”I’m the God of Hellfire!” – Arthur Brown Tampere-talossa
Vuonna 1965 musiikillisen maailmanvalloituksensa aloittanut, englantilainen rock-musiikin pioneeri Arthur Brown saapui Suomeen neljälle keikalle The Crazy World of Arthur Brown -yhtyeensä kanssa. Konsertit nähtiin Tampereella, Helsingissä, Kokkolassa ja Turussa.
Myönnettävä on, että Arthur Brown oli ennen illan keikkaa itselleni suhteellisen tuntematon. Tiesin taiteilijan tekevän keikkoja pienissä pubeissa, metallifestareilla ja nyt vuorostaan Tampere-talossa. Olin kuullut tietysti ikonisen ”Fire” – kappaleen, sekä joitain muita häröilyjä ja siitä innostuinkin lähtemään paikalle selvittämään mistä on kyse. Se seikka selvisikin heti istumapaikalleni päästyäni, sillä Tampere-talon pieni sali oli peitetlty kevyellä usvalla ja elävöitetty junnaavalla ambientilla. Taustalakanassa oli mystinen teksti: The God of Hellfire.
Jotenkin sitä oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja osasi enteillä ennen esityksen alkua, että se osuisi luihin ja ytimiin. Välittömästi kun Arthur syöksyi lavalle, vaikutti tunnelma jotenkin koskettavalta. Minulle selvisi heti minkälainen taiteilija hän on ja kuinka paljon samaistun hänen persoonaansa, sekä taiteellisiin käytäntöihin. Tämän tietysti koko Tampere-talo jo tiesikin ja innokkaasti toivotti aplodien kera Arthur Brownin jälleen tervetulleeksi Suomeen.
Mainos päättyy
Illan aikana bändi kaahotti läpi miehen suurimpien hittien niin särmikkäästi, etten ollut pysyä housuissani. Yli pari vuosikymmentä bändissä soittanut rytmikaksikko Jim Mortimore ja Samuel Walker olivat kuin liimautuneet yhteen soitannallisesti. Vaikka useammassakin biisissä saattoivat tempot heitellä, niin bändi pysyi uskomattoman lujasti groovessa ja loi täydellistä vaaran tunnetta tamperelaisyleisölle. Rumpali Samuel Walkerin motoriset kyvyt laitettiin koetukselle, kun hän joutui polkemaan jaloillaan rumpuja, sekä säestämään kitaralla samanaikaisesti. Sen lisäksi, että hänen kannutuksensa läpi keikan oli hypnoottista, niin Arthurin lauluja tukevat stemmat olivat myös omiaan saattelemaan yleisöä intohimon liekkien korkeimmille huipuille.
Arthurilla tuntui olevan koko keikan ajan erittäin hyväntuulinen boogie, mies katosi jokaisen biisin lopussa piiloon ja palasi aina takaisin uuden alkaessa uudet vermeet ja naamarit päällään. Tämän kyseisen herran vaikutusta on tässä turha lähteä ruotimaan, sillä hänen musiikkiaan ja performansseja ovat kehuneet niin David Bowie, kuin Bruce Dickinsonikin. Itselleni illan huippuja vähemmän yllättäen olivatkin proto-metallia enteilevät doomailut ja kaahailut. Jää aika moni varsinainen mähinäbändi kakkoseksi, jos edes yksikään pystyy asiaa näin vakuuttavasti esittämään.
Setin ensimmäisen puoliskon päättänyt Arthur Brown’s Kingdom Come -yhtyeen hekumallinen ”Time Captives” olisi ollut jo kaikessa eeppisyydessään loistava lopetus illalle. Olikin kaikessa yltäkylläisyyden nälässä huojentava kuulla, että sitä seurasi vielä toinen setti. Pienen hengähdystauon aikana pääsin sisäistämään tätä kaikkea mitä olin juuri nähnyt. Päivittelin heti ystävilleni, miten tämä oli paras näkemäni keikka ikinä. Sillä siinä on todella jotain uskonnollisen harrasta, kun Arthur Brown laulaa palava päähine päässään ”Fire” klassikkoaan, katsoen samalla sinua silmiin muutaman metrin etäisyydellä Tampere-talon elegantissa pikkusalissa.
Mainos päättyy
Seurannut puolisko sisälsikin sitten lisää psykerokin jammailua, sekä muutamia covereita. Seuranneen setin vapautuneisuus antoi tilaa mehustella yhtyeen soittotaidoilla ja saundeilla, Arthurin heiluessa pirteän oloisena pitkin lavaa. On äärimmäisen inspiroivaa nähdä kuinka 82 vuotias ikoni laittaa kaikkensa peliin vielä näin 60 vuoden musiikillisen pionerisoinninkin jälkeen. Lisäksi se kaikki kirkuminen mitä ukko kiekautti illan aikana, niin ei voi muuta kuin hattua nostaa tekijämiehelle. Toivottavasti näemme vielä, Arthur Brown.
Kirjoittanut: Otto Vainionpää