Instrumentti teknisen death metallin sydämessä – miten nauhaton bassokitara päätyi metallimusiikkiin?

Kun kuuntelee death metallia ja varsinkin teknistä sellaista, saattaa tarkkakorvainen kuulija hahmottaa särökitaroiden, kiireisten rumpukuvioiden ja karjunnan seasta jotain, joka ei äkkiseltään kuulostaisi siltä, että se istuisi synkkään kuolonmetalliin. Matalien taajuuksien keskeltä on kuultavissa oudosti liukuva ääni, joka kuulostaa toisinaan kuin bansheen ujellukselta ja toisinaan kuin kissan maukumiselta.

Kyseessä ei suinkaan ole kidutettu kissa tai räyhähenki – ainakaan kaikissa tapauksissa – vaan bassokitara. Ei tosin tyypillinen basso, vaan nauhaton basso. Nauhaton basso on instrumentti, jota esiintyy musiikissa tyylilajiin katsomatta, mutta joka jostain syystä on löytänyt odottamattoman kodin teknisestä death metallista. Lukuisat yhtyeet aina genren esi-isä Deathista Beyond Creationiin ja Testamentista Soeniin ovat hyödyntäneet nauhattoman basson rikasta ja omaleimaista ääntä musiikissaan, ja sen käyttö ei näytä hiipumisen merkkejä.

Nauhaton basso on kuin mikä tahansa muukin tavallinen bassokitara, mutta yhdellä olennaisella erolla: instrumentin otelaudassa ei ole metallisia nauhoja, jotka jakavat otelaudan tasaisiin väleihin. Metalliset nauhat sähkökitarassa ja sähköbassossa mahdollistavat sen, että muusikon soittamat äänet vastaavat 12 säveleen perustuvaa länsimaista säveljärjestelmää. Näin ollen, kun muusikko painaa jonkin nauhavälin kohdalta otelaudalla, on lopputuloksena ääni, jonka vire on tasainen.

Sen sijaan nauhattomassa instrumentissa, kuten viulussa tai nauhattomassa bassossa, soittaja voi painaa mistä tahansa otelaudalta, jolloin käytössä on suuri joukko niin kutsuttuja mikrotonaalisia ääniä, eli sävelkorkeuksia 12 säveleen sidotun järjestelmämme ulkopuolelta. Tästä syystä nauhattomat instrumentit ovat samaan aikaan sekä ilmaisultaan monipuolisempia, mutta myös hankalampia soittaa, sille soittajan intonaation täytyy olla mahdollisimman tarkka, jotta soitin pysyy vireessä muiden instrumenttien kanssa. Joihinkin nauhattomiin bassoihin on otelautaan maalattu nauhavälien rajat niin, että soittajan on helpompi navigoida.

Historiaa

Nauhattoman basson esikuvana toimi erityisesti jazzissa, klassisessa musiikissa sekä kansanmusiikissa käytetty kontrabasso, joka on myös nauhaton instrumentti. Ensimmäisenä nauhattoman basson soittajan voidaan pitää The Rolling Stonesin Bill Wymania, joka vuonna 1961 ihastui nauhattoman basson soundiin tehtyään ostamalleen kehnolle bassolle nauharemonttia. Instrumentin ehdoton popularisoija oli kuitenkin jazz-basisti Jaco Pastorius, joka nosti instrumentin laajaan tietoisuuteen vuoden 1976 sooloalbumillaan, ja vakiinnutti sen mainetta läpi uransa esimerkiksi Weather Report -yhtyeen levyillä.

Tiensä metallimusiikin pariin nauhaton basso löysi tiedettävästi yhdysvaltalaisen basisti Steve Di Giorgion kautta. Giorgio kertoo olleensa nuorena aktiivisesti mukana erilaisissa bändiprojekteissa, ja että jazzilla oli vakituinen asema hänen lapsuudenkodissaan. ”Olin jazz-nörtti, joka siirtyi lopulta hard rockin ja metallin maailmaan”, Giorgio kuvailee musiikillista kehittymistään.

Giorgion ensimmäinen julkinen levytys, jolla hän soittaa metallia nauhattomalla bassollaan, on thrash metal -yhtye Sadusin vuoden 1988 albumi ”Illusions”. Giorgio on nimennyt yhdeksi vaikuttajakseen Pastoriuksen, jonka lisäksi miehen esikuvista löytyy myös toinen fuusiobasisti, Stanley Clarke. Death metallin kalmistoon nauhaton instrumentti saapui Giorgion myötä Autopsyn vuoden 1989 albumilla ”Severed Survival”, mutta instrumentin omaleimaisuus tulisi pääsemään valloilleen vasta muutaman vuoden kuluttua.

Vuonna 1991 Floridalainen, death metallin ja teknisen death metallin esi-isänä pidetty Death julkaisi neljännen studioalbuminsa ”Humanin”, joka on varsin merkittävä levytys metallin saralla. Kyseessä on bändin aikaisemmasta tuotannosta poiketen huomattavan tekninen ja monivivahteinen albumi, jonka sokkeloisiin koukeroihin ja kimurantteihin kuvioihin Giorgion nauhaton basso istuu huomattavasti paremmin kuin Sadusin tai Autopsyn julkaisuihin. ”Human” on myös siitä merkittävä levy, että sillä soittivat kitaristi Paul Masvidal ja rumpali Sean Reinert, jotka perustivat vuonna 1987 Cynicin.

Jos Deathia pidetään teknisen death metallin esi-isänä, vei Cynic sen kohti nykyistä muotoaan. Bändin vuoden 1993 albumi ”Focus” on albumi, johon voi jäljittää lähes tulkoon kaikki modernin teknisen death metallin edustajat. Levyltä löytyy paljon jazz-elementtejä, rauhallista tunnelmointia, kimurantteja riffejä ja tahtilajeja sekä ehdottomasti näyttävintä nauhattoman basson soittoa ajassansa. Basson varressa albumilla oli Sean Malone, joka on myöhemmin soittanut esimerkiksi Gordian Knotin ja Aghoran kanssa. Malonen tausta löytyy vähemmän yllättävästi Latinalais-Amerikkalaisesta jazzista, ja luonnollisesti myös Pastorius on toiminut suurena vaikuttajana miehen soitolle.

Hollantilainen, vuonna 1986 perustettu death metal -yhtye Pestilence alkoi ottamaan musiikkiinsa huomattavia jazz-vaikutteita jo vuoden 1991 albumilla ”Testimony of the Ancients”, mutta vuoden 1993 ”Spheres” on ehdottomasti yksi parhaista varhaisista teknisen death metallin albumeista. Syy albumin onnistuneisuudelle on osittain basisti Jeroen Paul Thesselingin, jonka nauhaton basso värittää levyn death metallia, ja joka kuulostaa massiiviselta läpi koko albumin. Mikrotonaalisuutta urallaan opiskellut basisti on myöhemmin vaikuttanut myös esimerkiksi Obscuran riveissä, joka on merkittävä modernin teknisen death metallin yhtye.

2000-luvulta nykypäivään

Vuonna 2004 kanadalainen Quo Vadis julkaisi kolmannen ja viimeisen studioalbuminsa ”Defiant Imagination”, jolla basson varressa seisoo mestari Steve Di Giorgio, ja jonka soitto on terävää ja monipuolista läpi koko levyn. Bändin riveissä on vaikuttanut hetken myös Dominic ”Forest” Lapointe, joka on arvostettu nauhattoman basson soittaja modernissa metallimusiikissa.

Nykyään hieman kiisteltyä mainetta johtohahmonsa Michael Keenen takia saanut The Faceless julkaisi vuonna 2008 kehutun modernin teknisen death metallin albuminsa ”Planetary Dualityn”, jolla nauhatonta bassoa soittaa Brandon Griffin. Kanadalainen Augury puolestaan julkaisi vuotta myöhemmin kakkosalbuminsa ”Fragmentary Evidencen”, jonka virtuoosimaisista bassolinjoista vastaa aikaisemminkin mainittu Dominic ”Forest” Lapointe. Lapointe soitti bassoa jo Auguryn vuoden 2004 debyyttialbumilla ”Concealed”, mutta vasta bändin kakkoslevy nousi laajempaan arvostukseen genressään. Hänen soittonsa saavutti kuitenkin huippunsa kahden vuoden päästä julkaistavalla modernin teknisen death metallin merkkilevyllä.

Tuo merkkilevy oli kanadalaisen Beyond Creationin vuonna 2011 julkaisema ”The Aura”, jolla kuullaan ehdottomasti joitakin genren parhaimpia bassosuorituksia Lapointen taidokkaista sormista. Muita tärkeitä yhtyeitä 2000-luvulta tähän päivään ovat esimerkiksi ranskalainen Gorod, jonka riveissä nauhatonta bassoa soittaa Benoit Claus, sekä saksalainen Obscura, jonka albumeilla ovat soittaneet niin Jeroen Paul Thesseling, Steve Di Giorgio kuin Linus Klausenitzerkin.

Muita teknisen death metallin yhtyeitä, joiden levyillä on kuultu nauhattoman basson soittoa ovat esimerkiksi kanadalainen Archspire, australialainen Vipassi, kanadalainen Martyr, australialainen Ne Obliviscaris, saksalainen Alkaloid, portugalilainen Grog, kanadalainen First Fragment sekä yhdysvaltalainen Equipoise.

Nauhaton basso muualla metallissa

Tekninen death metal ei tietenkään ole ainut metallin alalaji, jossa nauhatonta bassoa esiintyy, vaan instrumentti on löytänyt ansaitusti käyttöä myös monien muiden bändien tuotannosta joko pääsääntöisenä soittimena tai satunnaisena värinä joillakin kappaleilla.

Yhtenä nauhattoman basson soiton suurimmista taitureista pidetään Les Claypoolia, joka toimii vaihtoehtometallia ja -rockia esittävän Primuksen keulakuvana. Huomiota bändi sai jo vuoden 1990 debyyttialbumillaan ”Frizzle Fry”, mutta suuremman yleisön tietoisuuteen yhtye loikkasi kunnolla seuraavana vuonna julkaistulla kakkoslevyllään ”Sailing the Seas of Cheese”. Muun muassa Giorgio mainitsee Claypoolin omaksi idolikseen, ja moni muukin basisti on saanut paljon vaikutteita Claypoolin funkahtavasta ja virtuoosimaisesta soittotyylistä.

Yksi merkittävä vaikuttaja rockin saralta on puolestaan Tony Franklin, joka on pitkän uransa aikana toiminut sessiomuusikkona niin David Gilmourin, Jimmy Pagen, Whitesnaken kuin Quiet Riotinkin parissa.

Nauhatonta bassoa voi kuulla esimerkiksi myös ruotsalaisen progressiivista metallia esittävän Opethin vuoden 1996 kakkosalbumilla ”Morningrise” (ja toki myös myöhemmin heidän urallaan), yhdysvaltalaisen progressiivista metallia esittävän Between The Buried And Me:n tuotannossa, teknistä instrumentaalista metallia esittävän Spastic Inkin tuotannossa sekä ruotsalaisen Soenin vuoden 2012 albumilla ”Cognitive”, jolle bassot soitti Steve Di Giorgio. Nauhatonta bassoa kuullaan myös italialaisen avant-garde metal -yhtye Ephel Duathin tuotannossa esimerkiksi vuoden 2003 ”The Painter’s Palette” -albumilla Fabio Fecchion soittamana.

Kaksi merkittävää nauhatonta bassoa diskografiassaan pääsääntöisesti käyttävää yhtyettä ovat jazzin ja metallin fuusiota esittävä Exivious, jonka riveissä bassoa soitti Robin Zielhorst, sekä yhdysvaltalainen progressiivista metallia taituroiva Intronaut, jossa bassoa soittaa virtuoosi Joe Lester.

Esimerkkejä löytyisi luonnollisesti paljon enemmänkin, sillä nauhatonta bassoa käytetään hyvin laajalti rockin ja metallin parissa tuomaan silloin tällöin väriä musiikkiin aina Testamentista Iced Earthiin ja Ihsahnin tuotannosta Suicidal Tendenciesiin. Mielenkiintoinen tuleva projekti on myös Quadvium-yhtye, jossa Giorgio sekä Thesseling soittavat yhdessä. Kyseisen bändin on määrä julkaista tänä vuonna debyyttialbuminsa.

Kotimaisessakin rockissa ja metallissa kuulee aina silloin tällöin nauhatonta bassoa. Kyseistä instrumenttia kuulee esimerkiksi Korpiklaanin, Oddlandin, Masterstroken, Crystalicin, Corpsetin sekä rock-yhtye Absoluuttisen Nollapisteen tuotannossa. Luonnollisesti sitä kuulee myös enemmänkin kotimaisessa musiikissa, mutta esimerkiksi pääsääntöisesti nauhatonta bassoa käyttäviä metalliyhtyeitä ei ole kovin helppoa Suomesta löytää.

Miksi juuri nauhaton basso?

Nyt kun olemme käsitelleet monta esimerkkiä nauhattoman basson käytöstä teknisen death metallin ja muidenkin metallin tyylien maailmassa, on kenties hyvä kysyä, että miksi juuri nauhaton basso tuntuu olevan niin suosittu valinta matalien taajuuksien tuottamiseen?

Yksi syy sille, miksi nauhaton basso on suosittu instrumentti death metallin maailmassa on varmasti se, että kyseinen instrumentti leikkaa kitaroiden keskeltä huomattavasti selkeämmin läpi. Kun stereokentässä sahaa parhaimmillaan kaksi sähkökitaraa ja murinavokaalit sekä rummut vievät oman tilansa, on nauhattoman basson paljon helpompia kuulua notkean ja pistävän soundinsa ansiosta kaiken muun mekkalan keskeltä selvemmin kuin tavallinen basso ilman, että matalista taajuuksista täytyy tinkiä.

Koska nauhattomassa bassossa ei ole metallisia tai teräksisiä nauhoja, voi soittaja muuttaa soitetun nuotin virettä hyvinkin vapaasti. Näin ollen nauhattoman basson soittaja pystyy tarkoituksen mukaisesti soittamaan halutessaan hieman epävireisesti tai liukua nuotteihin niin, että välissä soi joukko erilaisia mikrointervalleja, jolloin basson soundi kuulostaa isommalta ja erottuvammalta. Tämä on omiaan luomaan myös epävakautta ja kaaosta, ja mikä sopisikaan death metalliin paremmin?

Teknisessä death metallissa otetaan usein vaikutteita jazzista ja erityisesti sen teknisemmistä hetkistä ja improvisoiduista sooloista, jolloin nauhaton basso istuu kontekstiin erityisen hyvin. Nauhaton basso on kuitenkin kuin linkki kontrabasson ja sähköbasson välillä ilman, että basisti joutuu muuttamaan liikaa soittotekniikkaansa tai asennoitumaan fyysisesti täysin eri maailmasta tulevaan instrumenttiin. Moni teknistä death metallia esittävistä basisteista onkin hakenut paljon vaikutteita Jaco Pastoriuksen kaltaisilta jazz-basisteilta, jotka soittavat jazzia kontrabasson sijaan sähköbassolla.

Voit alhaalta kuunnella Kaaoszinen luoman, artikkelin kylkeen tehdyn soittolistan.