Ilon purskahduksia ja pieniä pettymyksiä vuoden 2018 Infernossa, osa I

Pääsiäisenä nokka osoitti jälleen kerran tiukasti kohti Osloa ja Inferno Metal Festivalia, joka saavutti tänä vuonna jo täysi-ikäisyyden. Luvassa oli neljän päivän verran niin metallin klassikoita kuin uudempiakin tulokkaita loppuunmyydyllä festariareenalla Rockefellerissä ja John Deessä.

Sen verran Infernoon oli tehty muutoksia edellisiin vuosiin verrattuna, että kaikki neljä festaripäivää vietettiin yhdessä ja samassa paikassa Rockefeller–John Dee-kompleksissa. Aikaisempina vuosina tutuksi tulleesta keskiviikon klubipäivästä oli siis tänä vuonna luovuttu. Keskiviikkona Oslossa kuitenkin olisi ollut tarjolla muutamiakin keikkoja, mutta valitsimme itse illanistujaispaikaksemme Kniven Barin, jossa järjestettiin Kvalvaagin kesäkuussa ilmestyvän ”Seid”-levyn ennakkokuuntelu. Paikkaan löysivät monet muutkin Inferno-vieraat, jotka olivat kaupunkiin jo keskiviikkona saapuneet. Tietenkin myös torstain vapaapäivä auttoi varmasti monta norjalaista.

Torstai 29.3.2018 – jonottelua, hämmennystä, pettymystä ja hieno lopetus

Torstaina iltapäivällä Oslon ilmassa leijaili odotuksen tuulahdus. Kun kävelimme hiukan vaille neljä Rockefellerin ohitse, oli ihmisiä jo kokoontunut ulkona seisovalle teltalle odottelemaan rannekkeenvaihdon aukenemista. Vaihto olisi onnistunut aikaisemmin festarihotellilla, mutta emme tuonne suuntaan itsekään olleet ehtineet liikkumaan. Menimme odottelemaan H-hetkeä Aye Aye Clubille, jossa festarikävijät saivat alennusta ruoka-annoksista. Tuntui jälleen kerran, että koko Oslo elää Infernon hengessä: monet paikat mainostavat Infernon kyljessä itseään ja antavat festarialennuksia sekä järjestävät festivaalin henkeen sopivia tapahtumia tai arpajaisia.

Ruumiin ravitsemisen suuntasimme vaihtamaan vihdoin rannekkeet itsellemmekin – ja eikös siinä välissä ollut jo Rockefelleriin muodostunut korttelin ympäri kiertävä jono. Moni oli kiinnostunut näkemään Odiumin, joka tänä vuonna sai kunnian avata Inferno Metal Festivalin. Valitettavasti tätä kunniaa en itse päässyt kokemaan tuon jonon pituuden takia. Samoin tein ohi meni myös John Deen puolen avaaja Erimha, joten omaksi avausaktiksi valikoitui päälavalla musisoinut Naglfar. Tämä pitkän linjan ruotsalainen onnistuikin tehtävässään vähintäänkin tyydyttävästi. Jo tässä vaiheessa Rockefellerin täyttäneen väkimäärän takia jäin tarkkailemaan bändiä salin takaosaan, jonne alussa soundit hiukan tuntuivat puuroutuvan. Sopiva balanssi kuitenkin löytyi pian, mutta valitettavasti sitten puolestaan laulajan ääni alkoi pettää muutaman biisin jälkeen. Bändi kuitenkin piti keikkaa pystyssä, joten tiukalle soitannalle täytyy antaa erityistä kiitosta. Kyllä minä ainakin tällaisen aloituksen kestän!

John Deen puolella kellarissa omaa osaamistaan ilmoille suolsi seuraavana hollantilainen Dodecahedron, joka voitaneen luokitella jonnekin blackin ja dark metalin välimaastoon. Itselleni bändi oli ennestään tuntematon, mutta näköjään se on kaksi levyllistä musiikkia jo ehtinyt Season of Mistin kautta julkaista. Alkukeikka oli todella tiukkaa settiä, joka esitteli bändin teknistä puolta loistavasti. Mutta jossakin keikan puolivälissä piti melkein tarkastaa, ehtikö bändi lavalla vaihtua sillä välin, kun hetkeksi käänsin selkäni. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sama yhtye sukelsi jonnekin syvempiin vesiin tahtiaan selkeästi hidastaen. Varmaan se tavoitteli jotain avantgardista kokemusta, joka minulta itseltäni kuitenkin vilahti melko helposti ohitse. Alkukeikan perusteella täytyy kuitenkin tutustua bändiin vielä paremminkin. Tietynlainen linjattomuus tuota Infernon keikkaa jäi kuitenkin vaivaamaan.

Niklas Kvarforth juoksi Shininginsa kanssa apuun, kun peruuntuneen Katatonian tilalle tarvittiin paikkaajaa. Niinpä saimmekin nauttia Shiningin performanssista päälavalla seuraavan tunnin verran. Täytyy myöntää, että bändin keikka oli jälleen kerran hämmentävä kokemus. Keikalla kuultiin muutama biisi uudelta ”Varg utan Flock” -levyltä ja näiden lisäksi joitain vanhempia kipaleita. Yllättävän hyväntuuliselta vaikuttava Niklas flirttaili omaan tapaansa itseään viillellen yleisön kanssa; lisäksi kielisoitinosaston miehet pääsivät myös esille hienosti keikan aikana. Erityisesti basisti Marcus Hammarström nousi keikalla näkyvään rooliin lavalla heiluessaan. Mutta vielä keikan jälkeenkin seistä toljotin hetken paikallani miettien, oliko tämä totaalista neroutta vai aivan kauheaa kuraa. Enkä oikein osaa vastata tähän vieläkään. Ainakin keikka siis jäi monella tasolla mieleen.

Seuraavaksi oli tarkoitus siirtyä alakertaan tsekkaamaan hyvin kaksinaista palautetta saanutta UADAa, mutta toisin kävi. Jäin nähtävästi liian pitkäksi aikaa suu auki ihmettelemään edellistä aktia, minkä jälkeen piti vielä vaihtaa muutama sananen tuttujen kanssa ja käydä harrastamassa nikotiiniannoksen verran paheita ulko-ovella. Kun sitten olimme siirtymässä John Deen puolelle, iski jono vastaan jo Rockefellerin salin ovella. Myös Dodecahedroniin oli joutunut jonottamaan hetken verran, mutta nyt jonotettiin jo alas meneviin portaisiin. Tässä oli jälleen todiste siitä, että paikalla oli aikaisempia vuosia enemmän yleisöä. Olen pienempään John Deen saliin joutunut seitsemän aikaisemman vuoden aikana jonottamaan ainoastaan yhden kerran Ensiferumin keikalle. Mutta niin vain jono muodostui tällä kertaa kohtaloksemme, ja koska en välttämättä ole se kaikista kärsivällisin, mitä jonottamiseen tulee, jäi tämä uusi tulokas todistamatta. Yksi tuttu kertoi myöhemmin jonottaneensa keikalle 20 minuuttia, mutta ei turhaan.

Rockefellerin päälavalla jatkettiin vartin yli kymmenen ruotsalaistunnelmissa Dark Funeralin tahdissa. Bändi on ainakin itselleni ollut vokalisti Heljarmadrin aikakaudella pelkästään positiivinen kokemus jokaisella todistamallani keikalla. Myös parin vuoden takainen ”Where Shadows Forever Reign” -levy on pyörähtänyt soittimessa aina uudelleen. Bändi täräytti keikkansa käyntiin kyseisen levynkin avaavalla ”Unchain My Soul” -biisillä ja jatkoi siitä kymmenen vuoden takaiseen materiaaliin. Tämän jälkeen meininki kuitenkin lässähti pahasti. Edes keikan puolivälissä kuultu ”The Secrets of the Black Arts” ei nyt tuntunut lähtevän, ei sitten millään. Soitto kyllä kulki, mutta koko keikka vaikutti jotenkin aivan liian harjoitellulta ja laskelmoidulta, eikä siitä välittynyt yleisölle sellaista kunnollista tekemisen meininkiä, että se olisi tempaissut monen muun keikan tavoin mukaansa. Niinpä encoret aloittaneen ”Nail Them to the Cross” -biisin aikana aloinkin jo hiljakseen hiippailla kohti John Deen puolelle vieviä portaita, ettei viimeisenkin bändin kohdalla kävisi samaa kuin UADAn kohdalla.

Olimmekin siis John Deen puolella odottelemassa hyvissä ajoin ennen pikkulavan viimeistä bändiä One Tail, One Headiä. Siinä ehti siis törmätä tuttuihinkin; tässä vaiheessa huomasimme, että myös tuon pienen puolen ovesta olisi nähtävästi ollut sisäänpääsy paikkaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eipä tuota ovea kyllä tullut myöhemminkään käytettyä, koska jonot eivät aloituksen jälkeen olleet mitenkään pahoja. Mutta mitä teki One Tail, One Head? Ainakin se karkoitti totaalisesti Dark Funeralin aiheuttaman pettymyksen! Oikeastaan se sai unohtamaan kaiken muun, niin intensiivisen keikkakokemuksen tämä viime vuosikymmenellä perustettu trondheimilaiskvartetti tarjosi. Bändin suunnaton energisyys tempaisee väkisinkin mukaansa, ja vaikka kuulin joittenkin mainitsevan, ettei yhtye tällä keikalla ollut parhaimmillaan, ei se vähentänyt ollenkaan innostustani keikasta, jolla kuultiin yksi uusikin biisi. One Tail, One Head tarjosi Infernossa kunnollista kaahausta alkutahdeista viimeiseen sointuun saakka. Sen ei tarvinnut selitellä tekemisiään, vaan musiikki ja show puhuivat puolestaan. Tämän jälkeen kävelimme kaverini kanssa suoraan merkkaritiskille ostamaan bändin pukineet päällemme.

Eikä ilta vielä tähän päättynyt, vaan päälavalla saatiin vielä nauttia vanhan kunnon Obituaryn death metalista. Kun bändi saapui lavalle, väreili ilmassa hienoinen odotus, joka räjähti siinä vaiheessa, kun vokaaleista vastaava Tardyn veljeksistä asteli paikalle. Sen jälkeen väännettiinkin hana täysille, missä asennossa se pidettiin loppuun saakka. Viime vuonna ilmestyneen nimikkoalbumin materiaalia kuultiin luonnollisesti keikan aikana useamman biisin verran, mutta pelkästään tähän bändi ei keskittynyt vaan tarjoili Infernolle biisejä koko uransa ajalta. Tässä on jälleen yksi bändi, joka ei näytä väsymisen merkkejä ainakaan keikoilla. Inferno-torstainkin Obituary päätti erittäin mallikkaasti. Tai no, eihän se tietenkään vielä meidän osaltamme päättynyt, mutta Rockefelleristä poistui selkeästi tyytyväistä yleisöä.

Perjantai 30.3.2018 – tunnelmointia, ruuhkaa ja julistusta

Edellisenä iltana tie oli erinäisten sattumuksien takia johtanut sviittijatkoille, joten perjantaina aamupäivällä ilman takkia vuokrakämpillemme raahustaessa tuntui, että festarit olisivat kestäneet jo vähintäänkin viikon. Mutta toista päiväähän tässä vasta vietettiin.  Siinä itseään keräillessä aikaa vierähti yllättävänkin paljon, ja niin siinä jälleen pääsi käymään, että Inferno-perinteiden mukaisesti ensimmäiset bändit tuli missattua, vaikka Mephorashin rituaalit olisivat jopa kiinnostaneet. Kuuleman mukaan ihan mielenkiintoista settiä oli ollut tarjolla.

Omalta osaltani päivän täräytti käyntiin islantilainen Auðn hienolla setillään. Bändin viime syksynä ilmestynyt levy on todella loistokasta kuunneltavaa – ja sitä bändi oli myös livenä. Oli myös mukava nähdä, miten paljon yleisöä paikalla oli jo seitsemän aikaan alkuillasta, jolloin Auðn keikkansa aloitti. Salin etuosa täyttyi hetkessä, ja väkeä riitti fiilistelemään myös sinne taaemmaksi. Yhtye ei ole mitään hurjaa bailausmusiikkia, mutta kyllä innostuneita faneja paikalla näkyi. Auðnin kaunis, tunnelmallinen black metal toimi yllättävän hyvin myös isossa salissa, joten kovin paljon parempaa avaajaa illalle ei olisi voinut edes olla.

Vielä paremmaksi fiilistely muuttui, kun seuraavana pienemmässä salissa sain kokea yhden koko tämän vuoden Infernon parhaimmista yllätyksistä. Belgialainen Wiegedood oli itselleni tuntematon yhtye, joka esitteli John Deessä hienoa fiilistelyä sekoitettuna sopivaan annokseen aggressiota. Bändi on suhteellisen nuori, mutta on siitä huolimatta julkaissut jo kolme täyspitkää. Biisit olivat kuin pienoiseepoksia, eikä niitä kovin monta noin kolmen vartin keikkaan edes mahtunut.  Mutta tuo pienikin määrä sai ainakin minut vakuuttuneeksi: tätä täytyy saada kokea lisää. Jos bändi nyt ei aivan illan voittajaksi selvinnyt, niin ainakin se ansaitsee ”paras uusi yllättäjä” -pinssin.

Parin fiilistelybändi jälkeen Origin laittoikin sitten käyntiin vähän toisenlaiset bakkanaalit. 20-vuotias bändi ei näytä laisinkaan väsymisen merkkejä, vaan meno on yhäkin hienon brutaalia. Jestas sitä teknisyyttäkin, jota tästä bändistä löytyy! Keikkaa joutui melkein ihmettelemään suu ammollaan Rockefellerin parvelta. Tämän jälkeen pidin pienen hengähdystauon yläkerrassa ennen Emperoria. Noilla tauoilla on pelottavan usein ollut tapana venähtää vähän pidemmiäksikin, mutta Emperorin alkunauhan kaikuessa saliin täytyi jättää seurustelut vähemmälle ja siirtyä kohti festarin pääesiintyjän keikkaa. Kyseessä oli spessukeikka, jolla Emperor soitti vuonna 1997 ilmestyneen kakkoslevynsä ”Anthems to the Welkin at Dusk”. Lisäksi bändiä ei pari vuotta sitten tapahtuneen paluunsa jälkeen juurikaan ole voinut livenä klubiolosuhteissa todistaa. Tämän mukaisesti oli väkeäkin saapunut paikalle. Siinä vaiheessa, kun aloitusbiisin ”Alsvartr (The Oath)” intro kaikui salissa, tuntui, että porukka menee takaseinästäkin läpi. Jäin siis tässä vaiheessa suosiolla kakkoskerroksen parvelle katsastamaan kokonaisuutta. Vaikka Emperor ei ole minulle se kaikista suurin ja kaunein, ei tämä harras meininki voinut olla tarttumatta itseenikin. Vähitellen puikkelehdin siis kohti alakerran salia ja sainkin aivan siedettävän paikan miksauskopin viereltä. Kyllähän tässä oltiin jo melkein pyhän äärellä, vaikka vuodet ovat vierineet ja bändin jäsenet kokeneet monia muutoksia. Osaamista ei bändiltä missään tapauksessa puutu. Ihsahn, Samoth ja Trym Torson ja pari live-soittajaa antoivat Inferno-yleisölle varmasti juuri sitä, mitä se oli tullut kokemaan. Encoressa kuultiin vielä muutamia biisejä tuon kyseisen levyn ulkopuolelta, ja ”Inno A Satanan” lopputahtien soidessa alkoi Rockefelleriin tuppautunut porukka valua pikkuhiljaa kuka mihinkin suuntaan.

Itse hiiviskelin itse asiassa jo tuon biisin alkutahtien aikaan kohti John Deen portaita edellisillan vahingosta viisastuneena. Onneksi sinne pääsikin nyt oikein helposti, koska muu porukka vielä fiilisteli Emperorin tahdissa. Oma fiilistely ei todellakaan tähän loppunut, koska lavalle kirmasi ruotsalainen Necrophobic. Mutta kylläpä muuten bändi täräytti sellaisen keikan, ettei jättänyt mitään arvailujen varaan! Luonnollisesti ”The Mark of the Necrogramin” biisit olivat listalla vahvasti edustettuna, ja keikan aloittaneen levyn nimibiisin lisäksi nyrkkejä ilmassa heiluttivat esimerkiksi ”Tsar Bomba” ja ”Pesta”. Bändiin joitain vuosia sitten palannut vokalisti Anders Strokirk on loistava julistaja lavalla, ja enpä lähtisi noille muillekaan bändiläisille vastaan väittämään, sen verran vakuuttavia he lavalla jälleen kerran olivat. Itselleni illan päättänyt Necrophobic oli samalla myös illan paras akti!

Rockefellerin päälavalla kuultiin vielä tämän jälkeen Fleshgod Apocalypsea, jonka kokoonpanossa tapahtui muutoksia viime vuoden lopulla rumpalin siirryttyä jälleen päämikrofonin taakse. En tiedä, johtuiko tästä vai jostakin muusta, mutta yhtyeellä ei sitten lähtenyt laisinkaan. Pettymys soittoajasta ja porukan poistumisesta näkyi erityisesti vokalistin naamalta, eikä keikka lähtenyt käyntiin laisinkaan. Tässä vaiheessa tuntui, että viimeinenkin puolikas salillinen porukkaa alkoi jo katsella syrjäsilmällä narikan suuntaan. Niinpä siirryin itsekin dj. Mannevondin (mm. Djevel, Koldbrann) soitteleman levymusiikin pariin Kniveniin. Sekä Knivenissä että festaripaikan katolta löytyvässä Leilighetenissä soitettiin vaihtuvien henkilöitten avustamana musiikkia – mikä on aina ihan hyvä välipala festareilla. Jos jokin bändi ei kiinnosta, voi siirtyä suosiolla istuskelemaan baarin puolelle hengähtämään hetkeksi. Knivenin perjantai-illassa taisi kyllä nopeasti kulua vähän pidempikin hetki.

Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy 

Inferno Metal Festival Facebookissa