Inferno Metal Festival @ Rockefeller & John Dee, Oslo, 16.–19.4.2014

Harras pääsiäisperinne jatkui jälleen tänä vuonna, kun otimme suunnan kohti Osloa ja Inferno Metal Festivalia. Luvassa oli neljän päivän ja illan verran äärimetallia ja siihen liittyvää oheistoimintaa. Tämän vuoden kattaus ei saanut aivan yhtä hurjia hurraa-huutoja kuin aikaisemmat, mutta tokihan oli odotettavissa, että esimerkiksi Dimmu Borgir ja Watain saattaisivat vetää väkeä jälleen paikalle. Ja koska line up ei itselleni ollut se kovin mahdollinen, saatoin jo ennakoida ennen paikalle pääsyäni, että tänä vuonna huomio tulee keskittymään enemmän verkostoitumiseen kuin bändien seuraamiseen. Pahoittelen siis jo valmiiksi, jos juuri siitä sinun lempibändistä ei tule viiltävää analyysia.

Keskiviikkona Infernossa vietetään aina klubipäivää, jolloin festarit levittäytyvät eri paikkoihin ympäri kaupunkia. Tänä vuonna tarjontaa oli jopa kahdeksalla eri klubilla, mikä johtaa heti siihen, ettei päällekkäisyyksiltä voi millään välttyä. Valintoja oli siis ihmisen tehtävä heti alkumetreillä. Kävin alkuillasta nappaamassa rannekkeen käteen festarihotelli Royal Christianiasta, ja tulihan siinä samalla aloitusoluetkin nautittua. Hiukan harmittelin, etten lentoaikataulujen takia ollut ehtinyt konferenssin puolelle kuuntelemaan avauspuheenvuoroa, jonka oli saanut tänä vuonna pitää Dr. Vivek Venkatesh. Otsikkona oli varsin mielenkiintoisesti “Pride, prejudice and shame wrapped in Blasphemy”. Samoin SAS:n aikataulut epäsivät minulta mahdollisuuden osallistua Satyrin Songwriter work shoppiin. Mutta niistä viis, ja kohti klubeja.

Klubi-illan ensimmäiseksi kohteeksemme osui John Dee, jossa esiintyi kolme Indie Recordingsin bändiä. Paikalle oli ehtinyt jokunen muukin festarieläin, mutta onneksi passia vilauttamalla pääsi sisälle ilman jonotusta. Eipä voi muuta kuin kehua festareitten avaajaksi valittua Kampfaria. Hiljattain uuden ”Djevelmakt”-levyn julkaissut ruotsalaispoppoo tyräytti ilmoille hienon reilun puolituntisen setin. Täytyy melkein sanoa, että eipä olisi voinut nämä kinkerit kovin paljon paremmin alkaakaan. Tämän jälkeen saatiinkin lauteille Infernon toinen suomalaisbändi, kun Woland saapui esittelemään omaa osaamistaan. Bändin debyytti oli varsin vakuuttava, mutta valitettavasti ruotsalaisten jälkeen tämä John Deen keikka ei vakuuttanut lähellekään niin hyvin kuin levymusiikki. Tunnelmointi sai kyllä paikalla olleilta varsin hyvän suosionosoitukset, joten toivotaan bändille paljon lisää live-kokemusta keikkojen myötä!

Tämän jälkeen olikin jo aika siirtyä seuraavaan paikkaan eli Blå-klubille, jonne puolestaan Dark Essence Records oli tuonut bändejään. Pienellä pelolla viiletimme paikalle, koska edellisenä vuonna Blån jonot olivat melkoiset. Nyt paikalla oli Slegestiä katsomassa lisäksemme ehkä kaksi ihmistä – no, toki baarin puolelta löytyi vielä iloinen suomalaisseurue. Slegestiä emme ehtineet nähdä kuin muutaman biisin verran, ja doomiahan siellä tarjoiltiin. Seuraavaksi Blån lavalle kiipesi hyvässä nosteessa oleva ruotsalainen Alfahanne, jonka konsepti on sekoittaa black metalliin niin rokkimeininkiä kuin punkkiakin. Valitettavasti tämä sekoitus ei oikein ottanut tulta alleen vaan oli melkoista sillisalaattia. Bändi on saanut tämän vuoden debyytilleen nimekkäitä vierailijoita black metallin saralta, ja Blån keikankin kohokohdaksi taisi jäädä V’gandrin (Helheim, Taake) vierailu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Seuraavaksi suuntasimme vielä Revolverin suuntaan, ja sieltähän ne jonotkin löytyivät. Ja täytyy sanoa, että Posthumin keikka oli hikinen! Jotain sieltä väkimäärän välistä ehti nähdäkin, ja kyllähän bändi kuulosti hyvältä, mutta selvästikin se olisi kaivannut isompaa esiintymisareenaa kuin Revolverin kellaria osakseen. Tämän jälkeen paikassa musisoi vielä Metal Hammerin bändikisan kautta mukaan päässyt Hadens, mutta ensitahtien jälkeen väenpaljous alkoi ahdistaa niin paljon, että katsoimme järkevämmäksi siirtyä yläkerran baarin puolelle pyyhkimään hikeä – ja siitähän ne bileet vasta kunnolla lähtivätkin käyntiin.

Monta bändiä klubi-illan aikana jäi tietenkin näkemättä. Tarjolla olisi ollut eri paikoissa mm. Hamferð, Töxik Darth ja Wyruz, mutta useampaan paikkaan en vieläkään ole oppinut itseäni kloonaamaan, joten näillä mentiin ensimmäinen ilta. Keskiviikon kovimmaksi vedoksi täytyy ehdottomasti nostaa illan aloittanut Kampfar.

Torstai 17.4.2014

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Ensimmäinen varsinainen festaripäivä otettiin vastaan norjalaiseen tyyliin kunnon sateessa ja tuulessa. Siinä ehti muutaman kerran tuumailla lämmöllä niitä tyyppejä, jotka viettivät päiväänsä Inferno-risteilyllä. Itsellänihän tämä päivä vilahti kaikenmoisen verkostoitumisen merkeissä, ja itse festaripaikallekin pääsimme vasta siinä vaiheessa, kun Fleshgod Apocalypse jo tuuttasi menemään lavalla, ja hyvinpä muuten tuuttasikin. Olen bändin onnistunut pari kertaa näkemään aikaisemminkin, mutta nyt italialaiset vetäisivät sellaisen keikan, että väkisinkin jo alkoi buutsin kärki naputtaa tahtia. Tämän jälkeen oli hetki aikaa levähtää yläkerran Metal Hammer -baarissa. Mielenkiintoista on huomata, että samat naamathan nuo tuntuvat pyörivät Infernossa joka vuosi – ainakin siellä baarin puolella. Valokuvaajien kanssa turistessa tuli ilmi, että photo pitit oli tänä vuonna tuupattu aivan liian täyteen, vaikka lippuja puolestaan ei ollutkaan myyty lähellekään niin hyvin, kuin olisi ollut ehkä toiveissa. Samalla mietiskelin, että jos itsekään en torstaina keskittynyt bänditarjontaan, niin paikalliset metallimusikantit eivät sitä kyllä ole tehneet varmaan yhtenäkään vuonna, sen verran ahkerasi nimittäin tuntuvat kuluttavan vain yläterassin ja -baarin penkkejä.

Ensimmäisen festaripäivän pääesiintyjänä jyräsi Dimmu Borgir, joka tavallaan on jo kasvanut Rockefellerin lavalta ulos. Tämän vuoden Infernossa bändi kuitenkin heitti kaksiosaisen spesiaalikeikan, jonka ensimmäinen puoli sisälsi kokonaisuudessaan ”Death Cult Armageddon” -levyn. Jo ennakkoon oli lupailtu, että bändi soittaa yhden levyistään kokonaisuudessaan, mutta levy pidettiin loppuun asti yllätyksenä. Toki arvailuja siitä riitti suuntaan jos toiseenkin. Ehkäpä Dimmu Borgir näin treenaili tulevaa Tuska-vetoaan varten. Bändiä oli tultu tsekkaamaan Infernoon Louisianasta asti, mutta itseni täytyy sanoa, että keikka oli ehkä liikaakin venytetty spesiaali. Vaikka bändistä kovasti pidänkin, en oikein aina ymmärrä näitä ”soitetaan kokonainen levy” -keikkoja; enkä varsinkaan sitä, että tämän lisäksi pitää vielä tempaista lisäkeikka perään. Mutta ei tämä nyt totaalin floppi ollut, älkää ymmärtäkö kirjoittajaa väärin. Ehkäpä itseäni jo sosiaaliseen toimintaan käytetty aika uuvutti sen verran, että oli järkevämpää poistua paikalta kesken keikan. Joka tapauksessa, hieno veto Infernolta buukata Dimmu Borgir paikalle, ja kyllähän tuon keikan aikana väkeäkin oli tupa täynnä.

Perjantai 18.4.2014

Perjantaina Osloon saapui kesä. Ja auringon ensisäteitten myötä ihmiset pyyhkäisivät sopulien tavoin pihalle palvomaan tuota lämmittävää mollukkaa. Siinäpä päivä menikin mukavasti ulkoillessa, mutta alkuillasta täytyi raahata itsensä taas Rockefellerin pimeyteen. Perjantaina saavuimme paikalle A Storm Of Lightin veivatessa viimeisiä säveliä doomiaan. Peruslaahaukseltahan tuo bändi kuulosti, mutta sitä ei ehtinyt sen kummemmin jäädä ihmettelemään, koska piti lähteä raivaamaan tietään alakerran John Deen puolelle odottelemaan Mglan keikkaa. Ja voi perhana, että jokunen muukin sinne asti eksyi: paikka oli aivan jumissa ja hiki valui enemmän kuin Välimerellä keskikesällä. John Deen puoli oli siis tälle Puolan black metallin sanansaattajalle ehdottomasti aivan liian pieni soittopaikka. Koska itse vihaan tällaista tunkua, vei ihmispaljous vähintäänkin puolet keikan nautinnosta. Jälkikäteen mainitsinkin lavavalinnasta yhdelle Infernon järjestäjistä, mutta turha kai se on rutista, kun vahinko on jo tapahtunut. Saatte muuten uskoa, että tuon John Deen hikisen keikkakokemuksen jälkeen kattoterassin raitis ilma maistui mahtavalta! Onneksi seuraavana musisoinut Tristania ei nostanut pintaan suuria tunteita, vaan sen pystyi sivuuttamaan pienellä vilkaisulla yläkerran parvelta. Myös jo pelkkä ajatus paluusta alakertaan Obliterationin keikalle sai aikaiseksi sellaisia puistatuksia, että tuo Norjan  black/death-lupaus jäi katsastamatta.

Mielestäni hiukan yllättävä bändivalinta Infernoon oli Hatebreed, jonka kiertue taisi sattua kuitenkin sopivaan aikaan. Ja kyllähän bändi sai taas aggressiivisella esiintymisellään väen hienosti mukaan. Yläkerran parvelta seurattuna lavan edustan meininki oli melkoista nyrkkien heiluttelua. Tässä tuntuu olevan bändi, joka tempaisee aina yleisön mukaansa – tai sitten yleisö vain on harvinaisen omistautunutta asialleen. Tämän jälkeen pitikin sitten uskaltautua taas kellarin puolelle, koska Necros Christos oli siellä aloittelemassa omaa settiään. Tällä kertaa sijoitimme itsemme hiukan alkuiltaa parempaan paikkaan, ja keikka olikin mitä mainioin. Necros Christosin orientaalivaikutteinen metalli toimi John Deen tilassa aivan loistavasti, ja bändi vastasikin ehdottomasti illan kovimmasta aktista – Mgla olisi sellainen ollut, jos tungos ei olisi vienyt keikkakokemuksesta suurinta osaa.

Pitkäperjantain viimeisimmät pyhyydet pyyhki illan päätteeksi pois Blasphemy, joka uudelleen aktivoiduttuaan tuntuu nyt aktivoituneen myös keikkailun saralla. Kyllähän nämä kanadalaiset tuntuivat meuhkaavan kovalla paatoksella, mutta yleisössä alkoi jo näkyä pientä turnausväsymystä. Niinpä itsekin siirryin kesken illan viimeisen keikan taas kohti seuraavia nöyryytyksiä.

Lauantai 19.4.2014

Viimeinen festaripäivä siivitti seurueemme jälleen kerran ”Jaksaa, vielä jaksaa” -kannustuksiin, mutta vähän heikolta se vaikutti. Raahauduin itse pelipaikoille suunnilleen viimeisillä voimillani hetki ennen Gehennan alkua. Ja onneksi raahauduinkin, sillä kyllähän tämä bläkkispamaus antoi voimia viimeiseen koitokseen. Bändin viimeisin julkaisu ”Unravel” on saanut paljon soittoaikaa omissa soittovehkeissä, ja kyllähän tämä maistui livenäkin todella makealta! Samoin seuraavana Rockefellerin lavalle noussut Tulus sai hyväksyvää nyökyttelyä suunnastani osakseen. Tämä kolmikko esitteli yksinkertaisesti niin kovaa soitantaa, ettei voinut todeta muuta kuin ”Jatkoon”. Rumpali Sarken nimikkobändi on viime aikoina alkanut taas kovasti heittää keikkaa, ja soittajien toista bändiä Kholdia näkee myös välillä eri tapahtumien listoilla, joten on mukavaa, että myös Tulus saadaan välillä keikkalavoille.

Tämän jälkeen John Deen puolella happoili suomalaista väriä, kun Oranssi Pazuzu esitteli omaa psykedeliaansa. Itselleni tällainen haahuilu ei välttämättä varsinkaan festareilla toimi, mutta kyllä paikalla oli yleisöä, joka bändistä selvästi piti. Tässä vaiheessa piti käydä taas tovi katselemassa väen meininkiä kattoterassilla, ja selkeästi näki, että lauantaina paikalla oli muita päiviä enemmän porukkaa – tai sitten väki viihtyi lauantaina paremmin terassilla kuin sisätiloissa.

Sitten tärähti taas Rockefellerin lavalla, kun Kreikka hyökkäsi paikalle Rotting Christin voimin. Keikka oli alusta loppuun asti sellaista tuuttausta, että oksat pois! Aivan loistava läpileikkaus bändin tuotannosta, eikä väsymyksen merkkejä näkynyt ollenkaan. Lavalla vierailemassa nähtiin myös Sighin laulaja. Lisää tällaista jatkossa, kiitos! Täytyy myöntää, että tämän jälkeen festareitten viimeisenä päälavalle kiivennyt Watain oli vain varjo menneestä, joten illan voittajaksi julistettiin Rotting Christ ja kirjoittaja poistui Oslon yöhön tyytyväisenä.

Summa Summarum

Inferno Metal Festival on vakuuttanut vuosi toisensa jälkeen. Tänä vuonna itse bändikattaus oli ehkäpä 2010-luvun heikoin, mutta varmasti festareilta löytyi siitäkin huolimatta seurattavaa metallin ystäville. Tokihan bändejä olisi voinut käydä katsastamassa enemmänkin, mutta toisaalta festareihin kuuluu niin paljon muuta oheistoimintaa, että niillekin on kiva antaa aikaa. Hommat toimivat entiseen tapaan loistavasti, mitä nyt John Deen puoli välillä ruuhkautui niin pahasti, ettei keikoista sillä puolella juurikaan nauttinut. Toinen ruuhkautuva paikka oli photo pit, koska tänä vuonna se oli avattu muillekin kuin festarin virallisille kuvaajille. Kauhulla ajattelen, montakohan putkea meni mäsäksi siinä ryysiksessä, joka lavan eteen kuvaajien keskuuteen muodostui! Juomatarjoilu pelasi, kun tiskejä oli jälleen ripoteltu sinne tänne – ja erityiskiitos siitä, että tiskeiltä löytyi myös vesikannut, joista voi janoaan välillä sammuttaa! Ja sisäfestareilla on aina plussaa, kun sieltä löytyy myös ruokakoju. Lisäksi Infernosta pääsee välillä piipahtamaan muuallakin, jos festaripaikan meininki alkaa ryydyttää. Festarihotellin etkot ja jatkot jäivät tänä vuonna lähes tyystin katsastamatta, kun itse majailin toisaalla. Rockefellerin kulmilta löytyvä metallibaari Kniven puolestaan veti suhteellisen hyvin festariväkeäkin. Musiikkikonferenssin ohjelmaan oli taas saatu paljon mielenkiintoista, mutta itse jouduin erinäisten aikatauluongelmien takia jättämään tämänkin ohjelman tyystin välistä. Norjan hintatasosta nyt on turha nillittää, sen varmasti tietävät kaikki. Eli kyllä kiitos, paikalla ollaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä viettämässä myös pääsiäistä 2015.

Inferno Metal Festival

Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen