Iron Maiden @ Eden Arena, Praha, 29.7.2013

Kuuma kaupunkilomani Keski-Euroopassa kulminoitui maanantaina 29. heinäkuuta, kun toinen ja näillä näkymin viimeinen mahdollisuuteni todistaa Maiden England -kiertueen taikaa häämötti horisontissa. Aina neljäänkymmeneen celsiusasteeseen yltäneet lukemat olivat piinanneet matkaseuruettamme edellisen viikon loppupuolelta lähtien, joten odotin keikkaillaksi luvattuja sateita toivo rinnassani sykkien. Näin siitäkin huolimatta, että konserttipaikkana Prahassa toimi jalkapallostadion Eden Arena.

Ennen keikalle lähtöä poikkesimme nopeasti kilometrin päässä Edenistä sijaitsevassa hotellissamme virkistäytymässä suihkun alla, vaikka eihän siinä oikeasti juurikaan mitään järkeä ollut. Tukahduttavassa hotellihuoneessa kaipuu takaisin vesihanan alle pärähti päälle kutakuinkin sillä hetkellä, kun käsi tarttui pytyn kannella levänneeseen pyyhkeeseen. Tästä huolimatta yritin tapani mukaan sinnikkäästi pukeutua keikalle spandexeihin. Tämä jäi kuitenkin hävettävän heikoksi yritykseksi, sillä varsin nihkeän ja nopean kokeilun jälkeen jouduin epäinhimillisten olojen myötä luovuttamaan ja vaihtamaan riemukkaan punaiset pöksyni takaisin farkkushortseihin. Polvisukistani en sentään tinkinyt.

Päätimme ulkolämpötiloista huolimatta kävellä pääkallopaikalle, sillä matka oli verrattain lyhyt ja ohitse kulkevat raitiovaunut olivat yksi toisensa perään ääriään myöden täynnä hikisiä Maiden-paitaisia matkalaisia. Mikä oli tietysti riemukasta katseltavaa, vaikken ihokosketusta purkitettuun, aromirikkaaseen ja lähes hapettomaan nahkeaan kuumuuteen kaivannutkaan.

Matkan aikana taivas oli alkanut synkentyä tummien pilvien lipuessa yllemme horisontista. Eden Arenan pihaan yltäessämme levitinkin jo käsivarteni varsin toiveikkaana. Olin melko varma, että olin tuntenut ihollani pienen pisaran elähdyttävän kosteuden. Hakeutuessamme kohti oikeaa sisäänkäyntiä sade ropsahteli jo hiljakseen ja varovasti harmaaksi massaksi muuttuneelta taivaalta. Riemuitsin ilmatilan muutoksesta ääneen, sillä tukahduttavan kuumuuden hiljalleen väistäessä oloni alkoi pikkuhiljaa muistuttaa uudesti syntynyttä.

Eden Arenan järjestelyt vaikuttivat kohtalaisen sujuvilta, sillä lukuunottamatta yhtä katettuun tunneliin muodostunutta pullonkaulaosiota, joka lähinnä johtui sateensuojaan hakeutuneista eväsretkiläisistä, siirtyminen stadionin ulkopuolelta lippujemme osoittamaan kentän peräosaan sujui varsin kivuttomasti. Sisälle päästyämme etsimme ensimmäisenä katseellamme merchandise-tiskiä, joka löytyikin lähes välittömästi. Liekö syynä paitojen paikalliseen hintatasoon verrattuna kovahko noin kolmenkymmenen euron hinta, mutta tiskin edustalla ei ollut kuin kourallinen ihmisiä memorabiliaa ihmettelemässä. Itselle mukaan tarttui kuitenkin vielä yksi kiertuepaita, Helsingissä mieltä kaihertamaan jäänyt ”Can I Play With Madness” / ”Evil That Men Do” -painatuksin koristeltu kaunokainen.

Pakollisen paitahankinnan jälkeen huomioni kiinnittyi noin kahdeksi minuutiksi lavan suuntaan. Siellä mekasti lämppäribändin tontille valittu Voodoo Six, joka, kuten niin monet muutkin Iron Maidenin aiemmista lämppärivalinnoista, meni täysin ohi oman musiikkimakuni. Tämä omien sanojensa mukaan perinteistä heavy metallia ja modernia hard rockia soittava sekä mielestäni täysin mitään sanomattoman geneeristä Radio Rock -kamaa tuutannut brittiorkesteri, ei onnistunut herättämään lievää turhautumista suurempia tuntemuksia suuntaan taikka toiseen. Hetken kuluttua kaljajonossa areenaoluen hintaa ja jonon pituutta päivitellessämme olisi ollutkin aivan se ja sama oliko lavalla Voodoo Six vai pyöritettiinkö stadionin äänentoistojärjestelmän välityksellä jotain heavympaa soittolistaa. Sinne yleisen jutustelumelun taustalle se olisi jokatapauksessa hukkunut. Kotoinen olutjononillitys tuplahinnoista kuoli muuten tehokkaasti huulille, kun tajusimme tuopin hinnan liikkuvan suunnilleen kahdessa eurossa.

Lämppärin lopetettua pikkusade antoi viimein tilaa isoveljelleen ja taivas repesi täydellisesti. Hetken aikaa kaatosateesta nautittuani aloin olla taipuvainen seuralaiseni ehdotuksille hakeutua kentän laitamille suojan toivossa. Stadionin yllä valunut painava tummanharmaa peite ei antanut pienintäkään viitettä siitä, että se aikoisi enää ikinä siirtyä ja ainoastaan taivan poikki räksähtelevät salamat rikkoivat tulvivaa pimeyttä aika ajoin.  Onneksemme sade kuitenkin taukosi lopulta sopivaksi hetkeksi ja lanamiehet täyttivät lavan. Lattialasset viuhuen ukot kuivasivat kaikki lavarakennelman tasot ja viimein UFO:n ”Doctor Doctor” kajahti kaiuttimista hillitömän huudon säestämänä.

Jäävuorien murruttua mahtipontisesti videointrolla, Iron Maiden potkaisi keikkansa käyntiin ”Moonchildilla” ja yleisö kaikkialla ympärilläni oli silminnähden aivan yhtä pähkinöinä kuin minäkin; likomärkiä ja enemmän kuin riemuissaan. Seuraavana ilmoille kajahtanut ”Can I Play With Madness” käynnistyi kipinäsuihkujen saattelemana. Hurmioituneesta yleisöstä energisoitunut Iron Maiden oli juuri se hyväntuulisuudesta räiskyvä yhtye, jota rakastan pohjattomasti – minä ja lähteestä riippuen, 25 000-35 000 muuta Eden Arenalle kokoontunutta elämöitsijää.

Viidentenä soitettu ”Afraid To Shoot Strangers” oli Tsekeissä, samoin kuin noin viikkoa aikaisemmin Suomessa, ehdottomasti settilistan kohokohta itselleni. Uskomattoman kauniisti ja voimakkaasti livenä soinut kappale onnistui nostamaan onnen kyyneleet uudelleen puhjenneen sateen piiskaamille kasvoilleni samalla, kun nyrkkini hakkasivat ilmaa melkein maanisesti pääni yläpuolella. Seuraava biisi piti kuitenkin huolen, ettei moista hempeilyä jatkunut loputtomiin, koska ”Trooperin” laukatessa ei kerta kaikkiaan ole riemulta aikaa tai mahdollisuutta moiseen ylitsevuotavaan tunteiluun.

”Phantom Of The Operan” kohdalla, noin settilistan puolenvälin tietämillä, vettä tuli jälleen niskaamme kuin pohjattomasta saavista kaadettuna. On muuten jännä tunne hakata käsiään yhteen pään päällä, kun vettä roiskuu omiin ja naapurin silmiin. Maidenin miehistöä väistämättäkin edes vähän lainehtiva lava ei kuitenkaan hidastanut pätkän vertaa ja niin vain Janick Gersin valkoiset tennarit viuhuivat vauhdikkaassa tanssissa monitorien ja kaappien päälle yhä ja uudestaan.

Aina yhtä innokkaasti odottamani Eddie saapui ensi kertaa lavalle ”Run To The Hillsin” aikana. Pikku-Eddie haastoi tavoilleen uskollisesti Maidenin jäseniä vuorotellen taisteluun ja härnäsi heitä muutenkin parhaan taitonsa mukaan. Tämä oli mitä oivin ajoitus Eddielle siksikin, että ”Run To The Hills” kuuluu aina keikkojen ulkopuolella sille listalle, jonka kappaleita olisin valmis vaihtamaan pois kuullakseni vuorostaan livenä jonkin biisin, jota en ole vielä kuullut. Esimerkiksi ”Still Lifen” tai ”Infinite Dreamsin”. Joka kerta kun kappale kuitenkin soitetaan, en voi olla huutamatta ja tempomatta mukana, koska kyllähän se vain mukaansa tempaa. Niin kävi tälläkin kerralla.

”Seventh Son Of A Seventh Son” oli pysäyttävä kokemus kummallakin todistamallani keikalla. Ensimmäisen ison Eddien ilmestyminen, väliosan hiipivä tunnelma ja Dickinsonin venytykset saattoivat haukkomaan henkeä yhtä lailla molemmissa osoitteissa. ”The Clairvoyantin” ja Dickinsonin sateelle lähettämien terveisten jälkeen seurannut ”Fear Of The Dark” teki kuitenkin Prahan synkän myrskyisessä yössä, maanisen yleisön keskellä, helvetisti suuremman vaikutuksen kuin laimean yleisön vesittämä veto valoisassa Helsingissä. Tokihan ”Fear Of The Dark” lukeutuu yhtälailla sille ”nämä soitetaan (lähes) aina” -listalle, jossa myös ”Run To The Hills” turvallisesti köllöttelee. Muistan kuitenkin niin elävästi sen tunteen, kun ihka ensimmäistä kertaa pääsin osaksi kappaleeseen parhaimmillaan liittyvää hurmosta, etten missään nimessä halua muidenkaan jäävän sitä pitelemätöntä riemua vaille. Prahassa tuo hurmos oli taas voimissaan.

Erinomaista tilanteen lukutaitoa ja fanien huomiointia osoittaen yhtye ei seisottanut meitä pimeässä sateessa ”Iron Maidenin” jälkeen lavalta poistuttuaan juurikaan puolta minuuttia enempää. Sitten stadionin täyttikin jo Churchillin puhe ja ”Aces High” polkaisi encoren vauhtiin. Omiin ehdottomiin suosikkehini lukeutuva ”Evil That Men Do” oli lopun alkua, sillä sitä seurannut ”Running Free” paketoi viimein uskomattoman Maiden England 2013 -kiertueen näillä näkymin osaltani. Luonnollisesti toivon viimeisen lauseen osalta olevani pahasti väärässä.

Niin paljon kuin haluaisinkin olla asian suhteen eri mieltä, on minun pakko myöntää, että Prahan keikka hakkasi Helsingin vastaavan. Suurinpana syynä tähän oli yleisö. On sääli huomata, että ennen niin kovin kiitelty suomalainen yleisö on vaipunut suurelta osin jonkinlaiseen koomatilaan, jossa hädin tuskin jaksetaan taputtaa. Onneksi olen ehtinyt todistaa Prahassa nyt kokemaani intohimoista huutoa ja hullaantumista myös männä vuosina kotimaan maaperällä. Muuten voisi olla, että tämä keikka kirjautuisi kammottavasta säästään huolimatta ehdoitta kovimmaksi koskaan näkemäkseni Maiden-showksi.

Iron Maiden vuorostaan on yhä edelleen se kaikkein suurin ja kaunein. En vain voi olla rakastamatta tätä mahtavan elinvoimaista ja elämäniloista yhtyettä, jota seuratessa on täysin mahdotonta olla hymyilemättä. Yhtyettä, jonka kappaleet juoksuttavat kylmänväreitä selkärankaa pitkin sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Toivottavasti aina tulee olemaan seuraava kiertue, always look on the bright side of life…

Settilista:
1. Moonchild
2. Can I Play With Madness
3. The Prisoner
4. 2 Minutes To Midnight
5. Afraid To Shoot Strangers
6. The Trooper
7. The Number Of The Beast
8. Phantom Of The Opera
9. Run To The Hills
10. Wasted Years
11. Seventh Son Of A Seventh Son
12. The Clairvoyant
13. Fear Of The Dark
14. Iron Maiden
—
15. Aces High
16. The Evil That Men Do
17. Running Free

Teksti: Terhi Salonen