempaisivat jälleen yleisön liekaansa välittömästi alkusekunneissa yhtyeen diskografian aloittavalla ”Ristiriidalla”. Listalle oli myös päätynyt uuden, ilkikurisen ”Novus Ordo Mundi” -albumin kitkerimpiä ralleja. Ahnetta kaahausta alusta loppuun, ja yleisö sen kun ravitsee bändiä. Keskiyön taitteessa bändin lavashow pääsi suuruudenhulluihin mittoihin. Joko olisi taas päälavan aika? Edes alkuillasta.

Jalat verillä ja paskaksi tallottuina oli aika siirtyä istumaan telttalavan läheisyyteen nauttimaan Blues Pillsin rokkitöminästä. Itselleni entuudestaan vain nimeltä tuttu yhtye kyllä vakuutti. Kunnon rock’n’rollia eikä leikkimistä! Täydellinen lopetus ensimmäiseen päivään.

Seuraavana aamuna herätäänkin taas kukonlaulun aikaan hikimajasta ja kylmää vettä kasvoille niin kuin olis jo. Kahvin ja leivän kautta katsomaan Gasellien keikkaa. Erittäin rennolla vaihteella liikenteeseen ja Riesling-viiniä nauttimaan. Von Hertzen Brothers keinui samaan aikaan telttalavalla ja pitihän sitäkin käydä katsomassa. Taidokasta ja rempseetä soittoa saatiin kuunnella vielä loppusetin ajan, ja mäjähtihän sieltä vielä ”Peace Patrol” erinomaisine loppuhuvitteluineen.

Sitten annankin kollegani Tom Franktonin kertoa, miltä Frank Carter & The Rattlesnakes näyttää ja kuulostaa.

Valitettavasti Otto ei ennättänyt Woodland Stagelle Frank Carter & The Rattlesnakesia näkemään, mutta tokaisin samana iltana voivani kirjoittaa muutaman sanasen keikasta raportin vierailevana tähtenä. Tervehdykset täältä siis!

Gallowsissa uransa aloittaneen brittilaulajan Rattlesnakes-bändi on lyhyessä ajassa muotoutunut hypen arvoiseksi livebändiksi, ja muistan muutama vuosi sitten kovasti kironneeni bändin kiinnitystä Tuskaan huomattavasti luonnollisemman Provinssi-valinnan sijaan. Tätä keikkaa tuli siis luonnollisesti odotettua, eikä Carterin puheiden mukaan tämäkään esiintyminen meinannut lentoyhtiösäädön myötä tapahtua. Onneksi lainakamppeilla soittanut bändi onnistui vastoinkäymisistä huolimatta hyppäämään lavalle perjantai-iltana – Carterin osalta myös lavalta, sillä laulaja hyppäsi heti setin alkumetreillä yleisön puolelle ilakoimaan.

Carterin ja kitaristi Dean Richardsonin johtaman bändin energinen esiintyminen nousi kepeästi viikonlopun parhaimmistoon. Vaikka yleisöä tuntui ainakin alkuun olevan melko vaisusti lavan edustalla, hauskaa onnistuttiin kaikesta huolimatta pitämään. Carterin yleisövierailujen ja lavabäntterin lisäksi keikan huippuhetkeksi nousi ”Wild Flowers” -kappaleen aikana Carterin naisille ja muunsukupuolisille omistama pitti, johon rohkaistui vastaavaa toimintaa normaalisti vältteleviäkin osallistujia. Harmi, että muutama bailuhemmo päätti jostain syystä olla kunnioittamatta tätä, mutta noukin henkilökohtaisesti muutaman heistä tunnelmaa pilaamasta pois, enkä pahoittele yhtään.

Carter läväytti keikan aikana myös vahingossa tiedon, että bändi palaa loppuvuodesta ensimmäiselle klubikeikalleen – armollisesti tämä onkin tätä kirjoittaessa ehditty julkistamaan. Siellä nähdään, vierailija kiittää ja kuittaa, moro!

Palataan siis minun pääni ja arvostelukykyni sisään. Illan pääaktina itselle toimi ruotsalainen melodeath-pumppu In Flames, joka paikkasi keikkansa perunutta Architectsia. Perjantaina päälavalla murjonut yhtye ei kuitenkaan tällä kertaa yltänyt aiheuttamaan sen suurempia tunteita, vaikkakin esimerkiksi Andersin laulu on mitä upeimmassa kunnossa, ja mies noituu ilkeämmin kuin pitkään aikaan. Mutta ehkäpä juurikin siksi, että yhtye ilmoitettiin juuri ennen festareita esiintyjäksi, eväsi hyvät bileet. Hiljattain julkaistu ”State of Slow Decay” kuultiin myös keikalla, ja ihan mukavastihan siinä retroillaan kultavuosien perässä. Pakkohan se on vielä mainita, notta ristus ”Graveland”– ja ”Behind Space” -biisien kuuleminen livenä oli niin täydellisen puhdasta ekstaasia. Tight. Tight. Tight.

Kotimainen progemetalliyhtye Wheel soitti Radio Helsinki -lavalla välittömästi ruotsalaisremmin jälkeen, jota myös tuli hetken ihailtua. Läskejä riffejä ja tinkimätöntä soittoa.

Mutta sitten, kuten aiemmin mainitsin, yksi bändi vei voiton Kornista ja koko festarista. Itä-Helsingistä tiukkaa hardcore punkia ja nu-metallia musiikissaan sekoitteleva Lähiöbotox. Kaksi täyspitkää julkaissut yhtye ehti soittaa siis lähes koko tuotantonsa Radio Helsinki -stagella eli nälkä tästä annoksesta ei jäänyt. Sen sijaan nenäontelot ja kurkku täyttyivät hiekasta ja tomusta, joka pöllysi pimenevässä perjantai-illassa. Lähiöbotoxin keikalla oli tungosta ja hyvä niin, sillä juhlinta sen vaatii. Hyppypotkuja, ilmaveivejä, tuulimyllyjä ja ankaraa pään heiluttelua sekä keskisormen näyttelyä ei koskaan ole liikaa moshpitissä.
Yhtyeen keikan jälkeen meinasin kuolla pystyyn ja Pendulum Live oli jätettävä näkemättä. Harmittava homma, mutta siitä voin syyttää pelkästään Itä-Helsinkiä. Kuulin festarikansalta, että australialainen drum’n’bass venytti moshpitin lähes päälavan levyiseksi.

Ja sitten viimeinen päivä saapuu. Tänä iltana koko festarin kruunaisi yksi lempiyhtyeistäni: Deftones. Ja jotenkin pitäisi jaksaa tämäkin päivä olla aamusta asti hereillä. Lauantai osoittautuikin kaikista vaikeimmaksi päiväksi, ukkosta ja sadetta oli luvassa. Aurinko kuitenkin paistoi täydeltä tuutilta heti aamusta ja jatkui pitkälle iltapäivään, ja jonkinasteinen lämpöhalvaus tuli kärsittyä.

Radio Helsinki -lavalla esiintyi kotimainen Stoned Statues. Hiljattain Sakara Recordsille liitetty bändi näytti Provinssin viimeisenä päivänä yleisöjoukolle, että tulevaisuus on vielä näkyvissä. Mikään paska maku tästä ei kyllä suuhun jäänyt, ja toimipa se aika hyvin viimeisenä päivänä näin nu-metal-painotteiselle festarille. Samoihin aikoihin Amphiteatteri-lavalla esiintyi Sakara Recordsin pääjuhta Mokoma. Ihmisiä oli kuitenkin niin paljon ahtautunut pieneen teatteriin seuraamaan herkkää settiä Mokomalta, ettei paikalle mahtunut enempää ihmisiä. Ennenkin yhtyeen akustisesti nähneenä voin vakuuttaa, että keikka oli varmasti lämmittävä.

Päälavalla soittonsa aloitti kauan odotettu Hassisen Kone. Suomalaisen musiikin melankolian ja tumman taivaan yhdistelmä sointui hyvin yhteen Ismo Alangon pomppiessa lavalla. Hittejä kuultiin, yleisöä oli paljon ja yhtyekin kuulosti itseltään melko mairittelevissa sfääreissä. Epävakaisesta säästä huolimatta festarikansaa oli kuitenkin tullut sankoin joukoin seuraamaan suomalaislegendan esitystä.

Hetken aikaa näytti kyllä todella epätodelliselta: sadetta ropisi niin, että piti pelastautua camping-alueelle siivoamaan paskat pois tontilta kastumasta. Sade kuitenkin loppui, ja aurinkokin alkoi pilkistelemään heinäkuun taivaalta juuri ennen yhdysvaltalaisen Deftonesin settiä. Pitkä neljän päivän telttailu ja festarointi saatettaisiin päätökseensä eteerisillä saundeilla kylvehtien. Aurinko laskee, ja Deftones jyräyttää uusimman albuminsa ”Genesis” -kappaleen festarikansan ylle. Yhtye näyttäisi olevan voimissaan, vaikka pientä sekoilua ja häröilyä ennen kiertuetta on ollut, kun basisti Sergio Vega savustettiin ulos bändistä. Kitaristi Stephen Carpenter ei myöskään ollut paikalla, vaan pysytteli toisella pallonpuoliskolla.

Vitsit sikseen, illan tarjottimeltahan löytyi mieletön määrä hittejä. Yllätyksiä ei illan kakkuun oltu leivottu, mutta mieltä piristivät uudemman tuotannon ”Swerve City, Tempest ja You’ve Seen the Butcher”. Itse yleisö oli kuitenkin hyvin varautunutta, eikä juurikaan lähtenyt mukaan tanssin saloihin, vaikka Chinon energinen lavalla pinkoilu ja poukkoilu olisi siihen yllyttänyt. Tosin edessäni seissyt pariskunta oli niin hormoniensa pauloissa, että hinkkailivat toisiaan noin puoleen väliin settiä poistuen lopulta paikalta. Minne lie. Se on sitä Deftonesia. Selkeästi vahvimmat kappaleet setissä löytyivät ”Around the Fur” -albumin annista. Niitä soittaessa ihmisten silmissä välkehti ja tunnelma oli hekumallista.

Pieni kaunis hetki vielä naapurimaan proge-ukkojen Opethin parissa saattoi festivaalin maineikkaaseen lopetukseen. Tyylilajiaan aina vain pehmeämmäksi viilannut yhtye sai kuitenkin loihdittua settilistaan unohtumattomia klassikoita, kuten ”Ghost of Perdition”, ”The Drapery Falls”, ”Deliverance” ja ”Demon of the Fall”. Koko keikka ei siis mennyt pelkäksi tuhnuiluksi, ja sain ensikertalaisena varsin makeaa herkkua. No, näille nörteille on aivan yhdentekevää, mitä soittavat, kun se kuulostaa niin vitun hyvältä. Mikaelin joikaaminen kelluu kivasti soitinten päällä, mutta ehkä sitä rajumpaa lauluosastoa voisi vähän reenailla kotona. Sen verran mies kuitenkin tykkää humoristisesti keekoilla lavalla itserakkaudessaan.

Ja kuten kaikki, myös Provinssi loppui. Ensi vuoteen!

Teksti: Otto Vainionpää
Kuvat: Samuel Järvinen