Ilovaari oli kotikaupungin miesten ja Leavingsin dominanssi
Ilovaaria ei olisi voitu järjestää paremmassa paikassa kuin uudistetussa Ilosaaressa. Pitkään sitä remonttia kestikin, ja kärsimystä sitä oli seurata, mutta tänä vuonna koko uudistettu saari oli ensimmäistä kertaa käytössä. Se tarkoitti vapautta, rannalla rentoutumista, kallioilla makoilua tai joen vilkuilua elävää musiikkia minikatsomosta käsin kuunnellen.
Puitteet olivat siis ainutlaatuiset ja esiintyjiä lueskellessa kihelmöi kieltämättä jo ennakkoon. Ismo Alanko aloittaisi, moderni kotimainen bluessankari Erja Lyytinen jatkaisi, Leavings-Orkesteri esittäisi unohtumattomat kappaleensa hyvien solistien avustuksella, ja Neljä Ruusua vetäisi yleisöstä viimeisetkin energiat Joensuun hämärtyvään yöhön.
”Viime kerrasta Ilosaaressa on aikaa. Ainakin vuonna 1994 oli hirveä ukkosmyräkkä Ilosaarirokin aikaan Laulurinteellä. Ei saatu lupaa nousta lavalle, joten soitettiin myöhemmin korvaava keikka Ilosaaressa. Se oli täynnä.” – Ilkka Alanko/Neljä Ruusua
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Ismo Alanko yhdisteli setissään uusinta uutta ja vanhoja, jo legendaarisiin mittoihin kohonneita ralleja. Oikeastaan kaikki uudet biisit toimivat livenä paremmin kuin levyllä. Energia ja luonnollisuus tulivat näkyviin jo keikan aloittaneessa “Suomarssissa”, eikä nykyelämän vaativuudesta kertova “Voi ei!” jäänyt siltä osin yhtään heikommaksi. Minulle “Voi ei!” osoittautui yhdeksi Alangon keikan parhaista numeroista. “Nuorena nukkuneet” täydensi uuden albumin live-esittelyn: aloitus vastasi täysin “Minä halusin olla niin kuin Beethovenin” ensimmäisiä raitoja!
Ismo Alangolla on tapana käydä keikoillaan läpi monipuolisesti koko tuotantoaan, vaikka festareilla esillä ovat, totta kai, enemmän ne hitit ja parhaat palat. Räväkkä “On mulla unelma” kruunasi alkuosan, vauhdikkaan toimiva duo ”Rappiolla” ja ”Levottomat jalat” muodostivat loppukiihdytyksen ennen loppua. Mihin muuhun esiintyminen olisi voinut huipentua kuin taiteilijuuden kriiseilyyn, Jim Morrisonin haikailuun ja karmeiden kriitikkojen ahdistavuuteen: ”Taiteilijaelämää” oli yhtä mahtipontinen kuin aina ja Alanko oli bändeineen hurjassa vedossa, jälleen. Mutta “Peltirumpu” oli hukassa…
”Ennen rundia mietitään, mitkä biisit on kehissä ja tilanteen mukaan sovelletaan. Koden kanssa kimpassa on hyviä sopia biiseistä. ”Mustia ruusuja” -albumin kappaleet on vielä tuoreita, joten niitä on freshiä vedellä. ”Juppihippipunkkari” oli monta vuotta pannassa.” – Ilkka Alanko/Neljä Ruusua
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen Mainos päättyy
Kello 18.00 jälkeen Erja Lyytinen aloitti oman vetonsa bändinsä kanssa. Olin ennakkoon kuullut hänestä ylistäviä kommentteja ja tiesin hänet hänen maineensa puolesta. Siitä huolimatta Lyytinen pääsi yllättämään miellyttävällä äänellään sekä mukavan virkistävällä kitaroinnillaan. Bluesiksi se oli yllättävän nopeaa, jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa Dave Lindholmin tavan pudotella säveliä. En pistäisi pahakseni, jos näkisin Lyytisen livenä vielä uudestaan. Vahva suositus: menkää keikalle!
Leavings-Orkesteri, solisteinaan Martti Saarinen ja Siiri Nordin. Tekisi mieli sanoa, että ”ottakaa itsenne mukaan ja kuuntelemaan siitä”! Ei ole mitään niin kaunista kuin kohteliaat vanhat miehet soittamassa livenä kaikkien suomalaisten tuntemia lauluja. Oleskeltiin raparperitaivaalla, päädyttiin kuitenkin turvallisesti alas Pohjois-Karjalaan. Entä välillä? No, ihastuttiin George Harrisoniin, Lauralla oli monta nimeä ja Päivi ei vieläkään tiennyt, onko hän Romeo vai Julia. Kohokohtia oli liikaa, mutta erityisnoston ansaitsee “Vakosamettihousuinen mies”. Leavings-Orkesterista huokui läpi keikan varmuus yhdistettynä ensikertalaisten iloon. Mahtava yhdistelmä ja upeat solistit, mikä on koettava uusiksi, koska fiilistelymittari ei täyttynyt kerrasta!
”Uuden levyn osalta haistellaan vähän tuulia, pikkuisen antennit pystyssä pyöritään täällä, ei ole aktiivisesti ryhdytty hommiin. Syksyllä kenties uusi biisi ennen kiertuetta. Loppuvuonna 2018 kierrettiin urheiluhalleja ja isoja pikkujouluja. Joissain oltiin headlineri.” – Ilkka Alanko/Neljä Ruusua
”Keikka Joensuussa… Mukana on pieni kotiseutulisä, extrakutina. Keikka oli myöhään, ja ihmisillä oli pitkä päivä takana. Tulleet hyvissä ajoin iltapäivällä paikalle. Jengiä oli helvetisti ja olivat niin sanotusti jykevissä.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Neljän Ruusun noustessa lavalle oli hämärä jo laskeutunut. Yleisön liikkeistä huomasi selvästi ennen keikkaa, mitä bändiä se odotti. Joensuussa kasvaneet miehet nauttivat synnyinkaupungissaan suurta arvostusta. Eikä Neljä Ruusua pettänyt tälläkään kertaa, kun “Valuvan taivaan” intro alkoi soida ja uudistuneen voimakkaat bassot tärähtivät liikkeelle. Sen jälkeen oli uuden materiaalin vuoro: hyvällä tavalla synkeähkö “Mustia ruusuja” toimi livenä totutun hyvin, ja kolmantena kuultu vanha hitti “Elän vain kerran” varmisti bändin olevan todella kovassa vedossa. Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen mieletön yhteistyön energia kimpoili pitkin Ilosaarta.
”Kantavin voima: on onnistuttu tekemään hyvää uutta musiikkia, joka kelpaa.” – Ilkka Alanko/Neljä Ruusua
“Popmuseo” oli illan setin todellinen yllätys, ja Ilkka Alangon mukaan biisi oli kunnianosoitus Joensuulle. Minulle tuli kylmät väreet viimeistään siinä kohtaa, kun jengi lauloi kertosäkeen yhdessä viimeisen kerran. Siinä hetkessä oli taikaa, josta hieman kärsi upean tarinan sisältävä “Seitsemän päivää selvinpäin”, joka on Neljän Ruusun parhaita rockralleja. Sen sijaan rauhallisen melankolinen “Sininen sunnuntai” sopi fantastisesti pimenevään iltaan; sekin on aina kuulostanut livenä albumia paremmalta.
Ettei nyt menisi vain biisilistaksi, niin jotain voisi yrittää kuroa keikasta yhteen. ”Sähkökitara” oli normaalin korkeatasoinen. Yllättävän optimistinen laulu ja vanha tuttu akustinen ”Sun täytyy mennä” oli piristävä hiljennys tunnelmaan. Uudehko “Noli Cedere” heitti fiilikset taas täysin toiseen ääripäähän läpikuultavalla optimismillaan.
”Pitää olla helvetin mainstream, että vetää tuhansia ihmisiä. Vaikee sanoo, ollaanko liian rock, liian indie vai liian marginaalia perustouhuun. Kenties Suomi on liian pieni maa, eli omaehtoinen bändi ei pysty vetämään pikkupitäjissä, jossain Siilinjärvellä paikalle tuhansia ihmisiä.” – Ilkka Alanko/Neljä Ruusua
Loppuhuipennus oli väkevä: ”Hunningolla” käynnisti pelin, ja “Poplaulajan vapaapäivä” oli fantastisella paikalla saaden yleisön taputtamaan huikeasti laulun lopussa. Kappale on muuten yksi Neljän Ruusun parhaita julkaisuja koskaan! Liki herkistävä hiljentyminen, kun ”silmissäni maailma näyttää suloiselta ja kauniilta” eli “Tie ajatuksiin” oli illan viimeinen slovari. Ja eikö helvetti bändi kaiva illan lopuksi “Juppihippipunkkarin” ja viimeistele koko Ilovaarin huiman terävällä vedolla!
”Musiikkiteollisuus on muuttunut hirveesti: 10 tuottajaa yhtä biisiä venkslaamassa ja tekemässä siitä radioystävällisempää. Verrattuna siihen, että tehdään Koden kaa kahdestaan. Helvetin siistiä, täysin oma juttu. Ei ole helvetinmoista tuottaja-armeijaa moderoimassa hommaa kuulijaystävällisemmäksi.” – Ilkka Alanko/Neljä Ruusua
Ilovaari 2019 oli kokonaisuutena onnistunut tapahtuma. Ilosaari itsessään toimi loistavan tunnelmallisena miljöönä. Alueella pystyi kiertelemään, jos ei välittänyt väentungoksesta, ja kaipaus hetken rauhaan valtasi mielen. Ruokapolitiikka oli kunnossa, eikä järjestelyissä ollut valittamista. Festivaalin henkilökunta hoiti hommansa loistavasti!
Mainos päättyy
Sen sijaan Ilovaari osoitti sen valitettavan faktan, joka ei koske nuoria. Nuoret osaavat yleensä käyttäytyä, mutta samaa ei voi sanoa alkoholin makuun päässeistä keski-iän ylittäneistä. Jopa kävelytyylistä ilmeni I am the boss -tyyppinen asenne, mikä pisti vituttamaan. Vitutus lisääntyi naisten valittaessa vessajonon pituudesta tai kitistessä wc:n siisteydestä yhden aikaan yöllä. On kiinnostavaa, etteivät bajamajat kelvanneet noille hienostelijoille, vaan nuo yksilöt jonottivat mieluummin 15 metrin wc-jonossa jonosta valittaen ja miesten vessaan tunkeillen. Jos sama kävisi toisinpäin, niin järjestysmiehet heittäisivät luultavasti ulos.
Käytökseen siis parannusta, kiitos, niin ei tule paskaa makua suuhun!
Kirjoittanut: Markus Raatikainen
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki
Sitaatit: Ilkka Alanko / Neljä Ruusua