Inferno Metal Festivalin pääsiäismessu tarjosi hienoja bändejä ihmispaljoudessa, osa 2/2

Kuva: Finn Arne Nystad

Pääsiäisen vietto Oslossa on jo vakiintunut perinne, sillä itselleni listaan tuli vuonna 2019 yhdeksäs Inferno Metal Festival; itse festari järjestettiin kuitenkin jo 19. kerran. Inferno kerää pääsiäisen aikaan Osloon metallimusiikin ystäviä ympäri maailman. Edustusta löytyy Euroopan lisäksi niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikastakin; myös Aasian suunta näyttää olevan vuosi vuodelta entistä enemmän edustettuna yleisössä. Festivaalin kaksi viimeistä päivää tarjoili lauantaisen hienojen bändien paljouden ja sunnuntaina hyvä mahdollisuuden jo hiukan hellittää.

Lauantai 20.4.2019: Hienoja norjalaisia bändejä ja vuoden voittaja

Impaled Nazarene. Kuva: Finn Arne Nystad

Lauantaina iltapäivällä täytyi jälleen tehdä pakollinen pyhiinvaelluskäynti Neseblod Recordsiin eli black metalin alkulähteille muinaisen Helvete-levykaupan kellariin. Tuossa paikassa tuntuu aina olevansa jollain tavalla “pyhän äärellä”, jos tällaista ilmaisua tässä yhteydessä voi käyttää. Tämän retken takia selviydyimme Rockefelleriin Impaled Nazarenen jo aloitettua oman musisointinsa. Kylläpä se tarjoilikin jälleen todella viihdyttävän keikan! Tämähän oli pelkkää sotaa! Klassikkobiisien väleissä saimme luonnollisesti nauttia mr. Luttisen välispiikeistä, joissa ehdittiin ainakin nimetä paikalla olevat “norwegian pussies” -määritteellä, kiihdyttää yleisö “Fuck you, Sweden” -huutoihin ja kysellä “Who’s your daddy?” Vähintäänkin kaikki tämä sai hymyilemään, ja keikan jälkeen julistimmekin jo Impaled Nazarenen koko Inferno Metal Festivalin voittajaksi.

Gaahl’s Wyrd. Kuva: Finn Arne Nystad

Mutta vaikka festarin paras esitys olikin jo koettu, oli luvassa vielä muutama keikka, joita jäimme kuitenkin paikalle seuraamaan. Alakerran pienemmälle puolelle asti ei ehtinyt vasta kuin loppuillasta, koska ensin siellä ei ollut itseään kiinnostavia bändejä ja puolestaan Morkin keikalla ovet menivät kiinni nokan edestä, koska tila oli jo täynnä. Mutta onneksi päälavalla olivatkin ne illan odotetuimmat. Niistä ensimmäisenä koko tilan otti haltuunsa Gaahl’s Wyrd. Bändiltähän on pian ilmestymässä ensimmäinen täyspitkä, jonka materiaalia keikalla esitettiinkin melko paljon. Koko maailmassa ei varmaan ole yhtä karismaattista ja vakuuttavaa esiintyjää kuin Gaahl, joka pelkällä habituksellaan saa uskomaan kaikkeen sanomaansa. Kurnuttavat vokalisoinnit, mukaansa tempaavat kierot riffit ja harkitunoloinen kokonaisesiintyminen imaisivat tälläkin kertaa täysin mukaansa. Oman tuotantonsa lisäksi bändi esitti ainakin muutaman Gorgorothin viisun. En tämänkään esiintymisen perusteella ihmettele yhtään, että bändi on soittanut Euroopan-kiertueellaan monissa loppuunmyydyissä paikoissa.

Taake. Kuva: Finn Arne Nystad

Yhdeksän jälkeen oli Taaken aika. Iso sali oli täynnä porukkaa, mikä osoitti, että tämä Bergenin aktiivinen ylpeys on paikkansa päälavalla ansainnut. Keikka polkaistiin käyntiin “Nattestid ser Porten vid I” -biisillä, eikä ensimmäisen soinnun jälkeen tarvinnut miettiä mitään muuta kuin tätä bändiä ja sitä hetkeä. Keikan aikana kuultiin biisejä koko bändin yli 20-vuotisen uran ajalta. Suurimmat huutomyrskyt aiheuttivat varmaan “Nordbundet”, “Fra Vadested til Vaandesmed” ja tietenkin se kuuluisa black metal -banjosoolo “Myrin” aikana. Keikalla kuultiin myös ”Kulde”-EP:ltä tuttu Cure-cover “Cold”, jossa vierailevana vokalistina keikallakin oli muun muassa Carpathian Forestista tuttua Vrangsinnia. Itse Hoest otti biisin aikana kitaran käteensä. Samalla tämä biisi oli eräänlainen piikki niihin suuntiin, jotka ovat suivaantuneet Taaken olemassaolosta natsikortit viuhuen. Erityismaininta täytyy antaa vähintäänkin hienosta lankapuhelinmikrofonista, johon tämä biisi esitettiin!

Lauantaina ainut näkemäni alakerran bändi oli John Deen puolella viimeisenä esiintynyt Cor Scorpii, eikä sen enempää yhdelle päivälle tarvittukaan. Jutustelin edellisenä iltana bändin kiipparistin kanssa, ja kyllä hän myönsi, että keikka jännittää ja on samalla täynnä suuria tunteita. Mutta hienosti se meni! Kyseessähän oli ensimmäinen esiintyminen viime vuonna ilmestyneen “Ruin”-levyn jälkeen. Syynä keikkahiljaisuuteen on ollut bändin rumpalin terveydentila, joka ei ole mahdollistanut keikkailua. Infernossakin rumpujen takana istui paikkaaja, mutta bändin varsinainen rumpali kävi kuitenkin rumpaloimassa yhden biisin ajan. Tästä yleisö osoitti kunnioitustaan huimilla suosionosoituksilla. Tämä länsinorjalainen melodista black metalia tietynlaisella folk-säväyksellä esittävä yhtye voisi saada suurempaakin suosiota; tämän osoitti myös Infernon keikka. Tämän bändin ulosannissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan ja erilaiset elementit ovat esillä sopivissa määrin. Keikka oli kaikin puolin todella intensiivinen ja jäi erityisenä kokemuksena mieleen.

Cor Scorpii. Kuva: Tarja Rasi

Tämän jälkeen Bloodbathia jaksoi seurata enää noin puolen keikan verran, mutta täytyy jälleen kerran todeta, että Nick Holmes suoriutuu tehtävästään yhtyeen keulilla jopa yllättävän hyvin. Bändi oli jälleen tyylikäs ja osoitti ammattitaitonsa saamalla yleisön mylvimään vielä kaikkien aikaisempien esiintyjien jälkeenkin. Huomasin muuten jo etukäteen ennen festareita, että oikeastaan yhtenäkään festaripäivänä illan pääesiintyjä ei itselleni ollut kaikista tärkein päivän bändeistä. Onneksi edes torstainen Dimmu Borgir pääsi yllättämään positiivisesti.

Sunnuntai 21.4.2019: Alkuillan helmiä

Sunnuntai – viimeinen festaripäivä, jota onneksi ei ollut enää tupattu täyteen kiinnostavia esiintyjiä. Itse asiassa parhaat bändit tälle päivälle sattuivat heti päivän alkuun, mikä tässä vaiheessa sopi paremmin kuin hyvin. Tietynlainen festariähky alkoi jo vaivata ja jalat huusivat tarvetta päästä välillä istumaankin. Rockefellerin ja John Deen yksi ongelma on se, että istumapaikkoja on hyvin vähän – tai itse asiassa ei juuri ollenkaan. Kattokerroksen baarissa pääsee lepuuttamaan jalkoja, samoin kattoterassilla, jos yhtään paikkaa sattuu vapaana olemaan, mutta sieltä ei ole mahdollista seurata bändejä. Kakkoskerroksen parvella taitaa olla muutama pöytä ja tuoli, mutta enpä ole kertaakaan vaivautunut edes katsomaan, löytyisikö sieltä tyhjää paikkaa.

Sunnuntain avaajaksi oli valikoitunut eeppinen black metal -yhtye Cult of Fire, jonka keikat ovat aina suoranaisia rituaaleja, joiden seuraamisesta kylmät väreet kulkevat pitkin koko kroppaa. Samaan tilaan pääsi heti sunnuntai-iltapäivänä, vaikka etukäteen hiukan epäilin varhaisen soittoajan vievän suurimman terän bändistä. Onneksi hämärässä sisätilassa tämä tsekkiläinen bändi pääsi entiseen tapaan oikeuksiinsa ja loihti syvältä koskettavan fiiliksen aikaiseksi. Melkein olin jo valmis sanomaan, tarvitaanko tähän päivään enää yhtään mitään muuta.

Mutta sen verran tarvittiin, että suomalaistrio tuli päälavalle näyttämään, kuinka sitä black/deathiä soitetaan turhia kumartelematta. Viime vuonna loistavan “The Luciferian Crown” -levyn julkaissut Archgoat tuuttasi menemään täysillä ilman turhia välispiikkejä tai sirkustemppuja. Hiukan keikkaa haittasi muutamat normaalia pidemmäksi venyneet biisien välit, jotka kuuleman mukaan johtuivat pienistä teknisistä vaikeuksista. Mutta kun nämä unohti, tarjosi Archgoat taas kerran kylmää kyytiä 30-vuotisella kokemuksellaan. Hyväksyvästi nyökkäillen myönsin tämän keikan aikana, että Archgoat on kaikessa yksinkertaisuudessaan perkeleen hyvä bändi. Tähän olikin hyvä lopettaa bändien aktiivinen seuraaminen ja siirtyä keskittymään sosiaaliseen elämään.

Viimeisen illan aikana lavalle nousi vielä Carach Angren, joka entiseen tapaan oli vähintäänkin hämmentävä. Bändin lavashow vie aina huomion itse musiikista – ja on itse asiassa se parempi osio kokonaisuudesta. Norjalainen 1349 puolestaan laittoi kunnon pyroshow’n pystyyn ja lämmitti tulimerellään jo valmiiksi hikistä Rockefelleriä kunnolla. John Deen puolella MisÞyrming viuhtoi menemään tuttuun tyyliinsä. Sitä seuratessa tuli mieleen, että tänä vuonna islantilaisia bändejä ei entiseen tapaan ollut festarin esiintyjäkaartissa tämän enempää. Koko Inferno Metal Festivalin sai kunnian päättää Opeth, joka progeili psykedeelisen valoshow’n saattelemana festarit päätökseen.

1349. Kuva: Finn Arne Nystad

Kokonaisuutena Inferno jäi tänäkin vuonna selkeästi plussan puolelle. Koko festivaali oli loppuunmyyty, mikä tietenkin näkyi yleisön määrässä. Salit täyttyivät heti päivän alussa, ja tämä tympi välillä mutta on tietenkin itse festivaalille hieno asia. Seurattavaa riitti jokaiselle päivälle, ja joitain koviakin bändejä tuli välillä jopa tarkoituksella jätettyä välistä, jotta voimat riittäisivät kaikkeen. Yhtään totaalista floppia tapahtumassa ei tullut todistettua, mutta iloisia yllätyksiä puolestaan tuli vastaan. Ensi vuonna Inferno viettää 20-vuotisjuhliaan, joten mielenkiinnolla seuraan, millaiseksi juhlavuosi muodostuu.

Inferno Metal Festival

Kommentoi julkaisua