”Ilkeämpää elvistelyä” – klassikkoarviossa 30-vuotias ”Danzig III: How The Gods Kill”

Misfitsin ja Samhainin keulahahmona kannuksensa ansainnut newjerseyläisvokalisti Glenn Anzalone, taiteilijanimeltään Glenn Danzig, oli raivannut tiensä menestykseen paitsi kovalla ja tinkimättömällä työllä, myös pettämättömällä kaupallisella reseptillä: makaaberia tummaa raskasta rockia, joka flirttaili okkultismin, gotiikan ja fiftariromantiikan taiteellisessa keskiössä. Vuonna 1987 Samhain-yhtye koki metamorfoosin Danzigin omaa nimeä kantavaksi soolobändiksi. Yhtyeeseen kuuluivat kitaristi John Christ, basisti Eerie Von ja rumpali Chuck Biscuits (ex-D.O.A. ja Circle Jerks). Uransa alkajaisiksi yhtye julkaisi kaksi menestyksekästä ja laadullisesti priimatavaraa olevaa esikoisalbumiaan ”Danzig” (1988) ja ”II – Lucifuge” (1990). Molempien tuotannosta vastanneen tuottajaguru Rick Rubinin johdolla yhtye alkoi valmistella entistä ilkeämmin ja raskaammin rockaavaa, 14.7.1992 ilmestynyttä kolmosalbumiaan ”Danzig III: How The Gods Kill”.

Danzigin edeltäviin albumeihin verrattuna astetta doomimman, mutta musiikillisia vapauksia aiempaa enemmän ottavan albumin tuotannosta vastasivat yhdessä Glenn Danzig ja Rubin. Albumin kaikki biisit olivat Glenn Danzigin käsialaa. Albumin äänityspaikkoina toimivat New Yorkin Record Plant ja Hollywood Sound Studios marraskuu 1991 ja huhtikuu 1992 -välisenä aikana.

Albumin äänityksiä edesauttoi se, että yhtyeen yhteissoitto oli hioutunut erinomaisen tikiksi, ja että albumille tulevat biisit oli valmisteltu huolella. Pohjien äänittäminen sujui Eerie Vonilta ja Biscuitsilta parin oton sisään. John Christin aiemmin metallisemmin soiva kitarasoundi oli kuitenkin elementti, jota studio-olosuhteissa hiottiin normaalia pidempään. Merkillepantavaa on se, että Christ koetti saada albumille kaiutetumpaa, vanhakantaisen puhdasta kitarasoundia käyttämällä äänityksistä usean albumin biisin kohdalla Jeff Beckille ennen kuulunutta Fender Stratocasteria.

Biscuitsin Bill Wardin blues-jazz -soitosta muistuttavalla rumpuintrolla tylyn bluesahtava shuffle-heavyosuudella starttaava ”Godless” saa äkkikäännöksen ääripelkistetyn doom-poljennon muodossa. Danzig laulaa morrisonmaisesti urostellen jumalattomuuden hyveistä. Vaikka teokseen on sisällytetty elementtejä edellisen ”II – Lucifuge” -albumin upeasta ”Her Black Wingsista”, ei biisi yllä sävellyksenä sen tasolle. Glenn Danzigin viettelevästi laulama ”Anything” on albumin selkeä debyyttialbumin hitin ”Motherin” jäljitelmä koukuttavasti nousevine sointukiertoineen. Vaikka verrokilleen biisi ei pärjää paremuusvertailussa, on sen sävelten, tunnelman ja jylhän vaikuttavien vokaaliosuuksien puolesta biisi tästä huolimatta eräs Danzigin järisyttävimpiä teoksia.

Varhaiselle Black Sabbathille reippaasti velkaa oleva, raskaskätisesti leivottu, Eerie Vonin vahvaan bassokiertoon pohjaava raskasrakenteinen blues-jazz -shuffle on juurevuudessaan eräs albumin juurevimpia kappaleita. Glennin laulaessa ”Bodies please don’t cry / Bodies, please don’t die!”, vahva, teatraalisen mielipuolinen epätoivo on käsinkosketeltavaa.

Samaa voi luonnehtia ihokarvat pystyyn nostattavasta albumin nimibiisistä. Ihmisen itseensä syventymisestä kertova kappale kytee minimalistisen puhtaasta mies ja kitara -introsta. Savuverhonomaisesti ja pahaa aavistamattomasti se leimahtaa liekkeihin Christin soittaman, pahuutta huokuvan teemaosan pitch-harmoniariffistä, ja leviää vastustamattomasti tikiksi sävelletyn ja yhtyeen verkkaisen väkevänä soittaman biisinrungon ansiosta.

Albumin tunnetuimmaksi singleksi nousi testosteronitasot kaakossa pelkistetyn jäyhästi rockaava, toisaalta ehkä rock-radioystävällisintä Danzigia oleva ”Dirty Black Summer”. Glenn Danzig on myöhemmin luonnehtinut kappaleen olevan kuvaus siitä, millaista elämä artistin kotikaupungissa New Jerseyn Lodissa oli hänen nuoruudessaan.

Leveän Amerikan rockia heavyyn sekoitteleva ”Left Hand Black” on albumin suorimmin rockaava, Corrosion Of Conformityn jalanjäljissä saapasteleva, aavistuksen rockabilly-sävyjä säkeistössään sisältävä biisi. ”Heart Of The Devil” jatkaa puolestaan Danzigin juurimusiikin perinnettä ”Lucifuge”-albumin raskaisiin blues-sävyihin sukeltaen. Kappale on kulmikkaampi ja pentatonista sävelasteikkoa tritonus-viitteisellä pääriffin päättävällä sointuratkaisulla. Mielenkiintoista on, että albumin esituotannon aikana Chicago-bluesin legenda Willie Dixon oli jo lupautunut mukaan kappaleen studioversiolle, mutta ehti kaikkien epäonneksi menehtyä ennen sen äänityssessioita alkuvuodesta 1992.

Albumin ainoisiin, studiossa syntyneisiin, jamipohjaisiin kappaleisiin kuuluu vahvoja Roy Orbison ja Elvis Presley -viboja levittävä, järisyttävän kaunis amerikanmallin fiftarislovari ”Sistinas”. Perinteitä kunnioittavalla nauhakaikusoudilla pakatulla stratocaster-soundilla, timpanilla, koskettimilla, Fenderin vintage-vahvistimilla ja vahvaa vibratoa hyödyntämällä valmistettiin tuo hieno ja täyteläinen, pehmeästi kehräävä Danzig-klassikko. Kappale on pysäyttävyydessään Chris Isaakin ”Wicked Gameen” verrattavissa oleva mestarillinen sävellys.

”Do You Wear the Mark” on malliesimerkki kiteyttämään uniikisti ja jazz-bändin ottein svengaavan Biscuits-Eerie Von-Christ -rytmiryhmän ominaissoundin. Vaikka kappaleena kyseessä onkin hieman vaatimattomimmista ja geneerisemmän oloisista heavyriffiaineksista kasattu teos, ja vaikka sen C-osa lainaileekin härskimmänpuoleisesti Black Sabbathin ”Into The Voidia”, pääsee yhtye soittamaan letkeästi groovaavaa teosta vapautuneesti. Glenn Danzigin fraseeratessa ja venytellessä biisin vokaaliosuudet omimmilla maneereillaan, ei keskinkertaisempikaan biisi voi hirveästi metsään mennä.

Letkeästi syvän etelän ”Trouble?”:n malliin raskaalla mutta jäntevällä riffityöllä groovaava ”When The Dying Calls” päättää kokonaisuuden suoraselkäiseen hard rockiin. Biisi on kelpo päätösnumero, vaikka kaipaisi hieman sähäkämmin otteessaan pitävää tempoa toimiakseen optimaalisella tavalla.

Albumin kansitaiteeksi valikoitui sveitsiläisen H. R. Gigerin vuonna 1976 valmistunut Mihail Bulkakovin saman nimisen novellin (suom. Saatana saapuu Moskovaan) pohjalta tekemä komea taideteos ”Meister und Margeritha”. Albumin kansiin Giger tosin sensuroi alkuperäisteoksessa esiintyvän peniksen peittämällä sen piirtämällään tikarilla, jonka kädensijaan hän luonnosteli Danzigin logona tutuksi tulleen demonin pääkallon.

”Danzig III: How The Gods Kill” on vakuuttava osa Danzigin ensimmäisen neljän legendaarisen albumin saagassa. Albumia on myös pidetty yhtenä 1990-luvun vahvimmista ja vaikutusvaltaisimmista raskaan rockin albumeista.