Ilkeyttä piisaa… ja vähän freesiyttäkin – arviossa Lamb of Godin ”Into Oblivion”

Richmondin riffimylly Lamb of God on saavuttanut pisteen, jossa se ei enää kilpaile muiden vaan oman menneisyytensä kanssa. Yhtyeen järjestyksessään kymmenes albumi ”Into Oblivion” yllättää silti positiivisesti.

Ozzy Osbournen ja Black Sabbathin jäähyväisissä Birminghamissa maailman huippumetallibändien rinnalla mekastanut Lamb of God osoitti viimeistään viime kesänä nousseensa maailmanluokan metallieliittiin vuosikymmenien uurastuksen jälkeen. Vaikka Randy Blythin useimmiten yksiulotteisena ärjymisenä välittyneet vokaalisuoritukset eivät ehkä edusta genren etevimpien tulkitsijoiden taitotasoa, tarjoaa yhtyeen uutukainen pienimuotoisia läpimurron hetkiä silläkin saralla.

Heti avausraitana kuultava albumin nimikkobiisi alleviivaa sitä faktaa, että yhtyeen alkuperäisrumpalin, Chris Adlerin, haikailu on turhaa. Art Cruzin rummutus on kaikessa svengaavuudessa säälimättömän tarkkaa ja tukee saumattomasti Mark Mortonin sekä Willie Adlerin tavaramerkkimäistä, kieroa ja tappavan varmaotteista riffittelyä. Yhtye on ottanut myös rytmiikan monipuolisemmassa käytössä askeleen avarakatseisempaan suuntaan. Sen myötä basisti John Campbell saa aiempaa enemmän vapauksia alataajuuksien äänikuvaan asettelemisessa.

Vokalistina Blythe on edelleen oma tunnistettava itsensä. Hänen ulosantinsa on kuitenkin saanut vaikutteita yli genrerajojen. Lauluosuuksissa on uusia ulottuvuuksia ja sävyjä, joita hän hyödyntää kappaleita hyvin palvelevalla tavalla. Esimerkkeinä siitä ovat himmaileva ja myrkyllinen semi-slovari ”El Vacío” ja vahvoja System of A Down -viboja sisältävä ”St. Catharine’s Wheel”. Sanoituksissa sukelletaan tuttuun tapaan yhteiskunnallisiin mätäpaiseisiin ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, mikä on näinä maailman aikoina varsin looginen ja erityisen oikeutettu tulokulma.

Lamb of God näyttää epäilijöilleen myös musiikillisesti orastavia uudistumisen merkkejä. Niistä esimerkkeinä mainittakoon sludgahtava ”Sepsis”, kunnon rystysriffisarjoilla moukaroiva ”Blunt Force Blues” ja southern groovella kyllästettyä Black Sabbathin perintöä oleva riffijurnutus ”A Thousand Years”, sekä albumin ilkeästi päättävä ”Devise / Destroy”.

Vaikka Josh Wilburin äänityön kädenjälki on selkeä, säilyttää se äänikuvassa mallikkaasti raskauden, herkkyyden sekä orgaanisen hien ja lian. Albumi on massiivinen, harkittu ja soundillisesti tymäkkä kokonaisuus, vaikka se saattaa hyvinkin näyttäytyä vanhan liiton gubbeille alati ylituottamisen rajoilla keikaroivana kokonaisuutena. Ei silti huolta. Sen asian yli voi päästä.

”Into Oblivion” on väkevä osoitus ammattitaitoisesta tauhoamisesta. Ollakseen kuitenkin täydellinen jättää se edelleen janoamaan pykälää tasokkaampia biisejä. Mukana ei ole esimerkiksi ”512”:n tasoisesti lanaavaa bangeria. Kyseessä on kuitenkin oivallinen modernia ja perinnettä yhdistävä metallilevy, joka ei kalpene yhdenkään aiemman Lamb of God -albumin rinnalla.