Ilosaarirock, 11.-13.7.2014

Suomen lyhyt, mutta vähäluminen kesä alkoi vihdoinkin edellisenä viikonloppuna Ruisrockin merkeissä ja seuraavana vuorossa oli Joensuussa järjestettävä Ilosaarirock. Suurin osa ihmisistä matkasi paikalle jo perjantaina. Tähtiteltassa ja Sue-stagella järjestetyt aloitusklubit vetivät väkeä niinkin paljon, että teltan kotimainen pop/rock-kavalkadi myytiin loppuun. Töminä-klubilla pari bändiä todistaneena järkytyin lähinnä soundeista. Ratfacen hc-turpaanvetoon ilmeisesti kuuluu puuroiset soundit ja oksennus rinnuksilla, mutta hyvältä se ei näyttänyt tai kuulostanut. Lavalle oli värvätty kaksi ylimääräistä “tanssijaa” heilumaan ja sekoilemaan ja koristelut oli toteutettu puhallettavilla uimaleluilla. Pariisin Kevät sen sijaan veti parhaimman keikan, minkä minä heiltä olen nähnyt. Solisti Arto Tuunelan ääni oli vireessä heti ensimmäisestä biisistä lähtien. Aikaisemmin se on vaatinut lämmittelyä muutaman laulun verran. Erityisiä säväreitä synnytti harvemmin livenä kuultu tapaus “Riviera”. Tämän jälkeen ehdin näkemään puolitoista biisiä Speedtrapia, joka kärsi myös huonoista soundeista. Lauluosuudet jäivät muun sekametelin alle ja kokonaisuus oli tuskallista kuunneltavaa. Heräsi epäluulo; tulevatko kaikki Sue-lavan bändit kuulostamaan yhtä huonoilta tämän viikonlopun aikana? Valoa tunnelin päässä näytti kouvolalaista punkkia soittava Kivesveto Go-Go. Yhtyeen kokoonpanosta mitään tietämättä oletin että Teemu Bergman olisi jotenkin sotkenut lusikkansa tähän soppaan. Hämmästyksekseni en löytänyt häntä lavalta. Siitä huolimatta bändi kuulosti hyvältä, biisit toimivat livenä ja jopa yhteislauluakin saatiin aikaan. Laulu oli edelleen miksattu taka-alalle, joka tietenkin söi fiilistä yleisössä. Näiden vetojen jälkeen oli hyvä siirtyä koulumajoitukseen levolle varsinaisia festaripäiviä varten.

Lauantai
Aurinko porotti, ihmiset hymyilivät ja olivat pirteänä liikkeellä heti aamusta. Tähtiteltan kemut aloitti Suomen punk-skenen pari vuotta sitten elävöittänyt Pää Kii. Teemu Bergmanille kovat kiitokset siitä, että sai minut ja monet muut innostumaan kyseisestä genrestä. Keulakuvan kuiville vitseille naureskellut yleisö pomppi ja lauloi mukana sen, minkä kerkesi. Edellispäivänä Pioneerifestivaalilla soittanut sivariretkue oli bussimatkalla kuulemma kirjoittanut kolme “uutta” biisiä ja niistä saatiin kuulla kaksi. Virne naamalla Teemu spiikkasi lavalle laulamaan bändin kuskin Artun, joka veti Pohjasakan “Sortoa ja Vihaa”-rallin kuin vanha konkari.

Kovasti musadiggareiden kehuma Santa Cruz oli viimeinkin tarkistettava. Genrestä niin paljoa välittämättä en ole innostunut tästä glam rockin uudesta aallosta. Siitä huolimatta nuorten nättien poikien biisit olivat asiallista kamaa. Pari Mötley Crüeta tai Bon Jovia ärsyttävän paljon muistuttavat biisit veivät huomion hetkeksi esiintymiseltä, kun pähkäilin mistä biiseistä melodiat on apinoitu. Puolivälissä settiä yhtyeen solisti veti kliseisen yleisönhuudatuksen hieman liian pitkälle, myötähäpeä kasvoi suureksi. Ehkä karma puuttui peliin, ja seuraavana vuorossa olleen “Nothing Compares To You”n alkuvaiheessa lavalta katkesivat sähköt. Yleisö ei tästä lannistunut, vaan hurrasi ja taputti lähes taukoamatta tuon ajan kun teknisiä ongelmia ratkottiin. Viidessä minuutissa asia oli korjattu, ja kukkoilu sai jatkua.

Festareilla aina tervetullut lisä on oheisaktiviteetit, jos ei keikkoja jaksa jatkuvalla syötöllä katsoa. Oli alue-esiintyjää, discoa, pingistä, sukankutomista Marttojen vetämänä, ja oma suosikkini: Ilosaari-lounge. Pienessä teltassa oli kännykänlatauspiste, festarikassin tuunausta, kahvio, ja mukavia tuoleja joille voi levähtää. Telttalavan keikat näkyivät screeniltä, mutta äänet eivät sinne kuuluneet. Miellyttävä tapa katsoa esim. Sannia. Loungessa järjestettiin myös bändien livehaastatteluja, meet & greet-tilaisuuksia sekä stand-upia. Stam1na oli ensimmäinen vuorossa ollut bändi, jonka haastattelussa käytiin läpi jäsenistön lapsuuden musiikkiprojekteja, sekä nykyisiä sivubändejä. Radio Rock-bändiksi leimaamani Mustasch veti päälavan edustalle mukavasti rokkikansaa. Vaikka en tuotantoa tuntenutkaan, biisit miellyttivät korvaa. Kitarasoundi oli kuin automaattiaseessa. Ainut häiritsevä tekijä keikalla oli laulajan ainoa suomenkielinen lause, jonka hän osasi. Jokaisen biisin välissä hän kehotti: “Teurasta hirvi!”. Kolmannen kerran jälkeen tuo alkoi jo puuduttaa. Kerta olisi riittänyt, mutta kymmenen teki asian harvinaisen selväksi..

Lost Society on toinen median ja musadiggareiden ylistämä kotimainen nuorten poikien bändi. Live-energia rekkalavalla oli jostain toisesta maailmasta. Laulaja-kitaristi Sammyn nuoruuden into on kaikessa noloudessaan ihailtavaa. Circlepitti pyöri, tukka pyöri, yleisö karjui mukana ja bändillä oli mukavaa. Näin sen pitääkin mennä! Itselleni oli edessä yhdeksästoista keikka omaa livesuosikkia, Stam1naa. Bändi nöyrtyi päälavan suuren yleisön edessä, mutta siitä voimaantuneena paiskasivat väelle semmoisen voimamyllyn että sivustakatsojia hirvitti. 75 minuutin keikkaan mahtui paljon uusimman SLK-albumin materiaalia, sekä pari harvinaisuutta. “Kaksi reittiä, yksi suunta” on aina mukava kuulla livenä. Encoressa kuultu “Eloonjäänyt” taas nosti yleisön tassut taivaalle tavoittelemaan aurinkoa. Paljon (ehkä liiankin paljon) hypeä osakseen saanut Studio Killers oli buukattu tähtitelttaan. Teltan helmoilla oli järjetöntä ihmisruuhkaa ennen keikkaa joka alkoi reilusti 20 minuuttia myöhässä. Puolitoista biisiä seuranneena huokasin, ja lähdin katsomaan oikeaa, instrumenteilla soitettua musiikkia. Sue-lavan paketoi lauantaina Turmion Kätilöt. Joensuulaisyleisön kanssa jää rikottiin hienoisilla uusnatsiviittauksilla, ja tanssit saatiin alkaneeksi. Vaikutti siltä, että paikalla oli hieman konservatiivista porukkaa tai sitten Spekkelin jutut menivät yleisöltä ohi. Mestarin läsnäollessa keikka kuitenkin vedettiin läpi tyypillinen festarivaihde silmässä pakollisia “Tirehtöörejä” ja “Teurastajia” unohtamatta.

Sunnuntai
Hiljainen iltapäivä Laulurinteellä raotti silmät auki vasta, kun Loungessa järjestetty Viikatteen livehaastattelu lehahti korvista sisään. “Määrittelemättömälle” tauolle jäävä yhtye ei aio julkaista albumia vuonna 2015, vaan viettää hieman hiljaiseloa. Sivuprojekti Koljosen Tiekiista kuitenkin aikoo julkaista split-EP:n Terveet Kädet-punklegendan kanssa. Päätin antaa yhden mahdollisuuden välttelemälleni Ristolle, jonka hengelliset tekstit ja biisinnimet ovat ärsyttävyydessään ajaneet minut pois hänen musiikkinsa luota. Enkä muuten ymmärrä tuon keikan nähtyäni vieläkään. Jääkööt se oikeille hipstereille, minä en siitä saa mitään irti. Teltassa tuon jälkeen oli esiintymisvuorossa Viikate. Ennen keikkaa eturivissä viihdytti kazoo-pillipiipari, joka sai ihmiset hyräilemään ja taputtamaan mukana esim. Vaaleanpunaisen pantterin teeman mukaan. Jännityksestä ja kuumuudesta hikoilevat jäsenet esiintyivät varmasti, sooloilulle ja improvisaatiolle ei uskallettu antaa tilaa. “Kymijoen lautturit” levyn soolokitarasoundit tosin kuulostavat livenä vähän hassuilta, mistä lie johtuu? Pakolliset Motörhead-coverit kuultiin uudelta “Panosvyö”-julkaisulta, toimivaa kamaa mötikkää kuuntelemattomillekin. “Pahat” ja sitä ennen kuultu “Kuollut kuin hengetön” esiteltiin sisään Jack Daniels-vihjauksilla, ja Kaarle Viikatteen arvostus Lemmyä kohtaan oli käsinkosketeltavissa lähes klausflemingmäisissä välispiikeissä. Tuomas Saukkosen Wolfheart esiintyi Sue-stagella harvapäiselle yleisölle. Talvimetallia paahtavaan kesäpäivään! Soundi oli viimeinkin kunnossa. Tykitys oli terävää eturivin heiluttaessa tukkaa jokaisen biisin mukana. Kohtapuoliin valmiina olevaan albumiin kohdistuu kovia odotuksia. Livesetti kaipaa lisää materiaalia ja sitä saadaan pian. Yhtä varmasti kuin talvi tulee.

LAPKO esitti kesän ainoan julkisen livekeikkansa Ilosaarirockin onnekkaille ihmisille. Tätä on edeltänyt puolentoista vuoden treeni, uuden materiaalin kirjoitus ja uusi jäsen. Jännitystä oli sekä lavalla että myös yleisössä. Esiintyminen oli tunnekuohua alusta loppuun. Ville Malja spiikkasi, että tämän tunnin setin aikana teemme lapsen. Yleisön palautteen perusteella päätettäisiin mitkä uusista biiseistä pääsisivät seuraavalle levylle. Olivatko ne hyviä? Ehdottomasti! Erityisesti “I Know That You Know” jäi soimaan päähän, ja kertosäkeen oppi laulamaan mukana ensimmäisen kerran jälkeen. Opeth heikkona festaribändinä jäi kakkoseksi LAPKO:lle, mutta ehdin hetken seurata Mikael Åkerfeldtin stand-upiksi venynyttä välispiikkiä. Hän demonstroi yleisölle miten typerältä headbangaus näyttää ilman musiikkia. Näky oli todellakin huvittava kun lukuisat ihmiset pyörittivät tukkaansa täydessä hiljaisuudessa. Tätä seurasi “Blackwater Park”-albumin nimibiisi, joka sisältää 4/4-kompin jonka tahdissa on helppo pyörittää tukkaa. Ja yleisöhän pyöritti. Opeth on omiaan nimenomaan headliner-keikalla ja siihenhän on marrakuussa meillä suomalaisilla mahdollisuus. Oli kiirehdittävä rekkalavalle, sillä siellä ryskäsi tämänhetkinen lempparini: Nyrkkitappelu. Yleisö oli harvalukuinen, mutta pitti pyöri silti. Ei muuta kuin tukka märäksi ja pogoamaan! Turhia välispiikkejä ei tarvittu, vaan biisiä toisen perään. Ihan yhtä tiivistä tunnelmaa kuin Provinssissa ei saatu aikaan, mutta yleistunnelma oli sitä varmaa punk-sekasortoa. Solisti Horo-Hepe tapansa mukaan nakkasi mikin yleisöön, jotta joku saisi laulaa “Mä vihaan mun bändikavereita”, ja sukelsi itse perään yleisöön riehumaan. Keikan päätteeksi äijä hyppäsi päin rumpuja kaataen mm. kaiken. Se on sitä aitoa meininkiä. Kotikenttäetu oli seuraavalla, ja viimeisellä, Sue-lavan yhtyeellä.

Insomnium, jonka jokaista levyä jaksetaan kehua vuodesta toiseen, otti yleisön ns. haltuun. “Down With the Sun” alkoi haparoinnilla, kitaristit Friman & Vanhala eivät oikein löytäneet yhteistä säveltä. Suurin osa yleisöstä tuskin tätä huomasi, mutta entisenä “Across the Darkin” suurkuluttajana virheet häiritsivät. Hittiputki jatkui, “Drawn to Black” yhtyeen läpimurtolevyltä, ja edelliseltä albumilta runtattiin “Through The Shadows”. Tekniset ongelmat jatkuivat, ja niiden mukana mielenkiinto lopahti. Oli aika siirtyä odottamaan festivaalin pääesiintyjää. Päälavan nurmelle oli mukava istahtaa kuuntelemaan miksaajan soittamaa hevimusiikkia ennen varsinaista Ilosaarirockin päätösaktia. Lavan ympärillä ollut katsomo oli koristeltu foliolla ja keltaisilla lampuilla, valot soljuivat pimenevässä illassa seesteisesti. Tunnelma oli odottava ja lämmin. Viimein lavalle ilman kummempia introraitoja asteli Jerry Cantrell poppoineen. Keikka tärähti käyntiin Alice in Chainsin ehkä suurimmalla hitillä, “Them Bonesilla”. Hittejä hitin perään tarjoiltiin, “Check My Brain” junnaavine riffeineen, “Man in the Box”, sekä “Nutshell” joka oli omistettu edesmenneelle Layne Staleylle. Äänenpaine oli suhteellisen matala, miksauskopilla keikkaa kuunnellen kuulin liiankin selkeästi kännisen blondiparivaljakon löpinät, jotka eivät millään tapaa liittyneet lavalla esiintyneeseen bändiin. Viimeisimmältä levyltä olisin mielelläni kuullut enemmänkin kappaleita kuin “Hollow” ja “Stone”, mutta keikka koostui suurimmaksi osaksi “Dirtin” materiaalista. Musiikkimedioissa kehuttu vokalisti William DuVall osoittautui ihan mukiinmeneväksi keulakuvaksi. Harmiksi potkupallon finaalikisat osuivat keikan kanssa päällekäin, jonka seurauksena bändi oli puettanut kahdelle teknikolleen Saksan ja Argentiinan liput selkään. Maskotit kävivät vähän väliä lavalla antamassa päivitystä maalitilanteeseen (joka ei keikan aikana muuttunut). Varsinainen keikka päättyi “Rooster”-hittiin, jonka jälkeen ihmiset alkoivat valua ulos alueelta. Outro-kappaleessa kehotettiin ystävälliseen sävyyn painumaan helvettiin täältä. Pääportille päästyäni bändi tulikin takaisin lavalle, heille oli suotu vielä yksi kappale. Kourallinen ihmisiä kääntyi hymyssä suin takaisin alueelle päin. Itse kuuntelin illan viimeisen hitaan matkalla majoituspaikkaan. “Down in a Hole” rauhoitti väsyneen festarikävijän mielen.

Ensimmäistä kertaa Ilosaarirockissa vierailleena suuhun jäänyt maku oli oikein hyvä. Järjestelyt pelittivät, infoa riitti, kaikesta paistoi asenne että tämä on tehty omin käsin. Alue oli hyvällä tapaa erilainen, monipuolinen ja siellä oli riittävästi kaikkea. Kävijämäärätkin olivat positiiviset, yli 52 000!
Toivotaan että rock-festivaalit pitävät pintansa tulevinakin vuosina, ne kuitenkin ovat sitä kesän parasta antia.

Raportti: Ville Kangasniemi
Valokuvat: Teemu Siikarla