In Flames sytytti Turun Logomon
Yksi melodisen kuolonkorinan kantaisistä, ruotsalainen In Flames, on Suomessakin ollut suosiossa jo pitkään tasolla listaykkönen ja jäähalli. Nyt kuin kädenojennuksena faneille ahkerasti maassamme aiemminkin vieraillut bändi lähti kiertueelle kehäkolmosen ulkopuolisiin maakuntiin. Kannatus ei ole näemmä ainakaan hiipumaan päin, sillä ennakkoon loppuunmyyty -maininnat ilmestyivät ainakin Tampereen ja Jyväskylän keikoille. Turussa näytöksen estradina oli Logomo ja hyvä niin, sillä ilman paikan olemassaoloa tätäkään kiertuetta tuskin olisi keikkapaikoiltaan suhteellisen heikossa Turussa nähty.
Reilu vuosi sitten ilmestynyt ”Siren Charms” oli itselleni iloinen piristys In Flamesin ehkä hieman tasapaksuksi käyneessä tuotannossa. Toivoin kiertueen vielä promotoivan tätä uusinta levyä, sillä en ehtinyt nähdä viime syksyn Helsingin keikkaa. Uudeksi ilokseni kuulin, että kiertueella soitetaan sittenkin lähinnä vanhoja kappaleita. Nyt en enää tiedä, mistä olen iloinen!
Lämppärinä oli myös ruotsalainen trio Black Temple. Ryhmä on tehnyt debyyttilevynsä ”It All Ends” yhteistyössä In Flames -vokalisti Anders Fridenin Razzia Notesin kanssa, jonka kautta myös lämppäripesti lienee auennut. Friden on sanonut seonneensa – ilmeisesti positiivisella tavalla – kuullessaan bändin musiikkia ensimmäisen kerran. Minulle ei samaa efektiä käynyt, vaikka bändi melkoisella antaumuksella lyhyen settinsä vetikin. Innokas, sekava ja raakilemainen olivat adjektiiveja, jotka pyörivät keikan aikana mielessä. Vastaanotto oli kohteliaan viileä, ja suurimmat aplodit bändi sai huudattamalla kunniaa In Flamesille. Huutaja-basisti Jonas kehotti ostamaan heidän levynsä, sillä livenä soitetut kappaleet ovat kuulemma levyllä parempia. Black Temple ei varmaan koskaan tule saavuttamaan suurempia massoja, mutta voisin minä bändin vielä toisenkin kerran katsoa.
In Flamesin aloittaessa sali oli mukavasti täyttynyt. Siitä huolimatta ensimmäisen biisin ”Superhero Of The Computer Ragen” aikana yleisön meno oli maltillista. Valitettavasti mukavasti potkivat soundit olivat melkoista puuroa, ja Fridenin vokaalitkin hukkuivat aika ajoin äänivalliin. Oikeastaan sama puurous vaivasi koko alkusetin ajan, ja vasta neljäntenä soitettu ”Siren Charm” antoi selkeämmän kuvan bändin ulosannista. Tästä syystä keikan alku tuntui vähän yksioikoiselta, kun piti yrittää arvuutella, mikä biisi oli menossa.
Välispiikeissä keskikoroketta sumeilematta hyväksikäyttänyt Friden piti yllä hyvää huumoria muun muassa toteamalla lakonisella äänellä ”so In Flames in Finland” tietäen yhtyeen täällä käymisten tahdin. Hän ihmetteli yhtyeessä vietettyjä kahtakymmentä vuotta, ja juhlistaakseen sitä settilista koostuisi kuulemma kaikesta harvemmin soitetusta materiaalista. Kaino pyyntö oli vielä, ettei yleisö kertoisi netissä, jos he soittaisivat biisit persiilleen. Tässä vaiheessa hän vielä moitti yleisöä hiljaiseksi ja epäili näiden käyneen pössyttelemässä.
Järjestyksenvalvojien riemuksi Friden halusi yleisön harrastavan crowd surfingia eli uiskentelevan käsien päällä kohti bändiä. Seuraavaksi soitettu rauhallisempi ”Square Nothing” ei ehkä ollut paras innoittaja siihen, mutta surfailijoita alkoi näkyä. ”Disconnected” kuitenkin mursi viimeisetkin rauhallisuuden portit, ja mosh pit alkoi pyöriä voimakkaan joukkolaulun ohella. Jollakin yleisön edustajalla oli jopa niin huikea meininki, että vessapaperitkin lensi lavalle. Siitä hetkestä keikan loppuun asti yleisö eli riehakkaasti mukana, joten hukkaan eivät menneet Fridenin moitteet hiljaisesta yleisöstä.
”Bullet Ride” oli ensimmäinen veto, jonka aikana itselläni kulki oikeat kylmät väreet. Tehokas oli myös ”Whoracle”-levyn kaksikko ”Jotun” ja ”Food For The Gods” – jälkimmäinen oli kuulemma heavy metallin oppitunti. Tästä jatkanut ”Ordinary Story” ei yleisöä ainakaan hiljentänyt. Vaikka Friden on ilmoittanut ymmärtämättömyytensä kännyköillä keikkoja kuvaaviin ihmisiin, niin sen verran yleisö teki vaikutuksen, että ”Crawl Through Knivesin” aikana hän nappasi selfien yleisö taustallaan. Varsinaisen keikan päätti kaikille naisille omistettu ”Take This Life”, ja naisten kunniaksi yleisökin tekaisi illan isoimman moshpitin.
Voimakkaiden In Flames -huutojen jälkeen bändi palasi vielä vetämään ”Cloud Connectedilla” alkaneen biisiryppään. Keikan päätti ”My Sweet Shadow”. Lopuksi bändi tuntui olevan aidosti kiitollinen saamastaan vastaanotosta. Kieltämättä monenkirjava yleisö oli itsellenikin yllätys, enkä monenkaan olisi arvannut kuuntelevan raskaampaa musiikkia. Tokihan se kielii In Flamesin vetovoiman ohella minun vanhentuneista ennakkoasenteistani.
Kitaristit Björn Gelotte ja Niclas Engelin vierellään talviunilta herätettyä nallekarhua muistuttava Peter Iwers ottivat lavaa haltuun laidasta laitaan sekä ilmeilivät yleisölle, mutta Anders Friden oli se mies, johon huomio eniten keskittyi. Kokonaisuutta korostettiin hienoilla valotauluilla, joissa vuorotellen pyöri eri kuviota sekä bändin soittoa.
In Flames tarjosi mitä Friden puhuessa lupasikin: parin tunnin ajan paljon sanoja, melodioita ja riffejä. Taisivat vielä tulla oikeassa järjestyksessäkin, vaikka hän sitä epäilikin. Uraa ruodittiin todella kattavasti, sillä melkein jokaiselta levyltä soitettiin jotakin. Bändi on uransa aikana saanut paljon kuraa niskaansa, mutta ei ole antanut sen vaikuttaa toimintaansa, ja ilta myös näytti, etteivät he ihan väärälle tielle ole eksyneet. Keikka oli hieno, vaikka ristiriitainen olo siitä jäikin. Varsinaiset huippukohdat ja kliimaksit jäivät saavuttamatta lähinnä juuri soundien vuoksi. Tampereelta kuulin samanlaista viestiä, mutta toivottavasti muualla oli paremmin.
Settilista:
Superhero Of The Computer Rage/Enter Tragedy/Darker Times/Siren Charms/Black & White/Square Nothing/Disconnected/Leeches/Like You Better Dead/Bullet Ride/Jotun/Food For The Gods/Ordinary Story/Crawl Through Knives/Satellites And Astronauts/The Hive/Take This Life Encore: Cloud Connected/Where The Dead Ships Dwell/Deliver Us/Paralyzed/My Sweet Shadow
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Markus Helander
Mainos päättyy