Isänmaan toivot – Uutta metallia Suomesta, osa 28

Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut jopa Euroviisut hevillä. Maa, jonka yhtenä kansantalouden kulmakivenä ja vienninedistäjänä maailmalla voidaan pitää metallimusiikkia. Meillä on Suomessa hienoja, isoja, maailmanlaajuisesti tunnettuja metallibändejä, ja aivan helvetin paljon pieniä ja ahkeria bändejä, jotka ansaitsevat myös tulla kuulluiksi. Nightwish, HIM, Children of Bodom ja Amorphis ovat kaikki aloittaneet pieninä paikallisina bändeinä ja myöhemmin pitkän puurtamisen jälkeen kohonneet asemaan, jossa ne nykyään ovat. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on nostaa esille suurelle yleisölle tuntemattomampia suomalaisia bändejä.

Extinction In Progress

Teknisyys, aggressio ja uniikit sovitusratkaisut. Näihin kolmeen tukipilariin pohjautuu vaasalaisen vuonna 2011 perustetun Extinction In Progressin omintakeinen soundi. Tällä viikolla olemme kiinnostuneet bändin syntytarinasta ja historian siipien havinan saattelemana tulevaisuudensuunnitelmista.

Muumeista, jeesusteipistä ja kuopatusta stand-up -koomikon urasta meille kertoo bändin laulaja Juho Ahlgren ja kitaristi Joni Kinnari.

– Bändin taru sai alkunsa, kun basisti Atte laittoi Antille (rumpali) viestiä: ”Treenis on hommattu, osta rummut ja vie ne sinne.” Mies teki työtä käskettyä.

[Juho Ahlgren:] – Antti oli tutustunut muhun ja Salomaan Joniin lukioaikoina ja kysyi molemmilta, halutaanko tulla koittamaan vokalistin pestiä uuteen bändiin. Totta kai haluttiin, ilmestyttiin treenikselle sovittuna päivänä ja vedettiin molemmat vuorotellen Born of Osiriksen ”Bow Down” -kappaletta pelkän basson ja rumpujen säestämänä. Seuraaviin treeneihin sovittiin, että Salomaa siirtyy kitaraan ja mä pysyin mikin varressa.

– Bändihän oli ensimmäinen, jossa toimisin pelkästään laulajana. Ennen oli tullut hoidettua lähinnä basistin hommia sekä satunnaisia taustalauluja, joten alkuun sai kyllä todella miettiä, mitä tekee käsillään, kun ei tarvi soitinta räplätä samalla. Pari kertaa kävi toisiakin kitaristeja vähän koittamassa, mutta aika pian kokoonpano vakiintui muotoon Ahlgren-Salomaa-Kuvaja-Nurmikoski.

– Eka demo käytiin äänittämässä mulle ja Salomaalle entuudestaan tutun Joona Hokkasen Tarkus Records – studiolla (nyk. Lunar Park Productions). Innoikkaina poikina hyökittiin studioon suunilleen samantien, kun oltiin saatu kolme ensimmäisenä valmistunutta biisiä äänityskuntoon. Demon miksauksen kanssa olikin hirveä härdelli; ensimmäinen miksaajaehdokas otti rahat etukäteen ja haistatteli pitkät nuorille pojanklopeille. Tämän jälkeen demo pyöri vielä kahden eri miksaajan pöydän kautta, ennen kuin lopputulos oli jokseenkin tyydyttävä. Palaute oli kuitenkin pääosin positiivista. Demoltahan se edelleenkin silti kuulostaa ja taisi yksi kitaramelodia kadota kaiken häslingin keskellä iäksi bittiavaruuden syövereihin.

[Joni Kinnari:] Mä muistan, kun Antti antoi mulle koulussa EIP:n ekan demon. Kuuntelin sitä ja tajusin heti, että tässä poppoossa on potentiaalia. Jossakin vaiheessa se myös kysyi, että olisi tarvetta toiselle kitaristille. Seuraavat pari viikkoa treenasin sitten biisejä, että saisin ne menemään treeneissä. Soitto kulki sen verran hyvin, että ekojen treenien jälkeen pääsin bändiin. Sitä ennen olin soittanut pitkään vaan doom-metallia, joten soittimensa sai opetella uusiksi. Mun mielestä toi demo on edelleenkin yksi parhaista demoista, nimenomaan näytteenä, mitä oon ikinä kuunnellut.

– Kahdella kitaristilla ehdittiin vetää ehkä yhdet treenit, ennen kuin Salomaa lähti aikatauluongelmiin vedoten. Muutamat ekoista keikoista vedettiin yhdellä kitaristilla ja vähän ennen toisen EP:n äänityksiä saatiin houkuteltua Samuli Kaakinen toiseen kitaraan. Miehistö on pysynyt samana siitä lähtien.

– Ekan demon säätämisen jälkeen pojat olikin tosi innoissaan, että mulla oli jonkin verran äänittelykokemusta. Päätettiin siis, että seuraava julkaisu ”The Wrench & The Screwdriver” -EP (2013) äänitettäisiin omillamme treeniksen uumenissa. Äänittelyhommanhan sai siinä vaiheessa opetella ihan kokonaan uusiksi, YouTubesta sai kattella videoita mikrofonien sijoittamisesta ja niin edelleen. Miksauksen hoiti When We Buried The Ringmasterin Mika Nygård. Lätty saikin hyviä arvosteluja ja oltiin tyytyväisiä lopputulokseen.

[JA:] – Seuraavaa julkaisua työstettiin rauhassa ja äänitysten aloitusta jouduttiin erinäisten syiden takia lykkäämään pariin otteeseen. Tällä kertaa päätettiin hoitaa homma siten, että rummut ja vokaalit äänitettäisiin jälleen Hokkasen Joonan hellässä huomassa, kielisoittimet taas omalta kotisohvalta käsin. Kun kitaristit saivat heitellä ideoita ilman kalliin studioajan painetta, syntyi hedelmällisiä ideoita, joilla saatiin biiseihin ihan uusia ulottuvuuksia. Tämä oli myös ensimmäinen julkaisu, jolla hyödynsimme syntikoita tuomaan lisäväriä biiseihin. Syntikat ja levyn intron meille teki vaasalainen konemusiikkiartisti Valtteri Niemi-Hukkala, aka V4. Miksauksen hoiti Aleksi Oksa ja vihdoin toukokuussa 2015 ”Devoured” -EP näki päivänvalon. Tätä levyä me pidetään edelleenkin tietyllä tavalla meidän tärkeimpänä julkaisuna, joka näytti aika vahvasti suunnan bändin nykyiselle soundille ja tyylille.

[JK:] – Uusin julkaisu, eli 2016 loppuvuodesta julkaistu ”0511” -single päätettiin kokeilla äänittää täysin ulkopuolisin voimin. Biisit treenattiin pitkälti siihen kuntoon, että jokainen sai osuutensa purkkiin muutamalla otolla. Rummut ja kitarat vedettiin Nordic Audio Labs –studiolla ja basso ja vokaalit Biotech Audio Solutions -studiolla Sami ”Hansu” Koiviston tarkkailun alaisena. Tämä oli meille ehkä semmoinen pieni välinäyte, koska edellisestä julkaisusta alkoi olla aikaa ja haluttiin kokeilla millaista materiaalia saadaan kasaan, kun langat eivät olleet niin vahvasti omissa käsissä.

Musiikillisesti bändin vaikuttajat tulevat hyvin pitkälle modernista metallipolvesta. Jäsenistön levysoittimissa onkin ahkeraan pyörineet esimerkiksi Job For A Cowboy, Black Dahlia Murder, Meshuggah ja The Faceless.

[JK:] – Tässähän voisi varmaan jokainen alkaa luettelemaan ne omat mielibändinsä, mutta eiköhän se meidän soundimaailma ja isoimmat vaikutteet ole tuossa. Me tehdään tätä musiikkia kuitenkin kaikista eniten itsellemme. Alkuvuosien core-kokeiluista ollaan tultu paljon aggressiivisempaan ja tylympään ulosantiin. Ei ole mitään tarkkaa raamia tai genrerajaa, jonka sisään me yritettäisiin änkeä itseämme. Meillä on aika hyvä käsitys siitä, millaiset jutut kuulostaa ”meiltä”. Teknisyys tuskin tulee EIP:ltä häviämään, koska haluamme haastaa itseämme ja toisiamme paremmiksi soittajiksi.

[JA:] – Me ollaan hirveän demokraattinen bändi siinä mielessä, että ei ole sitä yhtä tiettyä taiteellista johtajaa ja ”pomoa.” Biisejä tulee vähän itse kultakin ja ne jalostetaan treeniksellä yhdessä bändin näköiseksi. Tämän vuoksi jokaisen jäsenen omat musiikilliset mieltymykset kuuluvat väistämättä musiikissamme, ainakin jossain määrin.

Alkujaan bändin jäsenet yrittivät tehdä sanoituksistaan poliittisesti kantaaottavia. Ensimmäisten julkaisujen jälkeen homma ei kuitenkaan tuntunut omalta. Nykyään bändi ammentaa inspiraatiota sieltä, mihin jäsenet ovat tuhlanneet eniten aikaa, eli videopeleistä, elokuvista ja sarjakuvista.

[JA:] – Sanoitusvastuu on pysynyt aika lailla alusta mun, Antin ja Kinnarin harteilla. Jonkin verran olen kuitenkin tykännyt pitää tässä asiassa veto-oikeutta itselläni. Lähestulkoon kaikki tekstit kulkee ainakin jonkin verran mun kautta, että saan ne omaan suuhun sopiviksi ja otan vapauden tehdä muutoksia, jos koen sen tarpeelliseksi. Olen muutenkin teksteistä ehkä vähän turhan neuroottinen, varsinkin siihen nähden, ettei tällaisessä huutomusiikissa kukaan saa sanoituksista kuitenkaan selvää.

[JK:] – Onhan se luonnollista napata tekstit sieltä, mikä meitä inspiroi eniten. Esimerkiksi videopelit ovat täynnä hienoja tarinoita tai tarinan pätkiä, joista saa oikein valjastettuna monitulkintaisia ja puhuttelevia tekstejä. Tietoinen ratkaisu tehtiin ensimmäisen EP:n jälkeen, jossa kolme neljästä kappaleesta päätyi tämän teeman piiriin. Sen jälkeen homma on tuntunut luonnolliselta ja samalla tiellä jatketaan edelleen.

– On siinä oma viehätyksensä, kun antaa kavereille todella synkät tekstit käteen ja voi sanoa, että nämä kertovat esimerkiksi vaikka muumeista.

[JA:] – Tykkään tehdä omat tekstit niin, ettei niistä käy lähdemateriaali selväksi ainakaan kovin helposti. On hauskaa ottaa aihepiiri jostain lapsuuden suosikkipiirretystä ja yrittää sen pohjalta kirjoittaa mahdollisimman uskottavat metallibiisin tekstit.

Extinction In Progressin livekunto on myöskin hyväksi todettu. Takana ovat muun muassa Metalorgy-kisan voitto, Wacken Metal Battlen semifinaalipaikka ja esiintyminen legendaarisella Selviytyjät private -metalfestivaaleilla.

[JA:] – Tuo Selviytyjät-keissihän oli aika hauska. Festareille bookattu bändi joutui perumaan esiintymisensä ja meitä kysyttiin 24 tunnin varoitusajalla tuuraamaan. Kyllähän me lähdettiin, ei sitä tarvinnu kauaa miettiä (eikä olisi ollut aikaakaan). Pienet paineet oli tulla vähän niinku kylmiltään festareiden alotusbändiksi, eikä tilannetta helpottanut kouraan lyöty jallupullo, joka ohjeiden mukaan piti olla keikan loputtua tyhjä. Itse kun tykkään mieluiten pysytellä lavalla selvinpäin, eivätkä nuo muutkaan mitään juomaveikkoja ennen keikkaa ole. Keikan jälkeenhän se on sitten eri juttu, silloin se on ”every man for himself”.

[JK:] – Onhan tää vähän semmoista musaa, ettei hirveissä jurreissa oikein pystykkään soittamaan. Alkujaan meillä oli livemeno melkoisen hullua, käytiin kitaroiden kanssa moshpiteissä jne. Sitä oli ihan fiksua vähentää siinä vaiheessa, kun soitin otti kunnon hörpyn kaljaa yleisöstä ja lopetti kesken keikan toimimisen. Ainakin itsellä livenä soittaessa adrenaliini virtaa sen verran, että tyhmätkin ideat on pakko lähteä toteuttamaan. Sitten kiipeillään lavasteissa ja keikan jälkeen korjaillaan jeesusteipillä haavoja. Alusta pitäen ollaan keskitytty siihen, että treenataan biisit siihen kuntoon, ettei tarvitse keskittyä niin paljoa soittamiseen, vaan esiintymiseen. Harva jaksaa katsella keikalla levossa seisovaa ja otenauhaa tuijottavaa tyyppiä, vaan yleisölle pitää laittaa show pystyyn.
[JA:] – Showhun kuuluu tietysti myös olennaisena osana luokattoman huonot välispiikit.

[JK:] – Muut sano mulle jollain keikalla vedetyn lainin jälkeen, että jos voin tästä eteenpäin jättää vitsien kertomisen muille. Sen jälkeen en oo mikin edessä tehny mitään muuta kun huutanu taustoja. Nekin on kyllä aika luokattomia.

Seuraava välipysäkki: ensimmäinen pitkäsoitto.

[JK:] – Vaikka nykyinen musiikkiteollisuus tuntuu suosivan enemmän pienempiä julkaisuja, niin onhan se suoraan sanottuna vaikea ottaa metallibändiä vakavasti, ellei ole julkaissut albumia. Samalla se on meille musiikin tekijöinä semmoinen välietappi, jota ollaan ensimmäisistä bändikokeiluista alkaen tavoiteltu. Albumin työstäminen on jo suhteellisen hyvässä vaiheessa. Meillä on noin puolet biiseistä soittokunnossa ja muutama työstössä. Me ollaan ikävä kyllä hitaita biisin kirjoittajia ja halutaan antaa jo valmiinkin kappaleen hautua treenissoitossa ottamassa sen lopullisen muodon, ennen kuin koetaan, että se on valmis.

– Keikkoja ollaan viime aikoina vedetty harvakseltaan, koska ollaan haluttu keskittyä nimenomaan uuden materiaalin työstämiseen. Seuraavan kerran meitä voi nähdä livenä helmikuussa Vaasassa järjestettävillä Kaaosfesteillä.

[JA:] -Samalla päästään vähän testaamaan, miten uusi materiaali uppoaa yleisöön. Se on aina jotenkin turvallisempaa tehdä tutun kotiyleisön edessä.

Extinction In Progress seuraavan kerran keikalla 17.2.2018 Vaasa Kaaosfest

Extinction In Progress
Juho Ahlgren – Vokaalit
Joni Kinnari – Kitara
Samuli Kaakinen – Kitara
Atte Kuvaja – Basso
Antti Nurmikoski – Rummut

Julkaisut
”Extinction In Progress” (demo, 2011)
”The Wrench & The Screwdriver” (EP, 2013)
”Devoured” (EP, 2015)
”0511” (single, 2016)

https://www.extinctioninprogress.com/
Extinction In Progress Facebookissa
Extinction In Progress Instagramissa
Extinction In Progress Bandcamp