Iron Monkey : 9-13 – ”Nottinghamin piirikunnan parantolasta, päivää…”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 30.11.2017

1990-luvun loppupuoliskolla kuumottavaa kulttimainetta niittänyt, yhden EP:n, täyspitkän albumin ja Church Of Miseryn kanssa julkaistun split-levyn jälkeen hajonnut brittiläinen sludge-/noise-/ asennemetalliryhmä Iron Monkey iskee kyselemättä haudan takaa, vajaan 20 vuoden hiljaiselon jälkeen. Matkan varrella asiat ovat kuitenkin muuttuneet radikaalistikin. Pari vuotta vuonna 1999 tapahtuneen yhtyeen hajoamisen jälkeen apinalauman johtaja, vokalisti John Paul Morrow menehtyi lyhytaikaisen munuaissairauden komplikaationa saamaansa sydänhalvaukseen kesäkuussa 2002 ainoastaan 28 vuoden iässä. Vuosien kuluessa huomattiin, että jokin tekemättä jäänyt oli jäänyt kaivelemaan… 15 vuotta tuota pahaa vuotta myöhemmin yhtyeen kitaristi Jim Rushby otti apinaa korvista ja pisti toimeksi. Iron Monkey on nyt palannut diggareidensa iloksi, kuulostaen jopa maanisemmalta ja sairaammalta kuin koskaan aiemmin. Vaikka yhtye on hiljaiselon aikana kutistunut viisikosta trioksi, ei se levyn soundimaisemassa tunnu missään. ”9-13” on eläimen vaistolla ja vereslihalla tehtyä, katarttista, auditiivista vihan purkausta. Iron Monkey tuuttaa noise corelle ja sludgelle löyhkäävää, tapporiffien kyllästämää, monotonisen rajamailla taiteilevaa turpasaunalöylytystä kuulijan kurkusta alas kyselemättä ja anteeksi pyytelemättä.

Paluualbumilla yhtyeen toisena alkuperäiskitaristina toiminut Jim Rushby on nyt ottanut yhtyeessä oman toimensa ohella täysivaltaisen vastuun myös huuto- ja vesikauhuraivarimesomisen saralla, onnistuen paikkaamaan edellisellä vuosikymmenellä poismenneen bänditoverinsa Morrow:n tonttia yhtyeen keulilla erinomaisin tyylipistein. Alkuperäisen Iron Monkey -viisikon toisen kitaristin, Steve Watsonin vastuulla paluualbumilla ovat taas tanakan rouheat alataajuudet. Rumpalin tonttia kontekstiin nähden hienostuneen pelkistetyllä ja groovavalla otteella soittaa mm. mainetta niittäneiden Britti-hard core -bändien; Chaos UK:n ja The Varukers:in riveistä tuttu Scott ”Brigga” Briggs. ”9-13”:n sanoituspuolella mennään kautta linjan, reippahasti psykopatologian, silmittömän väkivallan, raivohulluuden, syyntakeettoman fantasioiden ja itsesuojeluvaistottomuuden tematiikalla. Yhtyeen tunnerikas ilmaisu ja tulkinta yhdessä edellämainittujen aihepiirien kanssa toimivat varsin remprakasti. Albumin asiallisen likaisesta ja kohtalaisen toimivasti potkivasta äänimaisemasta sekä tuotannosta vastaa niin ikään Nottinghamista tulevan, industrial-metalliveteraani Pitchshifterin riveistä tuttu kitaristi Johnny A. Carter.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Pelin avaava ”Crown Of Electrodes” on osiensa erityyppisyydestä huolimatta yllättävän hyvin kasassa pysyvä paketti, joka viljelee juurevaa rytmiikkaa siivittäen murskariffien väliin tarvittavaa ilmavuutta ja dynaamisuutta tuovaa liukumapintaa. Tästä jatkava ”OmegaMangler” taas groovaa pelkistetyn tylysti ja ilkeästi. Vaikka albumin nimikkobiisi onkin edeltäjiään köykäisemmistä aineksista kasattu, on sen kertosäe maukkaan tymäkkää lanaamista ja moukarointia, suoraan munille. Hard coresti suorempi, mutta pari piinaavaa minuuttia ylimittainen ”Toadcrucifier/ R.I.P.PER” ei puolestaan vakuuta kokonaisuudelta single-/ videobiisinä. Groove metalin puolelta punkimmalla osastolla operoiva ”Destroyer” puolestaan tuo mukaan alkuaikojen Turbonegrolta tuoksahtavaa, väkivaltaisempaa avosointusahaamista, muttei biisinä yllä kelvollista parempaan arvosanaan. Tämän jälkeen osittain keskitempoisena hard corena ja osittain repivänä death punkina naputtava ”Morthatex” yhdessä tätä armottomalla otteella seuraava, ”Monotheistin” aikaista Celtic Frostia lainailevana tonnimoukarina päin näköä heilahtava ”The Rope” palauttavat kappalekaksikkona albumikokonaisuuden dynaamisuuden taas raiteilleen parin hapuilevamman ja harmillisen paljon jämäaineksia sisältävän kappaleen jälkeen. ”Doomsday Impulse Multiplier”:n vittumaisen shufflaavasti groovaava pohjavire yhdessä Rushbyn suljetun osaston tunnetiloja ilmentävän vokalisoinnin kanssa sylkee lamaannuttavaa myrkkyä kuulijan keskushermostoon. Tämä läpsähtää napakasti nassuun aavistuksen irrallisista palasista rakennellusta väliosastaan huolimatta. Apinanraivo pääsee lopullisesti valloilleen albumin päättävässä, monumentaalisessa, kymmenminuuttisessa murskadoom-raidassa ”Moreland St. Hammervortex”, jonka väliosan groovaava metallinen rokkiriffi nakuttaa Briggsin kekseliään rumputyön myötä esille yhden piirteen lisää nyky-Iron Monkeyn musikaalisesta ja epämusiikaalisesta muuntautumiskyvykkyydestä. Saman kolikon kääntöpuolena kappale alleviivaa myös yhtyeen lievää puudutavuutta pitkäsoittomitassa.

Iron Monkeyn yleissoundi pääpiirteittäin on kuin Eyehategod, varhainen Black Sabbath, G.G. Allin And The Murder Junkies ja alatempoinen Ministry laitettaisi lihamyllyyn ja väännettäisi kammesta. Ainoat häiritsevä tekijät ”9-13”:n soundipolitiikassa ovat aavistuksen lussu ja muovisesti läpsähtävä bassarisoundi sekä alarekisteristään hieman tukkoinen bassosoundi, joiden myötä biisien lopullinen potku jää iskupisteessään aavistuksen hahmottomaksi ja möhkälemäiseksi. Silti albumi soundaa tarkoitukseensa nähden selkeästi vahvemmalta kuin yksikään yhtyeen aiempi tuotos. Ajan kuva on toki ajan kuva, mutta kovia kokeneen yhtyeen ja yhden Britteinsaarten tärkeimmän underground-bändin paluu on kunniakas muistutus, kuinka vuonna 2017 voidaan tehdä vaarallisen kuuloista äärimusiikkia. Albumi on samalla kunniakas tribuutti J.P. Morrow:lle. Siis jos aika käy pitkäksi eikä trendivetoinen meno maistu, ei muuta kuin Iron Monkeyta korvanappeihin, sukkahousut päähän, lelupyssy poveen ja asioille pankkiin.