Ilosaarirock Warm Up @ Metal Takeover –klubi, 8.5.2015
Joensuu on kokoonsa nähden vilkas musiikkikaupunki ja ilahduttavan paljon täällä järjestetään keikkoja myös raskaamman musiikin ystäville. Toukokuun toisena perjantaina Ravintola Kerubissa oli tarjolla eri mausteilla terästettyä death metallia peräti neljän bändin voimin. Illan kolme ensimmäistä bändiä olivat itäsuomalaiset Breathe the End, Inharmonic ja Ruoja, illan loppuhuipennuksena kuultiin helsinkiläistä Barren Earthia. Joensuulainen raskaan musiikin yhdistys Susiraja Metal Club ry oli järjestänyt Ilosaarirock-festivaalin metallisen lämmittelyklubin yhteistyössä Ravintola Kerubin kanssa.
Illan ensimmäinen akti Breathe the End tarjoili ajoissa paikalle löytäneille kuulijoille vaihtoehtoista kuolometallia tyylillä. Etukäteen olin tutustunut lähinnä bändin ensimmäiseen promo-EP:hen, joka kolahti suhteellisen kovaa. Sittemmin bändiltä on ilmestynyt myös toinen EP, ”Arms”, jota kuultiin tietysti myös livenä. Itse en suoraan sanottuna yleensä kuuntele paljon tämän kaltaista hardcorella maustettua crossover-matskua, mutta tämä setti toimi hienosti livenä, vaikkei yleisöä ollutkaan vielä tässä vaiheessa iltaa kovin paljoa paikalla. Erityismaininta on annettava valoille, jotka myötäilivät kauniisti musiikkia ja sen välittämiä erilaisia tunnelmia. Mieleen jäi myös keikan lopetus, jossa bändi yksi jäsen kerrallaan ikään kuin hukkui valoihin, ja jätti ainakin allekirjoittaneen tuijottamaan lumoutuneena peräänsä.
Koska kyseessä oli Ilosaarirockin lämmittelyklubi tarjolla oli myös joitakin spesiaalijuttuja, kuten esim. Ilosaarirock-lippuarvonta sekä ko. festivaalin ja myös Ravintola Kerubin ohjelmapäällikkö Panu Hattusen haastattelu, mikä olikin vuorossa ensimmäisen bändin jälkeen. Haastattelijana toimi joensuulaisten Distress of Ruinin ja Systematic Sickness Kinin laulaja Lauri Ruotsalainen. Ikuiseksi ”metal headiksi” itseään tituleeraava Hattunen kertoili, miten on päätynyt ohjelmapäällikön pestiin ja millaista työtä se on. Hattunen kuvaa tekemäänsä hommaa unelmaduuniksi, vaikka on siinä toki omat haasteensa. Kysyttäessä, kenen ”julkkiksen” tapaaminen on jäänyt päällimmäisenä mieleen, Hattunen on vastahakoinen vastaamaan kysymykseen, koska ”julkkikset” ovat median luoma hassu juttu. Lopulta hän kuitenkin tokaisee, että saunominen Faith No Moren Mike Pattonin kanssa oli ihan siistiä.
Mainos päättyy
Lyhyessä haastattelussa sivuttiin myös metallimusiikin ja Ilosaarirockin suhdetta, minkä Hattunen kuvaa aina olleen läheinen. Mies myöntää, että totta kai Ilosaaressa on paljon muunlaistakin musiikkia, mutta myös raskaampaan antiin on pyritty aina panostamaan buukkaamalla erityisesti Hattusen omien sanojen mukaan ”ei-niin-ilmiselviä bändejä”. Tässä vaiheessa hieman huvituin, koska enpä äkkiseltään pysty laskemaan, kuinka monta kertaa esim. Mokoma, Stam1na ja Kotiteollisuus – nuo suomalaisten festarilavojen vakioräimijät – ovat Ilosaaressakin esiintyneet. Toisaalta, esiintyväthän tänä vuonna Ilosaaressa myös mm. Ghost ja Sunn O))). Lopputerveisiksi Hattunen lupaili (tai niin minä ainakin hänen vihjailunsa tulkitsin), että jos Sepultura joskus tekee comebackin alkuperäisellä kokoonpanolla, hän buukkaa heidät heti Ilosaareen. Sitä odotellessa.
Toisena bändinä lavalle nousi Inharmonic, jonka olen nähnyt livenä jo useita kertoja, enkä ole joutunut todistamaan heiltä vielä yhtään heikkoa vetoa. Tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä, vaan paahto oli tautisen tiukkaa. Vokalistin teknisesti mallikas örinä yhdistettynä groovaavan vyöryvään soitantaan mureuttaa sitkeimmänkin lihan. Bändi ei kumartele ketään, mutta vertailukohtia voisi löytää ainakin Morbid Angelin ja Cannibal Corpsen kaltaisista bändeistä. Inharmonicin paketti on kasassa. Jos maailmassa on yhtään oikeutta jäljellä, niin pian on tapahduttava jotakin mikä nostaa bändin suuremmankin yleisön tietoisuuteen, koska sinne se ansaitsee päästä.
Kolmantena esiintynyt Ruoja oli illan hiomattomin kokonaisuus. Joissakin yhteyksissä Joensuun Nicoleksikin nimitetyn bändin biiseissä oli kyllä joitakin tiukkoja ja tarttuvia juttuja jotka saivat pään nyökyttelemään, mutta innostukseni oli vain hetkellistä. Lavakarismaakaan ei kerta kaikkiaan tuntunut riittävän jaettavaksi salin perälle asti, vaikka laulajalla energiaa tuntuikin piisaavan. Jotain ehkä kertoo myös se, että päällimmäisenä keikasta jäi mieleen Rytmihäiriö-cover ”Totalitääriseen Juoppohulluuteen”, eikä mikään bändin omista tuotoksista.
Klubin päätösbändi oli itseoikeutetusti Barren Earth. Aivan kuten uusimmalla albumillakin, myös tällä keikalla progevaihde oli väännetty silmään. Jos keikkaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se vaivattomuus. Tunnelmasta ja laulutyylistä toiseen vaihtelu kuulosti ihastuttavan vaivattomalta. Minulla oli levyllä ajoittain honottavaan tulkintaan sortuvan vokalisti Jón Aldarán suhteen epäilykseni, mutta todistettuani hänet livenä epäilykseni katosivat. Sekä Aldará että koko muukin bändi näytti nauttivan suunnattomasti soittamisesta ja olostaan lavalla, ja tällaista bändiä on tietysti aina ilo katsella. Tämä vaivattomuus tuntui kulminoituvan ”The Leeriin”, jossa jammailuaste oli hyvin korkealla. Kuten Aldará itsekin totesi jossakin vaiheessa keikkaa: ”This feels good. This feels right.” Toinen keikan kohokohdista oli uuden albumin nimibiisi ”On Lonely Towers”, tuo lähes 12-minuuttinen tunnelmapala, jonka todistaminen livenä oli hieno kokemus. Myönnettäköön, että kun keikka oli kestänyt tunteroisen verran aloin vilkuilla kelloa. Niin hieno ja tunnelmallinen keikka kuin olikin kyseessä, alkoi se ennen pitkää hieman puuduttaa aisteja. Ehkä näin oli ajatellut joku muukin, koska keikan alussa salissa oli varsin mukava määrä porukkaa, mutta kesken kaiken yleisö alkoi hiljalleen huveta. Tästä huolimatta bändi veti vielä encoren sitkeimmille ja innokkaimmille kuulijoilleen ennen hyvän yön toivotuksia.
Heti Barren Earthin lopeteltua settinsä tulikin pilkku ja ilta oli siinä. Ilta oli pitkä ja siihen mahtui sekä neljä keskenään erilaista bändiä erilaisine live-esityksineen että kaikenlaista oheisohjelmaakin. Liian erilaisia illan esiintyjät eivät kuitenkaan olleet ja paketti pysyikin hyvin kasassa. On ehdottomasti hyvä asia, että Susiraja Metal Club ja Ilosaarirock ovat yhdistäneet voimansa tällä tavalla ja muistuttavat kaikkia siitä, että myös raskaampi musiikki kuuluu Ilosaarirockiin.
Raportti: Anna-Leena Harinen
Valokuvat: Pauli Järviluoto Photography
Mainos päättyy