Ihsahn – Das Seelenbrechen

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 19.10.2013

Ihsahn, joka norjalaisen Emperorin pistettyä pillit pussiin on tehtaillut melko ahkerasti soolomateriaalia, julkaisee Candlelight Recordsin kautta 25.lokakuuta viidennen täyspitkän lajissaan, nimeltään ”Das Seelenbrechen”. Tahti on todella ollut melkoinen, sillä aikaisempi levy ”Eremita” julkaistiin vasta viime kesänä, ja jo nyt taiteilijalla on tarjottavanaan uutta materiaalia, joten luomisen palo on varmasti ollut vahva. Rummuissa levyllä häärii niin Leprous-yhtyeestä tuttu kuin Ihsahnin live-kokoonpanossakin soittanut Tobias Ørnes Anderson.

Levyn nimi on lainattu Nietzschen kirjasta ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä”, jonka vapaa suomennos on sielun hajoaminen. Herra itse kertoo sen olevan otos eräistä filosofin aforismeista, taiteesta ja siitä miten se puhtaimmassa muodossaan ei tunne kategorisointia, niin hyvään kuin pahaankaan. Tähän tukien onkin levyn äänimaailma hyvin abstrakti, ja jotain täysin muuta kuin mitä on kuultu miehen aiemmilla levyillä. Näidenkin, toki ollen rajoja rikkovia saksofonisooloineen ja progressiivisine elementteineen. Taiteilija sanookin tarvinneensa tietynlaista luovan ilmaisunsa resetointia, välttääkseen tiettyyn kaavaan kangistumista.

Mielikuvia itse musiikista olikin hyvin vaikea pukea sanoiksi, kuten oli myös vertailukohtien löytäminen. Levyllä vokalisointeja dominoi Ihsahnin puhdasääninen laulu, joka yhdessä konemaisen taustan tukemana, kuten kappaleessa ”Pulse”, tuo hyvin vahvan mielikuvan maanmiehensä Kristopher Garm Ryggin johtaman Ulverin uudemmasta materiaalista. Toisaalta taas raita nimeltä ”NaCl”, esitellessään levyn progressiivisempaa osastoa, tuo mieleen Dream Theaterin opuksen ”Scenes From A Memory”. Tiettyjä vivahteita on kuultavissa myös ruotsalaisen Opeth-orkesterin suuntaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Koko levy onkin melkoista tajunnan virtaa, ja ei varmastikaan sovi kaikille normaalista kuulijakunnasta vahvan taiteellisuutensa vuoksi. Tunnun kuitenkin tavoittavani kaiken takana kulkevan punaisen langan, ja vaikka levyn kappaleet ovat kontrasteja jopa toisilleen, on kokonaisuus silti järkevä ja eheä. Yllättävyys on myös vahva tekijä, mikä saattaa ehkä kuitenkin hankaloittaa materiaalin sisäistämistä ja vaativan useamman kuuntelukerran.

Tuotoksen yleinen tunnelma on tapansa mukaan pahaenteinen ja osittain jopa jokseenkin kaoottinen, ja vaikka koen tuntevani tällaista taiteellista ilmaisua kenties paremmin kuin keskiverto kuulija, huomaan silti välillä jääneeni suu auki miettimään mitäköhän mahdoin juuri aistia?

Mies on kuitenkin nero lajissaan, ja olipa materiaali minkälaista tahansa, on taustalla aina jokin elementti joka tekee materiaalista hänen persoonaansa yhdistettävää. Neuvoisin lähestymään tätä tuotosta avoimin mielin, ja suljetuin kuulokkein.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen