Ilosaarirock 17.7.-19.7.2015, osa 1/3
Jos on käynyt Ilosaarirockin 44 -vuotisen historian aikana noilla festivaaleilla vaikkapa 15 kertaa, on todennäköisesti kokenut kaikenlaista sekä hyvässä että pahassa. On mahdollista, että on ollut seuraamassa Peer Güntin ensimmäisen kunnon kiertueen raivokasta keikkaa siellä oikeassa Ilosaaressa vuonna 1985. Saattaa olla, että on ryypätty joskus rajusti. Muistin pätkiminen ei ole mahdottomuus ja eri vuosien tapahtumat eivät jäsenny pään sisällä loogisesti. Voi olla, että on yhdytty, erottu tai tapeltu. Suurella todennäköisyydellä putkan ovet heiluneet kumpaankin suuntaan. Yksi asia on kuitenkin varma. Ilosaarirock on aina tarjonnut tyylikkään ja monipuolisen kattauksen kotimaista sekä kansainvälistä populäärimusiikkia. Ohjelma on jo pitkään rakennettu niin, että kotimaisien huippunimien lisäksi on nähty nousukiidossa olevia ulkomaalaisia nimiä. Silloin tällöin mukana on ollut jo nimensä vakiinnuttaneita kansainvälisen sarjan tähtiä, kuten Suede vuonna 2002 tai tämänvuotisen lauantai-illan päättänyt Placebo. Näille bändeille tai artisteille yhteistä on se, että heidän ulosanti on äärimmäsen tyylikästä, mutta varsinaisia meganimiä ne eivät ole, vaan ennemminkin esimerkkejä kulloisenkin hetken sinänsä epämääräisestä alternative genrestä. Konsepti on osoittautunut toimivaksi. Kun tähän vielä lisätään festivaalin taustalla toimiva vahva talkoo-henkisyys, on lopputuloksena vuodesta toiseen mittavaan kattaukseensa nähden varsin kukkaro- ja kuluttajaystävällinen musiikkitapahtuma. Muutakin oheistoimintaa on tänä päivänä tarjolla, mutta koska emme ole varsinaisesti matkailuun suuntautuva julkaisu, keskitymme tässä artikkelissa musiikkiin. (MT)
Perjantai 17.7.2015
Minulle Ilosaarirockin ensimmäinen kiinnostava esiintyjä olisi ollut juuri debyyttialbuminsa julkaissut rosoinen hard rock -porukka Hard Action, mutta kyytipolitiikan töppäillessä en kuitenkaan kerennyt ajoissa paikalle todistaakseni Metelli-teltan ja samalla Töminä-klubin korkannutta yhtyettä. Sinänsä harmi, sillä Hard Actionin ”Sinister Vibes” on erittäin piristävä levytys kaiken mielikuvituksettoman apinoinnin keskellä.
Mainos päättyy
Egotrippi kelpasi festareiden avaajaksi kuitenkin paremmin kuin hyvin. Pitkään toiminnassa ollut pop-suosikki kertoi esiintyneensä Ilosaarirockissa viimeksi kuusi vuotta sitten. En tiedä johtuiko se siitä vai mistä, mutta suureen Tähtitelttaan oli jo hyvissä ajoin valunut kiitettävä määrä ihmisiä tanssimaan, laulamaan ja muuten vaan seuraamaan veteraaniyhtyeen esiintymistä. Suurinta innostusta aiheuttivat odotetusti vuosien takaiset hittikappaleet, jotka eivät ole menettäneet teräänsä. Uusikin materiaali sai kuitenkin hyväksyvän vastaanoton Egotripin esiintymisestä silminnähden ilahtuneelta yleisöltä. Egotripin nimi ei ehkä ole enää kaikkien huulilla, mutta bändi esiintyy itsevarmasti kuitenkaan unohtamatta rentoutta ja sympaattista hyväntuulisuutta. Egotrippi on luultavasti yksi niistä yhtyeistä, jotka tulevat olemaan olemassa aina riippumatta suuren yleisön sen hetkisestä mielipiteestä ja kiinnostuksesta, ja se jos mikä on kunnioitettavaa. (JK)
Saavuin alueelle perjantai-iltana Sannin aloittaessa omaa keikkaansa Sulo-klubilla. En tietenkään ole tutustunut artistin musiikkiin millään tavalla eikä minulla ole hajuakaan, kuinka monta levyä Sanni on julkaissut. Täysin tuorein korvin ja silmin koettu keikka olikin sitten äärimmäisen positiivinen kokemus. Sannin kappaleet ovat taitavasti rakennettua, tarttuvaa pop-rockia ja Sannin sekä yhtyeensä lavapreesens uhkuu ihastuttavan positiivista energiaa. Kaiken yllä leijaili raikkaalla tavalla sävykäs yleisilme. Aivan ihastuttava aloitus oli tämä ja yleisöä katsellessani huomasin erään tavallaan huomion arvoisen seikan. Näin keikan aikana festivaaliväen seassa muutamia tuttuja naamoja, mutta jokin oli muuttunut. He eivät olleet omilla teillään, vaan seurasivat keikkaa lapsiensa kanssa ja ottivat samalla kuvia heille ojennetuilla kännykkäkameroilla. Tuli lämmin fiilis. (MT)
Metelli-teltassa illan jo hämärtyessä soittanut Lasten Hautausmaa oli minulle yksi koko festivaalin odotetuimpia esiintyjiä. Haikeuden ja huolettomuuden tunnelmissa kevyesti viettelevää melodiaa tarjoileva yhtye on vastikään julkaissut debyyttialbuminsa, joka on ollut minulla varsinkin tämän pirteän esiintymisen myötä soitossa todella tiuhaan. Debyyttialbuminsa ja sitä aiemmin julkaistun EP:nsä persoonallisia ja monipuolisia kappaleita soittanut Lasten Hautausmaa keräsi koko teltan täyteen uteliaita kuuntelijoita todistamaan nuoren yhtyeen nousukiidon alkutaivalta eikä mikään ihme, sillä loistavan musiikin lisäksi sen esiintyminen oli vähäeleisyydestään huolimatta varsin mukaansatempaavaa, mikä näkyi yleisön omistautuneena osallistumisena ja äänekkäinä raikuneina suosionosoituksina. Lasten Hautausmaan julkaisut ovat olleet varsinainen piristysruiske Suomen musiikkiskenessä ja kerta homma toimii näin hienosti livenäkin, niin en näe syytä miksei Lasten Hautausmaa voisi päästä vielä pitkälle. (JK)
Mainos päättyy
Hanoi Rocks tuli nähtyä toisella kierroksellaan monta kertaa, mutta jostain syystä Michael Monroen nimeä kantava orkesteri ei ole osunut kohdalle ennen kuin nyt. Keikasta jäi hämmentävä jälkimaku. Toisaalta kaikki oli kohdallaan. Kappalemateriaali oli tasokasta, Michael energinen ja bändikin oli iskussa. Koin kuitenkin kaiken aidon latauksen ja hien hajun loistaneen poissaolollaan. Tilalla oli rutiinin omaista puristamista ja hikisprayta, jota saattoi suihkia sinne tänne, kun muuten ei irronnut. Olen ollut todistamassa keikkoja, joiden aikana kyseinen laulaja on oikeasti saanut lavalla hurjia kickseja ja säväreitä. Nyt kaikki tuntui saman tutun jutun kaavamaiselta toistamiselta. Spagaatit, rakenteisiin kiipeämiset, mikrofonin piuha kaulan ympärillä, kaikki on nähty moneen kertaan. Ehkä tämä oli huono ilta tai sitten tunnin mittainen keikka ei riitä Makkoselle. Oli miten oli, mutta viimeinen lataus jäi puuttumaan. En kokenut suurta Rock N’ Rollin riemujuhlaa. (MT)
Vain hetkeä Lasten Hautausmaan jälkeen Metelli-teltan lavalle saatiin energistä punk rockia No Shamen tarjoilemana. No Shamella riittää asennetta ja sydäntä, mutta heidän punkinsa ei ole aivan minun makuuni. Tai ei ainakaan näin liveolosuhteissa, kun soundit olivat jossain määrin puuroutuneet. Tiedän bändillä olevan hyvä kappaleita, mutta tällä kertaa No Shame ei sytyttänyt. Moni muu taisi tosin olla kanssani eri mieltä, sillä paikalla ollut yleisö riehui kiitettävästi ja tuntui muutenkin olevan innoissaan No Shamen esiintymisestä, jossa oli kieltämättä viehättävää aggressiivisuutta ja alkukantaisuutta. Keikan lopuksi fanit pääsivät lavalle riehumaan No Shamen soittaessa viimeistä kappaletta, mikä oli mielestäni erittäin hieno ele.
Töminä-klubin sinetöi synkissä tunnelmissa paluun tehnyt kotimaisen goottirockin pioneeri Musta Paraati. Herra Ylppö laulajanaan Musta Paraati langetti Metelli-teltan ylle mystisyyden painostavan verhon, joka oli läsnä viimeisiin nuotteihin saakka. Tummanpuhuva musiikki sopi täydellisesti päättämään Töminä-klubin yön jo pimennyttyä. Vaikka Musta Paraati on ollut poissa vuosikymmeniä, niin ihmiset eivät ole unohtaneet heitä eikä yhtyeen täysin omalaatuinen musiikki kuulostanut vanhentuneelta. Kyseessä ei ollut tosiaankaan pelkkä nostalgia-akti, sillä Musta Paraati suoraan sanoen varasti huomion vahvalla soitollaan ja hypnoottisella olemuksellaan. Mustan Paraatin esiintyminen oli paljon enemmän kuin ryhmä ihmisiä soittamassa musiikkiaan, jotain paljon suurempaa. Se oli kokonaisvaltainen tuntemus, johon liittyivät olennaisina osina piinaava apokalyptisyys ja kauhuelokuvamainen raaka taiteellisuus. Musta Paraati herätti musiikkinsa henkiin ja sitä saattoi lähes koskettaa. (JK)
Popeda pääsi tänä vuonna käsittääkseni eroon Ilosaarirock-neitsyydestään. Voisi kuvitella, että tällaisessa tapauksessa Suomi- ja Manserockin järkkymätön legenda kehittelisi yleisön iloksi jotain spesiaalia, vaikkapa hieman tavallisesta poikkeavan kappalelistan tai jotain. Ei sen olisi tarvinnut olla mitään taivaallisen tajuttoman ihmeellistä, mutta jotain rutiinista poikkeavaa olisin ottanut ilolla vastaan. Taitaa vain olla niin, että vanha koira ei voi enää poiketa kaavasta tai olla positiivisella tavalla hullu. Tämä keikka oli Popeda-jukeboksi, joka tuuttasi tasaisen varmasti ilmoille tunnetuimpia ja samalla kuluneimpia hittejä/keikkasuosikkeja. Olen todistanut yhtyeen kohdalla lukuisia hillittömiä iltoja ja tämä ei ollut sellainen. Olin tympääntynyt siihen, että kaikki oli niin kuin ennenkin. Konsepti saattoi toki toimia kaikille niille, jotka näkivät orkesterin ensimmäistä kertaa. Ja viinaa pitää juoda, muuten ei pääse sisään perisuomalaisesti rockaavaan maailmaan. (MT)
Mainos päättyy
On melko mielenkiintoista miettiä ensimmäisen Ilosaarirock-päivän Töminä-klubin ja Sulo-klubin viimeisten esiintyjien kontrastia. Pitkän uran tehnyt Popeda soitti koko kansalle suuressa Tähtiteltassa hittibiisejään, ja Musta Paraati kapusi haudan pohjalta takaisin elävien maailmaan yhtä yhteiskuntakelvottomana kuin aina ennenkin langettamaan kuolemaakin ahdistavampaa musiikkiaan kaltaistensa friikkien tietoisuuteen levättyään ensin mullan alla ikuisuuden. (JK)
Raportti: Miikka Tuovinen ja Jyri Kinnari
Kuvat: Jyri Kinnari