Indie-iltamat 20v – Perjantai

Turussa juhlittava Indie-iltamat vietti kunnioitettavasti jo 20-vuotisjuhliaan. Nelipäiväisen rockriehan aikana Klubilla nähtiin kahdessa kerroksessa yhteensä 21 yhtyettä, Kaaoszinen ollessa paikan päällä edustettuna perjantaina.

Yleensä tapanani on tutustua tapahtumissa esiintyviin, itselleni tuntemattomiin bändeihin ainakin muutaman biisin verran, jotta olisin edes hieman hajulla illan tarjonnasta. Tällä kertaa tein kuitenkin tarkoituksellisesti poikkeuksen; Rytmihäiriön täyspitkät julkaisut levyhyllystäni löytyvät, neljän muun bändin tuntemuksen rajoittuessa ainoastaan parin No Shame-biisin kertakuunteluun. Näin ollen bändit saivat mahdollisuuden tehdä vaikutuksen allekirjoittaneeseen ilman ennakko-odotuksia.

Illan avasi Live-kerroksessa paahtanut raisiolainen hardcore-nelikko Eyewitness. Yleisöä ei tässä vaiheessa iltaa paikan päälle vielä kovinkaan paljoa ollut saapunut ja keikkaa seurattiinkin varsin rauhallisissa merkeissä. Bändi ei antanut asian häiritä, vaan räyhäsi settinsä läpi kaasu pohjassa liiemmin henkeä vetämättä. Vokalisti Lartsilta olisin tosin odottanut väkevämpää lavan haltuunottoa, sillä kaveri näytti hieman eksyneeltä niinä hetkinä, jolloin ei mikkiinsä huutanut. Muutoin kuitenkin kelpo avaus illalle.

Maakuntaradio sai kunnian avata Ilta-kerroksen perjantain osalta. Bändin tarttuva, punkvivahteinen pop-rock nappasi yleisön otteeseensa hyvinkin nopeasti ja lavan edustalla nähtiinkin iloista tanssahtelua läpi keikan. Erään välispiikin aikana kuulin takanani seisoneen herran suusta lauseen ”Tällaista musiikkia mun nuoruudessa kuunneltiin, ihan kuin SIGin keikalla olisi!”, eikä vertaus tosiaan ole kovinkaan kaukaa haettu. Levyltä kuunneltuna en bändin tuotannosta todennäköisesti osaisi nauttia, mutta illan ohjelmassa Eyewitnessin HC-kaahauksen perään sijoitettuna Maakuntaradion leppoisampi ulosanti toimi varsin mukavasti.

No Shamen liki kahden vuoden keikkatauko katkesi, kun bändi nousi Live-kerroksen lavalle. Yhtyeenn paluuta lauteille oli väkimäärästä päätellen jo odotettu, sillä Klubin isommallakin puolella alkoi olla paikoin jo kovin ahdasta. Uskoakseni kaikki keikkaa seuranneet eivät olleet kaltaisiani keltanokkia, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi ihmiset ovat lähteneet No Shamea todistamaan toisenkin (tai ties kuinka monennen) kerran. Heti keikan ensitahdeista lähtien olin nimittäin täysin vakuuttunut, että lavalla louhii todella kova ja kokenut punk rock-bändi. Kun yhtyeen basisti hyppää keikan alkuvaiheilla lavalta anniskelualueen aidan päälle soittamaan, huomaan myhäileväni hymy korvissa, että ”tämä on rock ’n rollia, juuri näin homma kuuluukin hoitaa.” Eikä mellastus jää suinkaan bändin harteille, sillä yleisökin osallistuu toimintaan kiitettävällä tavalla. Ihmisiä, tuoppeja ja pöytiä kaatuu, mutta kukaan ei näytä olevan moksiskaan, vaikka useammankin miehen ja naisen vaatteet saakin kaljahuuhtelun. Tästä voikin helposti vetää johtopäätöksen, että ihmiset olivat selkeästi oikealla asenteella liikkeellä. Pienemmästäkin olutläikähdyksestä on joskus turpakäräjille lähdetty. Bändin ja yleisön vuorovaikutus oli sillä tasolla läpi keikan, että sitä voisi jopa pitää malliesimerkkinä oikeaoppisesta punk rock-keikasta klubiolosuhteissa.

Katujen Äänet olikin eräänlaisen haasteen edessä soittaessaan loistavan No Shamen perään, kerrosta alempana tosin. Keikan aluksi lattialla olikin reilusti tilaa, yleisön hakiessa nesteytystä ja/tai nikotiiniannostaan. Itsekin totesin parin biisin jälkeen, että pieni lenkki ulkona voisi olla paikallaan tässä kohtaa. Takaisin sisälle palattuani huomasin ilokseni, että näin oli tehnyt moni muukin. Katujen Äänet toimi Maakuntaradion tavoin tietynlaisena hengähdyshetkenä, joskaan mistään varsinaisesta himmailusta ei kyse ollut. Rennon letkeä uuden aallon pop-punk otettiin vastaan asiallisen positiivisesti ja asiaan kuuluvaa liikehdintää saatiin todistaa tälläkin keikalla myös yleisön puolelta.

Kellon lähestyessä jo yhtä yöllä, alkoi Live-kerroksesta kuulua tasaisesti voimistuvaa ”Gambina! Gambina!”-huutoa. Monenkohan bändin kohdalla huudetaan ennen keikkaa jotain (alkoholi)tuotetta yhtyeen nimen sijaan? No, Rytmihäiriön kohdalla on näköjään ainakin näin. ”Miten Saatoinkaan Vain Tappaa Miehen?” täräytti keikan käyntiin ja Klubin yleisö otti Käpylän spurgut vastaan hyvin suosiollisesti. Vokalisti Une potki lavan reunalle jätetyt tuopit ja pullot surutta alas ja totesikin kappaleen jälkeen, että ”lava ei ole mikään vitun baaritiski.” Varsin ymmärrettävä reaktio, ja kävipä mies vielä keikan jälkeen erikseen pyytämässä anteeksi aiheuttamaansa sotkua baarin henkilökunnalta. ”Saatana On Herra”, ”Pakko Tappaa Ihminen” ja ”Koska Saatana Sanoo Niin” kirvoittivat odotetustikin ne kaikkein kovimmat yhteislaulut. Uusimmalta albumilta varsinkin ”Viinahampaat” ja ”Olen Kännissä” saivat myös yleisön liekkeihin, tämäkään tosin ei kovin suurena yllätyksenä tullut.

Pitkä ilta, kuuma klubi ja halpa kalja olivat selvästi tehneet tehtävänsä kanssajuhlijoihin, nimittäin paine ja rieha yleisön seassa väheni jo parin biisin jälkeen huomattavasti. Ei yleisöä kuitenkaan väsyneeksi voi moittia, sillä pitti pyöri läpi keikan ja kävipä pari tyyppiä lavaltakin takaisin yleisön joukkoon sukeltamassa. Eikä daivaajia suinkaan heitetty pihalle, kuten joskus on nähty tehtävän, joten siitä pisteet tilanteen tasalla oleville järkkäreille. Huomattavasta humalatilasta huolimatta yleisön käytös oli omien havaintojeni perusteella kuitenkin hyvinkin asiallista, keikoilla niin kovin yleiset känniääliöt eivät nimittäin häirinneet iltaani missään vaiheessa.

Rytmihäiriö on tällä hetkellä erittäin kovassa keikkakunnossa ja onkin yksi maamme vakuuttavimpia, miksei myös viihdyttävimpiä liveakteja. Tietyllä tapaa vinksahtanutta huumorintajua toki tarvitaan, mutta ainakin omaan makuuni yhtyeen gambinankatkuinen surmacore uppoaa kuin leipäveitsi ryyppytoveriin. Spurguuntunut Une ottaa yleisön haltuun bändin keulahahmolta vaadittavalla auktoriteetilla ja kitaristi Janne näyttää lavalla siltä, että hän saattaa kohta oikeasti tappaa ihmisen. Ja tämähän on vain ja ainoastaan hyvä asia, kun surmacoresta on kyse. Alkuperäisjäsenet Ande (basso) ja Otto (rummut) eivät välttämättä ole yhtä näkyviä hahmoja lavalla kuin kaksi edellä mainittua, mutta hoitavat oman tonttinsa siinä määrin jämäkällä otteella ja varmuudella, että bändin ulosanti on todella tiukkaa.

Kaiken kaikkiaan iltaa voidaan pitää mainiosti onnistuneena. Kahden lavan systeemi toimi mallikkaasti, eikä eri kerrosten väliin syntynyt mainittavia ruuhkia. Ohjelma oli laadittu fiksusti niin, että isommalta lavalta tuutatun äänekkäämään tarjonnan jälkeen vedettiin pikkulavalla hieman rauhallisemmalla otteella. Tuvan ollessa kaiketi koko lailla täynnä baaritiskit ruuhkautuvat ajoittain paikassa kuin paikassa, mutta Klubin henkilökunta hoiti hommansa erittäin asiallisesti ja ystävällisesti. Hyvä asiakaspalvelu kun ei todellakaan ole yleisötapahtumissa mikään itsestäänselvyys. Yhden päivän kokemuksella voin lämpimästi suositella tapahtumaa. Päivälipun hinta oli tänä vuonna ennakkoon 11 euroa ja neljän päivän lippu 30 euroa, jota voi tänä päivänä pitää erittäin kohtuullisena. Kaljan hintaa keikoilla ja festareilla kauhisteleville tiedoksi, että 0,4 litran tuoppi maksoi Klubilla kolme euroa.

Teksti: Toni Lehtonen
Kuvat: Eeli Toppari