”Isi, mitä oli DIY?” – klassikkoarvostelussa 40-vuotias ”Minor Threat” -EP

Hardcoren ja punk rockin monitoimimies ja vokalisti Ian MacKaye perusti Minor Threatin yhdessä rumpali Jeff Nelsonin kanssa Washington D.C.:ssa vuonna 1980. Wilson High Schoolista valmistuttuaan Teen Idlesissa teinivuosinaan soittanut nuori kaksikko rekrytoi yhtyeeseen basistiksi Brian Bakerin (myöhemmin Bad Religion), joka myöhemmin korvautui Steve Hanskinilla Bakerin siirryttyä toisen EP:n jälkeen kitaran varteen yhtyeen alkuperäiskitaristi Lao Presslerin tilalle.

Alun perin yhtye alkoi soittaa ja tehdä biisejä omaksi ilokseen tai oikeammin paetakseen kouluaikaisten sosiaalisten piirien ahdistavuutta, väkivaltaisuutta ja yleistä kusipäisyyttä. Vaivihkaa kuitenkin huomasi luoneensa aivan oman sosiaalisen piirin ympärilleen. Sen laajeneminen ei ole ehtinyt kuluneiden vuosikymmenten aikana ehtyä. Päinvastoin.

Minor Threatia pidetään ensimmäisenä ”straight edge” -hardcore punk -bändinä, joka eli kuten saarnasi vastaan kliseistä elvistelyä. Se halveksui avoimesti ”sex, drugs and rock ’n roll” -elämäntyylin ja tapakulttuurin konservatiivisia ja toksisia arvoja ja käytäntöjä.

Tämän lisäksi päihteettömän elämäntyylin ja seksuaalisen hedonistisista suhteista kieltäytymisen sekä asioiden koristelemattoman esille tuomisen myötä Minor Threatista tuli paitsi ”straight edge” punkin, myös itärannikon hardcore punk -skenen ensimmäisen aallon vaikutusvaltaisimpien yhtyeitä. Yhtye kiteytti myös hardcore punk -toiminnan DIY-aatteen mahdollisimman laajalle ulottaen omaehtoisuuden aina levy- ja keikkamyyntitoimintaan asti.

MacKayen ja Nelsonin yhdessä perustamasta Dischord Recordsista muovautuikin 1980-luvun kuluessa maailmanlaajuisesti yksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisen hardcore punkin ja tinkimättömän ”tee-se-itse”-kulttuurin kiteytymistä. Suurimpana innoittajana ja esikuvana Minor Threatilla toimi kotikaupunkinsa energisen räjähtävä mutta tyylillisesti avarakatseinen, afro-amerikkalainen punk-nelikko Bad Brains. Yhtyeen rinnalla paikallisesta skenestä samoihin aikoihin skenessä pinnalle nousivat nuoren Henry Rollinsin johtama S.O.A. (State Of Alert), Government Issue ja Youth Brigade.

 

Minor Threat niitti mainetta paitsi tinkimättömällä asenteellaan, myös villeillä keikoillaan ja ennen kaikkea omaehtoisella äänitetuotannollaan. Yhtyeen omaa nimeä kantava, 8 kappaletta sisältävä, vajaan 10 minuutin mittainen debyytti-EP on eräs yhdysvaltalaisen hardcore punkin kiistattomia klassikkoteoksia. Kesäkuussa 1981 julkaistulla Minor Threatin debyytti-EP:llä kappaleet olivat 80 % MacKayen käsialaa. Vuonna 2020 Folk Lifelle antamassaan haastattelussa MacKaye vertaa omaehtoisen musiikin tekemisen ja julkaisemisen luonnetta yhteisen hyvän tekemiseen – antamiseen pelkän ottamisen sijasta. Kaikki tämä omaehtoinen musiikkitoiminta oli vastavetona yksisuuntaiselle, kapitalistiseen arvopohjaan perustuvalle musiikkiteollisuudelle ja teollisen musiikin kulutuskulttuurille.

Koko bändin käsialaa oleva ”Filler” tuskin esittelyjä kaipaa. Taannuttavaan, uskonnollisuudella pilattuun parisuhteeseen vaipumista vastustavaksi taisteluhuudoksi tehty raivopäinen, puolinopea mättöbiisi ei sääliä tunne. Vanha luottokaveri, jonka luonteesta on tämän naisystävän harjoittaman, tehokkaan henkisen kastroinnin myötä jäljellä enää veltto kädenpuristus, ei MacKayen silmissä arvoa ansaitse. Kappaleen kekseliäästi polveileva sahausriffi hakee genressään vertaistaan.

Enemmän Ramones-otetta sisältävä ”I Don’t Wanna Hear It” jatkaa paskojen ihmissuhteiden vastustamisen teemalla, mutta surkuttelun kaukaa kiertäen ja terävänäköisesti itsekeskeisille tyypeille pitkät haistattaen. Kaikille pienempien kiusaajille omistettu, monimutkaisemmalla soinnutuksella räyhäävä, vain hieman päälle minuutin mittainen ”Seeing Red” syntyi puolestaan EP:n ainoana MacKayen ja Nelsonin yhteisenä kollaboraationa.

Eräs kokonaisuuden kauaskantoisimpia kappaleita on eittämättä ”Straight Edge”, joka alun perin kuvasi hardcore-piireissä ajan hengen mukaista toimintakulttuuria, jossa kertoja ei halua juoda eikä käyttää aineita. Tämän myötä kertojahahmo on valmiimpi toimintaan ja selviytymiskamppailuun verrattuna niihin, jotka käyttävät päihteitä turruttaakseen pahoinvointinsa. Myöhempien vuosien aikana ko. nautinnoista kieltäytyvien hardcore-punkkareiden alakulttuuri nimettiin kappaleen mukaan ”straight edgeksi”.

Varhaisen Black Flagin suuntaisesti kiivas mutta tehokkaasti katkorytmittelevällä riffikierrolla varustettu ”Small Man, Big Mouth” on osoitettu kaikille vähemmän teräville henkseleiden paukuttelijoille. Kuuroille korville puhumisen raivostuttavuudesta  räyhäkkäästi meuhkaava ”Screaming At The Wall” ei myöskään jää biisinä pekkaa pahemmaksi. Raivoisan kekseliäästi sahaava, MacKayen ja Bakerin yhteistyössä syntynyt kaikkien uhontäyteisten juomalaulujen antiteesi ja känniflaidaamisen vastainen pikarykäisy ”Bottled Violence” kertoo asiansa alle minuutissa. Aivan yhtyeen ensimmäisten biisien joukossa MacKayen ja Preslarin yhteistyönä syntynyt, tehokkaasti tarttuva, puolitempoinen yhtyeen nimikkobiisi päättää lopulta tiivistäkin tiiviimmän kokonaisuuden.

Portailla pää painuksissa, maiharit jalassa istuvan, kaljuksi ajellun Ian MacKayen pikkuveli Alecin (Untouchables, Faith) valokuvasta sommitellun EP:n ikonista kansitaiteen ideaa ovat myöhemmin hyödyntänet omien levyjensä kansissa mm. Rancid ja Kakka-Hätä 77. Lisäksi mainittakoon vuoden 2005 kalabaliikki, jossa Nike-urheiluvälinefirma lanseerasi ilman yhtyeen lupia ”Major Threat” -nimisen ja julistetta myöten Minor Threatin julkaisuja härskisti ”lainailleen”, Washingtoniin päättyväksi tarkoitetun skeittikiertueen. Tapaus johti MacKayen ja Niken edustajien väliseen, kiivaaseen välienselvittelyyn. Lopulta oikeuskanteen uhalla Nike veti kiertueen Minor Threatiin viittaavan nimen ja julisteen pois ja pyysi yhtyeeltä tekoaan anteeksi.

Vuonna 1984 yhtyeen kaksi ensimmäistä EP:tä ”Minor Threat” ja ”In My Eyes” julkaistiin debyytti-EP:n kansikuvaa hyödyntäen Dischord Recordsin julkaisemalla 12″ kokoelmavinyylillä. Kokoelma tunnetaan myös nimellä ”First Two Seven Inches”.

Ehdottomaan DIY-pohjaiseen operointiin toimintansa perustaneen Minor Threatin EP-levyjen ja vuonna 1982 ilmestyneen ”Out Of Step” -pitkäsoiton vaikutus on kantanut pitkälle punkin, hardcoren, thrash metalin ja post-hardcoren kehitykseen seuraavien vuosikymmenten aikana. Lukemattomat yhtyeet ovat ilmoittaneet Washington D.C.:n hardcore-ylpeyden esikuvakseen. Tästä kertovat omaa kieltään nämä arvostelun kylkiäiseksi liitetyt videopätkät.

Kommentoi julkaisua