Ikinä, Merta ja Crucify The Faith näyttivät On The Rocksissa kotimaisen metallin elävän ja voivan hyvin

Ikinä

Perjantaina 8. marraskuuta Helsingin alati pimenevä talvi-ilta täyttyi modernista kotimaisesta metallista, kun keskustan On The Rocksin intiimille lavalle nousi kolme nuorta ja nälkäistä yhtyettä.

Illan aloittajana kuultiin vantaalainen Crucify The Faith, joka on viettänyt hiljaiseloa kaksi vuotta. Bändin viimeisin keikka ennen tätä oli Heavy Metal Heart -festivaalilla Fear Of Dominationin lämmittelijänä. Noista ajoista bändin kokoonpanokin on hieman muuttunut ja sen tyylilaji on vakiintunut johonkin melodisen death metalin ja modernin metalcoren välimaastoon.

CTF:n kavutessa lavalle oli selvää, että paluu on perusteltua, ja että tauko on varmasti tehnyt myös paljon hyvää. Ensimmäisen muusikon astuttua lavalle hypettämään yleisöä, oli mahdollista aistia kaikki se kolmen vuoden aikana patoutunut energia ja palo soittaa juuri sitä musiikkia, jota yhtyeen harmillisenkin lyhyt setti sisälsi. Aloituskappaleena kuultiin kirjoitushetkellä bändin tuorein singlejulkaisu ”As The World Ends”, joka piiskasi konsertin käyntiin juuri sellaisella vimmalla, jota näyttämisenhaluinen, nuori ja nälkäinen orkesteri taitaa.

Bändin setissä kuultiin pelkästään uuteen tyylilajiin kuuluvia kappaleita, sillä CTF haluaa aloittaa musiikillisesti puhtaalta pöydältä. Tämä tarkoitti sitä, että kahta etukäteen julkaistua singleä lukuun ottamatta setti koostui yleisölle varmuudella entuudestaan tuntemattomista kappaleista. Tämä ei missään nimessä haitannut menoa, sillä ilta oli täynnä löytämisen iloa puolin ja toisin. Jos luuli jo kokeneensa sen, miten mahtavalta kunnon breakdown tuntuukaan kehossa, niin CTF lähes tulkoon opetti tuntemaan tuon tunteen kuin ensimmäistä kertaa.

Solisti Aki Juvonen heitti jatkuvasti lisää löylyä kiukaalle omalla energisellä ja läsnäolevalla ulosannillaan, joka puolestaan vahvisti muidenkin intoa entisestään. Konsertissa oli aistittavissa kauttaaltaan palo esiintyä ja soittaa juuri sitä musiikkia, jota CTF haluaakin soittaa. Tuo sama intohimo ja roihu varmasti jättivät monessa kytemään tunteen siitä, että on pakko itsekin päästä antamaan lavalle parastaan. Se on yksi voimakkaimmista tunteista, minkä bändi voi yleisössään sytyttää, ja juuri niin CTF teki. Suuntasin heti keikan jälkeen merkkaritiskille paitaostoksille, sillä tällaisia bändejä tulee tukea. Tervetuloa takaisin, Crucify The Faith!

Crucify The Faith

Toisena aktina nähtiin bändin omien sanojen mukaan Keravalta (joskin tästä oli vitsimielessä hieman vääntöäkin jäsenten kesken) ponnistava Merta, joka soittaa pop-vivahteista vaihtoehtometallia, jossa puhtaat ja rujommat vokaalit vuorottelevat. Vaikka bändi itse markkinoikin itseään jonakin sellaisena, jota ei ole aikaisemmin kuultu Suomessa, on sen musiikissa selvästi pieniä nyökkäyksiä esimerkiksi Uniklubin tai 51 Koodia suuntaan, ripauksella esimerkiksi Saraa.

Bändi onnistui välittämään heti käsityksen siitä, että sillä on isot tavoitteet ja tahto saavuttaa paljon. Mutkat oltiin musiikista ja esiintymisestä vedetty suoriksi niin, että lopputuloksena oli helposti nautittava kokonaisuus täynnä melodista ja tarttuvaa musiikkia. Jossain kohtaa konserttia mieleeni tuli, että nyt olen sitten vihdoinkin nähnyt Cheekin livenä – jos miehen musiikki olisi siis sähkökitaroilla varusteltua.

Merta näytti ja kuulosti pitkään treenanneelta bilebändiltä, joka vanhojen tuttujen hittien sijaan esittikin täysin omaa musiikkiaan. Bändin kappaleet onnekseen kuitenkin suurimmilta osin kuulostivat myös siltä, että ne voisivat ihan hyvin ollakin vanhoja hittejä. Merta on selvästi skipannut kokonaan sen vaiheen, jossa ollaan kömpelöitä ja otelautojaan tuijottavia hiljaisia pitkätukkia.

Musiikissa ja bändin ulosannissa on aistittavissa se, että sitä tullaan joko vihaamaan tai rakastamaan. Tämä on yleensä varsin hyvä merkki, sillä moni suurta suosiota nauttiva orkesteri on juuri tällainen. Fania he eivät minusta tehneet, mutta tunnistan tarkkaan suunnitellun ja hiotun kokonaisuuden sellaisen nähdessäni, ja uumoilen bändin saavuttavan huomattavaa suosiota.

Merta

Lopulta hilpeyttä herättävän ja varsin Sakaramaisella huumorilla höystetyn intronauhan myötä lavalle marssivat päivän-, tai oikeastaan illansankarit, juuri kakkosalbuminsa julkaissut Ikinä. Setin aloittanut ”Senkin milleniaali” iski varmasti nyrkillä poskeen jokaista sellaista, joka ei mahdollisesti ennen ollut kuullut bändin musiikkia. Sellaisia tosin tuskin oli paikalla, sillä niin omistautuneesti kaikki olivat mukana. Tanssi ei lakannut koskaan, ja pittejä syntyi tuon tuosta.

Lällättelyä, naisenergiaa, tarttuvia melodioita ja jykeviä nu metal -riffejä. Näillä oli levyjulkkaribileitään viettävän Ikinän kakku kuorrutettu, mutta kaiken kerman ja mansikoiden alla nähtiin ja kuultiin rautaisen ammattimainen ja osaava orkesteri, joka ei kaihtanut keinoja viihdyttää ja ilahduttaa. Laulajat Katariina Sorsa ja Tuuli Paju antoivat kaikkensa, ja tarjosivat loistavien vokaaliensa lisäksi myös jatkuvasti elävää ja kannustavaa isännöintiä. Milloin lavalta hypittiin pittiin, milloin hutkittiin pesäpallomailoilla toimivilla mikrofonitelineillä. Bändi ei ollut tullut pysähtymään, kuten he levylläänkin laulavat.

Setti koostui lähes pelkästään uuden, koomisenkin pitkästi nimetyn ”Milleniaalin itsehoito-opas epävarmaan aikuisuuteen” -albumin kappaleista, joka on paitsi perusteltua, myös erittäin hyvä. Bändin vuonna 2017 julkaistu ”Samoista soluista” -debyytti on jäänyt mieleeni lähinnä ristiriitaisena teoksena, jolta löytyy joukko hyviä kappaleita, mutta myös paljon sellaista, joka on syystäkin unohtunut. Kyseiseltä debyytiltä kuultiin kuitenkin yksi niistä loistavista kappaleista, nimittäin tiukasti sahaava ”Kylmääkin kylmempää”, joka sai varmaan eniten liikettä aikaan koko konsertin aikana.

Ikinä onnistui olemaan lavalla ihailtavan aito. Bändi toi julki kaiken joogatunneistaan lavalle lässähtäneisiin ”party” -ilmapalloihin ja välillä oikkuilevaan tekniikkaan. Jos taustanauha ei toiminutkaan, niin sitten vedettiin ilman, ja jos ilmapallosta loppui puhti, niin sitten sitä suorastaan esiteltiin yleisölle. Pilke silmäkulmassa riitti valaisemaan kokonaisen baarin alakerran, ja tarttuipa tuo pilke myös yleisön hymyileviin silmiin.

Vaikka kukaan tuskin on vielä etsinytkään Stam1nalle tai Mokomalle perijää, niin Ikinä on vahva ehdokas astumaan yhdeksi koko kansan rakastamaksi metalliyhtyeeksi. Kappaleet ovat tarttuvia, leikitteleviä, raskaita, yllättäviä, kauniita ja ennen kaikkea hauskoja. Huumori tuppaa välillä puuttumaan metallimusiikista, ja jos sitä on, niin se ei juuri naurata. Ikinän aikuistuminen saattoi olla epävarmaa, mutta sen tulevaisuus näyttää todella valoisalta. Mieluummin överit kuin vajarit on bändin filosofia sen musiikissa, ja toivottavasti myös sen suosiossa.

Ikinä

Kommentoi julkaisua