Imperial State Electic – raikkaita menneisyyden tuulia Tavastialla
Ruotsalaisen multilahjakkuuden Nicke Andersonin johtama Imperial State Electric teki lyhyen kiertueen Suomessa kaverinaan toinen ruotsalainen ryhmä Satan Takes A Holiday. Turusta alkanut turnee koukkasi Jyväskylän kautta Helsinkiin. Kuuleman mukaan Turku ja Jyväskylä eivät olleet yleisömäärillä mitattuna menneet ihan toivomusten mukaisesti, mutta Helsingissä porukkaa oli ihan mukavasti. Enemmänkin toki olisi mahtunut, ja toivottavasti seuraava vierailu on paremmin huomioitu ja mainostettu, sillä sen bändi ansaitsisi.
Kymmenen vuotta kasassa ollut Satan Takes A Holiday oli nimeä lukuunottamatta itselleni vieras bändi. Kolme levyä julkaisseen trion kuuluisin jäsen lienee ex-Mustasch-rumpali Danne McKenzie, vaikka aluksi lavalla luulinkin häntä Backyard Babiesin kannuista tutuksi Peder Carlssoniksi.
McKenzie takoi hurjana, mutta täytyy myöntää, että hyväksi livebändiksi kehuttu ryhmä ei minuun tehnyt juurikaan vaikutusta. Komppi oli kyllä tanakkaa ja energia kohdillaan, mutta ei vain itselleni lähtenyt. Suoraan sanottuna en välillä tiennyt, miten suhtautua bändiin; juuri kun tuntui, että nyt alkaa toimia, tulikin jotain aivan ihmemeininkiä ja mölinää. En ollut lainkaan varma, oliko se huumoria, jota en ymmärrä, vai vakavissaan vedettyä show’ta. Monille tuntui yhtyeen ryskääminen silti maistuvan, joten vika oli varmastikin minussa.
Vuonna 2009 perustettu ISE on ollut levytysrintamalla varsin tuottelias, ja muutamia viikkoja sitten ilmestyi yhtyeen viides studiolevy ”All Through The Night”. Andersson onkin sanonut, että jos rock ’n’ roll -levyn tekemiseen kuluu vuosia, homma on pahasti ylianalysoity. Uusi levy ei itselleni ensikuulemalta iskenyt samalla tavalla kuin yhtyeen edellinen, vuosi sitten ilmestynyt ”Honk Machine”, mutta ahkera kuuntelu alkaa tuottaa tulosta.
Taustamusiikin vielä soidessa bändi hiipi lavalle mukavasti Tavastian täyttäneen yleisön eteen. Andersson esitteli yhtyeen nimen ja sanoi, että kitaristi Tobias Egge laittaa homman käyntiin. Näin kävikin, kun Egge tempaisi kitarasta yhtyeen toisen albumin ”Pop War” avausraidan ”Uh Huh” -biisin alkusoinnut. Tämä jäikin yllättäen ainoaksi tältä levyltä soitetuksi biisiksi. Aloitus oli toimiva ja keikka lähti mainiosti liikkeelle. Alku oli kuin olisi aikakoneeseen joutunut ja mieleen juolahti, että tällaiselta se rokki on varmaan kapinallisuudessaan näyttäytynyt 70-luvulla. Bändin musiikki, ulkoinen habitus, soittimet ja lavaestetiikka henkivät menneitä aikoja. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että bändi soi erittäin raikkaana tuulahduksena tässä päivässä. Bändi esiintyi Anderssonin johdolla pirteästi keinahdellen ja tiukkaa menoa ylläpitäen. Nyt tosin hommassa ei ollut minkäänlaista kapinaa, vaan homma oli puhtaasti hyväntuulista ja viihteellistä.
Kolmantena soitettu uuden levyn avaava ”Empire Of Fire”oli soundeiltaan niin vanhaa Kissiä laulua myöden, että väkisin vääntyi suu hymyyn. Andersson kehui Eggeä lempikitaristikseen, ja ison roolin Egge keikalla kantoikin. ”Redemption’s Gone” -tykityksen soolossa lähti oivasti Lynyrd Skynyrdin ”Freebird”. Hän lauloi biisejä melkein yhtä paljon kuin päävokalisti itse, ja hienoahan se on, että bändistä löytyy lauluvoimaa. Anderssonin kanssa hänellä oli myös sopivissa kohdissa hienot kitarannostokuviot päällä läpi keikan sekä ”Over And Over Againissa” upea kimppasoolo. Myös upean svengaavasti soittanut basisti Dorf de Borst on pätevä äännähtelijä, ja hän sai myös omat numeronsa mainiossa ”No Sleeping” -tunnelmoinnissa ja raivokkaasti varsinaisen keikan päättäneessä ”Reptile Brain Musicissa”. Ensin mainittu on muuten uudelta levyltä sellainen kappale, jonka en uskonut päätyvän keikkasettiin. Hienosti se toimi kuitenkin.
Kantriralli ”Break It Down” oli toinen uuden levyn biiseistä, jota en myöskään uskonut keikalla kuulevani. Syynä siihen on lähinnä levyllä oleva laulu, joka suoritetaan viehkon naisäänen kanssa duettona. Naisen sijasta Egge lauloi keikalla dueton, eikä tämä kuulostanut laisinkaan huonolta.
Bändi esiteltiin soittonäytteillä yksi jäsen kerrallaan teesillä ”haluamme pitää boogieta yllä”. Esittelyn kautta siirryttiin ”Get Off My Boo Hoo Train” -jyrään, ja kyllähän siinä boogieta riitti. Rumpali Tomas Eriksson huusi mikrofoniin, että hän haluaa ihmisten joraavan, ja lupasi pitää rytmillään siitä huolta. Yleisö kyllä jorasi boogiet kohteliaasti paikoillaan, mutta minkäänlaista suurempaa innostumista tai hurmosta ei kansan syvissä riveissä syntynyt. Yksi esimerkillinen herra pisti asianmukaisesti rokaten ja sai välittömästi tuntea yllään paheksuvat katseet. Olisivat ihmiset voineet pistää enemmänkin hulinaksi – varsinkin kun musiikki oli siihen kuin luotu. Eräs Andy ja Angela -niminen pariskunta osasi myös arvostettavan avoimesti näyttää pitävänsä bändistä. Ehkä kaikki vanhat kasipallorokkaritkin ikääntyvät eikä uusista nuorista ole tyhjiötä paikkaamaan.
Encoreissä yhtye innostui omien sävellysten lisäksi jakamaan vanhempia klassikoita, ja varsinkin ”Born To Be Wild” sai uudenlaista ilmettä. Selvästikään biisin soittaminen ei ollut aivan spontaani idea, vaikka sellaista kuvaa vähän luotiinkin. Sen verran hyvin se oli treenattu ja sovitettu, mutta pokkaahan moisen värssyn vetäminen vaatii ja lahjattoman käsissä se saattaisi hyvinkin mennä ihan metsään. CCR-laina ”Fortunate Son” kuulosti vähän väsyneemmältä idealta, mutta se saattaa johtua radiokanavien toistuvasta pakkosyötöstä. Biisissähän ei ole mitään vikaa. Loppuun vielä oma ”Throwing Stones” ja puolentoista tunnin jälkeen oli aika kiittää ja kumartaa.
Yhtye on saanut osakseen kritiikkiä siitä, että se on vain halpa ja väljähtänyt kopio kaikesta jo tehdystä. On totta, että bändin musiikista pystyy poimimaan useiden yhtyeiden vaikutuksen monessa suhteessa, mutta itse en näe tuota asiaa halpana kopiona. Tokihan yhtye käyttää kaikki mahdolliset kliseet hyväkseen, mutta kun se tehdään taidolla ja tyylillä, minä annan siunaukseni. Keikasta jäi erittäin hyvä mieli, ja useamman keikan kiertueella nähneet sanoivat, että Helsingin keikka oli paras. Vähän olisin ehkä laajentanut settilistaa, sillä ensimmäiseltä ja viimeiseltä levyltä tuli yhteensä yksitoista biisiä, mutta olen täysin tyytyväinen näinkin.
Mainos päättyy
Uh Huh//Lord Knows I Know That It Ain’t Right//Empire Of Fire//All Through The Night//Guard Down//Anywhere Loud//Redemption’s Gone//Break It Down//More Than Enough Of Your Love//Just Let Me Know//Get Off My Boo Hoo Train//It Ain’t What You Think (It’s What You Do)//No Sleeping//Over And Over Again//All Over My Head//I”ll Let You Down//Deja Vu//Reptile Brain Music Encoret: Let Me Throw My Life Away//Born To Be Wild//Fortunate Son//Sonic Reducer//Throwning Stones
Teksti: Nikki Jääsalmi
