Ilta täynnä euforisia melodioita, tiukkoja grooveja ja raskaita breakdowneja – Monuments, Heart of A Coward ja I Built The Sky Tampereen Klubilla

 

Suomessa nähtiin hetki sitten jälleen harvinaista herkkua, kun Helsingissä ja Tampereella esiintyi kolme modernin (progressiivisen) metalcoren yhtyettä. Englantilainen djent-tyylisuunnan pioneereihin lukeutuva Monuments toi mukanaan leutoon Suomen talveen maatoverinsa Heart of a Cowardin, sekä hieman eri suunnasta kotoisin olevan Australialaisen I Built The Sky -trion.

Pääsin nauttimaan illan konsertin ilmapiiristä Tampereen Klubille jo hieman ennen itse konserttia, sillä haastattelin Monumentsin kitaraneroa John Brownea sekä Heart of a Cowardin kitaristia Carl Ayersia. Jutustellessani miesten kanssa tuli selväksi, että tässä on joukko jalat maassa kulkevia muusikoita, jotka tekevät sitä, mitä he rakastavat ja jotka ovat otettuja siitä, että jossain pienessä Suomessa heistä ollaan kiinnostuneita.

Konsertti ei itsessään ollut mikään massiivinen yleisöryntäys. Vaikka Klubi onkin pieni paikka, olen nähnyt sen silloin, kun se on tupaten täynnä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että tila olisi ollut tyhjä. Jo heti ovien auetessa sisään vyöryi ihmisiä, joista huomasi, että he ovat saapuneet paikalle mieli täynnä intoa ja niskat valmiina ankaraan moshaukseen.

Ensimmäisenä soittanut I Built The Sky esitti instrumentaalista ja kitaravetoista progressiivista metallia, eli juuri sitä tyyliä, joka on yksi ominaisemmista tavoista tehdä musiikkia tämän päivän progemetalli-kentällä. Liveasetelmassa tämä on aina hit or miss. Arch Echon ja Plinin kaltaiset yhtyeet saavat instrumentaalisen progen toimimaan livenä hyvin, koska heillä on useita muusikoita lavalla. I Built The Sky sen sijaan koostui ainoastaan yhdestä kitaristista, yhdestä basistista ja rumpalista.

On turha mainita, että soittokunto oli kuin Usain Boltilla – jos hän siis juoksemisen sijaan harjoittaisi otelauta-akrobatiaa hämärän klubin puolikuun muotoisella esiintymislavalla. Yhtyeen esiintymisessä ilmenivät kuitenkin juuri ne seikat, jotka instrumentaalisten pienyhtyeiden keikoilla valitettavasti eivät toimi. Taustanauhoilta tulleet syntikat ja lisäkitarat tuntuivat ennemminkin vievän esityksestä pois jotain kuin lisäämään siihen mitään, ja koska esiintyjistä puuttui lavakarismaa ja tarpeellista läsnäoloa, tuntui vain siltä, kuin olisi katsonut VR-lasien kautta YouTubessa pyörivää playthrough-videota.

Heart of a Coward on yhtye, jonka debyyttialbumin kuulin sen ilmestyessä Spotifyn ihmeellisestä maailmasta. Tuolloin metalcoresta kunnolla innostunut minä nautti levystä suuresti, mutta sittemmin yhtye on jäänyt itselläni hieman taakse bändin muuttuneen tyylin ja oman kiinnostukseni heittelyn seurauksena. Kuitenkin kuten kuulemani soundcheck antoi odottaa, bändin raskas metalcore toimi tautisen hyvin livenä.

Yhtye soitti koko setin pituudelta raskaita Meshuggah-tyylisiä matalavireisiä riffejä, murskaavia breakdowneja ja aina silloin tällöin korvia helliviä melodioita ja taiturillisia lead-kuvioita. Vaikka mikään erityisen persoonallinen yhtye ei olekaan kyseessä, on ihailtavaa, miten hyvin yhtyeen musiikki vyöryi lavalta yleisön päälle. Uskallan väittää, että monin paikoin Heart of a Coward tarjoili illan raskaimmat purkukuulat, jotka murjoivat yleisöä mukaan kappaleesta toiseen.

Vaikka albumeilta Heart of a Cowardin musiikki ei välitykkään täysin samanlaisena murskavoimana, yhtye todella näytti lämppäreiden tarpeellisuuden. Uskallan nimittäin väittää, että tuskin kukaan lavan edessä innoissaan heilunut kuulija jäi odottamaan pääesintyjää jäykin lihaksin ja kylmin niskoin.

Saatuamme kuunnella loputtomalta tuntuneen remixin Prodigyn ”Smack my bitch up” -kappaleesta, oli Monumentsin lopulta aika astua lavalle. Myös kyseisen yhtyeen löysin silloin, kun se julkaisi debyyttialbuminsa. En tuolloin ollut vielä täysin myyty tälle uudelle soundille, mutta viimeistään vuoden 2014 ”The Amanuensis” vakuutti minut siitä, että tässä on yksi kovimmista modernin metallin yhtyeistä. Livenä en kuitenkaan ole valitettavasti koskaan saanut tilaisuutta bändiä nähdä, ja nyt vihdoin tähän tuli muutos.

Lavalle nousi joukko arvostettuja muusikoita sekä myös yksi uusi hahmo. Laulaja Chris Barretto jätti Monumentsin vuonna 2019, ja hänen tilallaan on nykyisin Andy Cizek, joka bongattiin bändin keulille taiturillisten YouTube-lauluvideoidensa perusteella. Jos joku paikalle saapunut kehtasi epäillä Monumentsin arviointikykyä, oli yllätys varmasti vähintäänkin mieluinen, kun Cizek löi hampaat sisään mitä rakastavimmalla otteella koko illan ajan. Cizekin ote yleisöstä oli luontainen, ja mies tihkui karismaa ja kontrollia koko hikisen setin ajan. Jos näytti hetkenkään aikaa siltä, että joku perimmäisessä nurkassa sai pyyhittyä hien pois karvaisen käsivartensa hihaan, lähti Cizek välittömästi itse hyppimään ja riehumaan yllyttäen muita ottamaan itsestään esimerkkiä. Kaikki paikalla olijat saivat todistaa luontaisen keulakuvan taidonnäytettä, joka ei suinkaan kalpene miehen äänihuulille tai voimakkaalle karjunnalle.

Toinen iltaa hallitseva havainto oli se, kuinka tajuttoman tiukka yhtye Monuments on yhteensoiton osalta. Tuskin kertaakaan kuului harkitsematonta tai ohi osunutta rummuniskua, flamia, sotkuista kuollutta nuottia tai pulssin ulkopuolelle kompuroivaa soittosuoritusta yhdeltäkään muusikolta. Kitaristi Olly Steele oli erityisesti omassa elementissään. Mies näytti uppoutuneen täysin rytmin hypnoosiin, joka välittyi hänen käsiensä ja kitaransa kautta hallittuna ja tyylikkäänä soittona.

Miehen aisapari, modernin kitaran mestari John Browne, soitti kenties hieman likaisemmin ja laveammin, mutta yhtä lailla tiukasti ja taidokkaasti. Browne tuntui koko fyysisellä olemuksellaan ilmentävän bändin raskaita grooveja ja tiheää riffiverkostoa, joka punoutui Klubin hämärässä aivan kuten levyllä. Innokkaan keulakuvan lisäyksellä kappaleet, kuten ”Atlas”, ”Animus”, ”Horcrux” ja ”Leviathan” nousivat uuteen loistoon mukanaan pakottava tarve purkautua yleisössä villinä pomppimisena. Erityisen tervetullutta oli myös ”Jukai”-kappaleen kuuleminen livenä, ja se asettuikin osaksi settiä hyvin luonnollisena jatkeena. Kestosuosikit ”I, The Creator”, ”Origin of Escape” ja ”Degenerate” takasivat myös omalta osaltaan sen, että itse ainakin heräsin seuraavana aamuna koko keho kuin betonijyrän alle jääneenä.

On suuri vääryys, että Monuments ei vetänyt Klubia niin täyteen, että osa olisi joutunut jäämään ulkopuolelle kuuntelemaan. Bändi on aivan julmetun hyvässä ja tiukassa soittokunnossa, ja sen tuotanto tihkuu toinen toistaan energisempiä ja tarttuvampia kappaleita. Suomalaiseen yleisöön bändin soitto tuntui uppoavan todella hyvin, ja jokin saa ajattelemaan, että myös selvästi Monuments sai vierailustaan Suomessa jotain arvokasta. Tamperelaiset saivatkin vuolasta ylistystä jo keikan aikana sekä sosiaalisessa mediassa sen jälkeen. Niin, ja nähtiinpä lavalla myös kotimaisen Atlas-yhtyeen kitaristi soittamassa pikaisen kitarasoolon setin aikana.

Toivottavasti Monuments nähtäisiin taas pian suomessa, ja toivottavasti bändin vanavedessä myös muut modernin metallin maailmalla arvostetut nimet nähtäisiin villitsemässä ja sivistämässä Suomalaista metallikansaa.

 

Teksti: Samuel Järvinen

Kuvat: Jarmo Hänninen Photography