Irti menneestä, menneeseen katsoen – Robert Plant Presents Saving Grace Featuring Suzi Dian Finlandia-talossa 19.5.

Suunnilleen jokaisessa Led Zeppelinin jälkeisessä Robert Plantia käsittelevässä haastattelussa tai keikka-arviossa muistetaan mainita, että Plant ei suostu asettumaan monumentaalisen emoaluksensa varjoon. Niinpä niin, olisihan se helppoa kiertää ikuista Plant plays Zeppelin -rundia, julkaista vanhojen levyjen juhlapainoksia ja tehdä niistä nostalgiahaastatteluja kymmenen vuoden välein. Jimmy Page, kuumottaako korviasi? Paitsi että herra Page ei ole vuosikausiin soittanut edes yhtä täysimittaista keikkaa – ainoastaan muistellut menneitä.

Plantin tie on toisenlainen. Loppuunmyydyn näköinen Finlandia-talo vetää 1700 henkeä, luvuissa ollaan kaukana ikuiseksi haaveeksi jäävän Zeppelin-reunion-kiertueen kokoluokasta. Hänen 2000-luvun yhtyeidensä akustinen country blues -maailmanmusiikkifuusio ei ole muodikasta tai massojen mieleen, mutta ainakin se on tyylikästä, uskottavaa ja mikä tärkeintä – uutta ja omaa.

Illan aloittaa kotimainen nuoremman polven kansanmuusikko, eli jouhikkotaiteilija ja laulaja-lauluntekijä Pekko Käppi. Käpin puolituntinen setti muuntuu eteerisestä tunnelmoinnista raivokkaampaan, jopa yhteiskuntakriittiseen kansanlauluun. Jouhikko on ainoana melodia- ja säestyssoittimena kohtuullisen yksipuolinen, mutta tällaisena puolituntisena annoksena soittopeli jaksaa pitää päätähteä odottelevan maanantai-illan yleisön hyppysissään. ”Hirttäjämies vielä köyttäisi löysää” pyytää Käppi blues-perinteitä kunnioittaen ja päättää puolituntisen settinsä lemmestä luritteleviin traditionaaleihin, kuten hellään ”Alla varjoisan omenapuun” ja menevämpään ”Hevonen se heiniä”. Käpin musiikin bänditulkinnat ovat ehkä monipuolisempia, mutta tällä tavalla nautittuna eittämättä juurevampia.

Puolen tunnin tauon jälkeen salivalot pimenevät ja koruttomalle lavalle astuu mustiin pukeutunut yhtye, joka kantaa nimeä Saving Grace. Nimihirviö Robert Plant Presents Saving Grace Featuring Suzi Dian on harkittu ja perusteltu: Jos keikka olisi myyty nimellä Robert Plant yhtyeineen, olisi joukko pettyneitä Plant-fanaatikkoja kyselemässä ”Stairwayn” tai vaikka soolohitti ”29 Palmsin” perään seuraavat kolme kuukautta. Jos keikkaa taas myytäisiin vain nimellä Saving Grace, olisi paikalla noin 150 henkeä – yhtyehän ei ole toistaiseksi julkaissut yhtäkään levyä. Myös Suzi Dianin nimi fiittaajana on tavallaan ymmärrettävä, kohtuullisen tunnettu roots-vokalisti/haitaristi ei ole ryhmän virallinen jäsen, ja lisäksi monet illan kappaleista ovat joko Plantin kanssa duetoituja tai hänen yksin laulamiaan.

Ohjelmisto koostuu muutaman ilmeisyydestä kaukana olevan Zeppelin-luennan ja soolokappaleen ohella amerikkalaisten kansanlaulujen kuuloisista covereista, joista monet kuitenkin ovat vähemmän tunnettujen kantri- ja nykyfolkartistien kynästä. Esimerkiksi keikka alkaa banjovetoisella tulkinnalla eteläisten Appalakkien musiikkia tekevän Nora Brownin kappaleesta ”The Very Day I’m Gone”. Se, ja Englannista alun perin kotoisin oleva kansanlaulu ”The Cuckoo” eivät ole mitään The Great American Songbook -standardeja eli tässä ei todellakaan päästetä kuulijaa sieltä, missä nuottiviivasto on matalin.

Hypnoottiset biisit osoittavat välittömästi sen, että persoonallisella instrumentaatiolla varustettu orkesteri – Tony Kelsey (mandoliini, akustinen baritonikitara), Oli Jefferson (lyömäsoittimet), Matt Worley (banjo, cuatro, akustinen sekä baritonikitara), Barney Morse-Brown (sello) sekä jo mainittu Suzi Dian (laulu, haitari) – on tiukassa iskussa. Ja niin on myös itse päätähti Plant! Jos tähän saakka on tullut epäiltyä, että setä Robert häröilee akustisen maailmanmusiikkikantribluesin maailmassa vain siksi, että SE ääni on tullut karjuttua pilalle, niin ne ajatukset voi unohtaa. Vaikka ikämiessarjaan kuulutaankin, niin Plant kykenee halutessaan päästämään squeezemylemonit ja b-b-b-b-babyyyy -ulvonnat. Hän ei vain selvästikään halua tehdä sitä.

Kun Led Zeppelin -osastolle päästään kolmannessa biisissä, niin silloinkin kappaleena on ”Four Sticks” eli ei mikään greatest hitsin terävin kärkisivallus. Biisi kuitenkin junnaa mukavasti, ja lopun stemmat soivat rouheisen kauniisti kuin lämmittelijän jouhikko. Myös soolouraa esittelevä ”Down to the Sea” on jopa albumiraitojen mittapuulla sieltä tuntemattomasta päästä, mutta sehän ei kappaleen voimaa heikennä. Maailman kököimmän elokuvasuomennoksen mukaisesti: Laulu jää pystyyn!

Erityispisteet toismaailmallisia ääniä kitarastaan kautta keikan loihtivan Tony Kelseyn soolosta, joka rokkaa ollen kuitenkin samalla selittämättömän itämainen ja epärock. Sama meno kulkee eteerisenä sivujuonteena halki koko keikan: Tylsän hetken yllättäessä voi keskittyä jonkin aikaa Kelseyn omalaatuiseen kitaratyöskentelyyn.

Seuraava perinnetulkinta ”Soul of a Man” saattaa Plantin huuliharpun varteen ja enimmäkseen banjon varressa viihtyvän Matt Worleyn päävokaaleihin. Toimiihan tuokin! Matka amerikkalaisen juurimusan tai sitä mukailevan musiikin pariin jatkuu Suzi Dianin Gillian Welch -luennalla ”Orphan Girl”. Siinäpä projekti, kun ottaa näiden coveroitujen artistien tuotannot haltuun.

Yleisökin herää hitusen, kun seuraavana kuullaan illan tunnetuin Zeppelin eli ”Ramble On”. Ajaton kappale toimii hillittynä akustisena tulkintana ja lopulta kuullaan maukas näyte siitä kuuluisasta korkeasta rekisteristä. Lähi-idän sävelikköä lainaileva kitarasoolo tekee pesäeroa alkuperäiseen, mutta koko versio jää keikan yksittäisenä huippuhetkenä mieleen. Harmi sinänsä, että biisi on näemmä korvannut setissä toisen Zeppelin-huippuhetken eli ”The Rain Songin”.

Myös modernimpi – eli vain 20 vuotta vanha – indie rock taittuu yhtyeeltä Low’n ”Everybody’s Song” -kappaleen muodossa, joka kuulemma löytyy uudelta ja valmiilta levyltä. Plantin mukaan ”uusi levy on valmis, nyt katsotaan että haluaako sitä kukaan. Tiedän, että te haluatte. Ja minä!” Afrikka-henkistä rytmiä paukuttavalta Oli Jeffersonilta ei juuri peruskomppia kuulla ja eteerinen kieli- ja jousisoitinten kirjo saa toimittajan epäilemään, että onko lavalla sittenkin kosketinsoittaja.

Parin kansanlaululun ja yhden vähemmän kuullun Neil Young -coverin (”For the Turnstiles”) jälkeen on valitettavasti vuorossa pääsetin loppu Zeppelin-klassikko ”Friendsin” muodossa, joka spiikataan saatteella ”Tarvitsemme nyt kaikki ystäviä”. Näinhän se on, etenkin juuri nyt.

Kiitoksena raikuvista aplodeista bändi palaa vielä yhden kansanlaulun pariin, joka on ”Led Zeppelin III” -albumiltakin tuttu ikivanha hirsipuulaulu ”Gallows Pole”. Sen bluegrass-versionnin lomassa heitetään yleisölle läksiäisiksi vielä pieni luu ”Black Dog” -kiusoittelun muodossa.

Robert Plant vaikuttaa päässeen menneisyytensä niskan päälle katsomalla itse luomiaan kliseitä uudesta, häntä itseään vanhemmasta näkökulmasta. Vanhoja hittejä odotelleille ilta saattoi olla pettymys, mutta kaikille muille ilta oli karismaattisen rocklegendan johtama retki uuden ja vanhan juurimusiikin maailmaan idässä ja lännessä.

Settilista:

1. The Very Day I’m Gone (Nora Brown)
2. The Cuckoo (trad.)
3. Four Sticks (Led Zeppelin)
4. Down to the Sea
5. Soul of a Man (trad.)
6. Orphan Girl (Gillian Welch)
7. Ramble On (Led Zeppelin)
8. Let the Four Winds Blow
9. Everybody’s Song (Low)
10. As I Roved Out (trad.)
11. For the Turnstiles (Neil Young)
12. Friends (Led Zeppelin)
    Encore:
13. Gallows Pole (trad.) /Black Dog (Led Zeppelin)

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Matti Hirvonen