Islannin tyrskyt tyyntyivät: Sólstafir – Berdreyminn
Mainos päättyy
Islantilainen Sólstafir aloitti julkaisutaipaleensa v.2002 enemmän ja vähemmän black metaliin suuntautuneena, mutta sujahti nopeasti genrettämisen ulottumattomiin. Oikeastaan tie debyyttialbumista ”Í Blódi og Andan” (2002) kohti mestarillista ”Óttaa” (2014) oli esimerkillinen kypsymistarina postmodernin musiikkimaailman raameissa. Vaikka ”Svartir Sandar” (2011) oli bändin varsinainen läpimurto, niin tyylillisesti kuin laulukielen valinnassa, jäi se vielä uupumaan kokonaisuuden täydellistä koherenssia. Sen sijaan ”Ótta” hehkui ja lainehti sisäistyneessä ilmaisussaan ja loisti täydellisellä rakenteiden haltuunotollaan. Suuri merkitys Sólstafirin musiikin läpilyöntiin on kyllä ollut myös sen front manilla. Karismaattinen, mystinen keulahahmo, Adalbjörn Tryggvason on riuduttanut itsensä, antanut kaikkensa, vuodattanut sielunsa niin levyillä kuin yleisön edessä, uudestaan ja uudestaan. Intensiteetti, millä hän tulkitsee ja esiintyy, tuntuu olevan yhtä lailla sanoin kuvaamisen ulkopuolella kuin koko musiikki genrettämisen suhteen. Mitä ihmettä tämän jälkeen voidaan vielä kuulijakunnalle antaa?
”Berdreyminn”, joka julkaistaaan 26.5.2017, jatkaa nyansseihin nojaavaa ja tunnelmallista linjaa, kapakkapianoineen ja suvereenilla otteella, mutta jokin on oleellisesti muuttunut. Raskaan sisäisen vuodatuksen jälkeen islantilaisrokkarit ovat nyt ottaneet askeleen kohti seesteisyyttä ja hiljaisuutta, suorastaan musiikillista minimalismia.
Avausraita ”Silfùr – Refur” nousee hiljaa pimennosta kuin usva suosta, kieron kauniilla pidätyksillään. Voiko riitasävel enää kauniimmin soida, mietin. Odotukset ovat taivaita hipovia, mutten loppujen lopuksi ne eivät tällä raidalla toteudu. Koko avausbiisi jää lopulta yllättävänkin heppoiseksi sisällöltään ottaen huomioon Sólstafirin lähimenneisyyden saavutukset. Mutta toisaalta, ehkä sille meditatiiviselle matkalle, mihin tämä levy lopulta johdattaa, tarvitaankin hieman jalat maassa oleva johdanto.
”Isafold” jatkaa kevyellä linjalla, vaikka Tryggvason on lopulta kuitenkin niin rock.
Mainos päättyy
”Hula” tarjoilee ambientteineen huojuvaa äänimaisemaa ja hidasta tempoa. Metallisateesta ei ole tietoakaan, jos siitä koskaan on juuri ollutkaan tämän bändin kohdalla. Tryggvasonin laulu luisuu ja soljuu glissando-venytyksineen harvinaisen tyynenä. Islannin tyrskyt näyttävät tyyntyneen. Taivaita maalaava, vieraileva enkelisopraano on Margrét Einarsdóttir, joka on itse asiassa bändin yhden perustajajäsenen, Halldór Einarssonin sisko. Einarsson itsehän lähti bändistä jo hyvin alkuvaiheissa.
”Narós” kulkee matalin vokaalein. Tältäkö kuulostaa tuskansa kanssa sinuiksi tullut sisäinen ääni? Tryggvasonin äänessä soi pehmeys, jopa hellyys, siitäkin huolimatta, että rock’nroll polkee väliin vauhtia mieheen. Mutta tämä sisin taisi vuodattaa itsensä tyhjäksi jo ”Ótalla” niin perusteellisesti, että nyt on tarjottavana enää henkistynyttä ja autereista maisemaa. Biisin lopetus ontuu tavalla, jota en olisi odottanut. Luulin, ettei tämä bändi edes osaisi enää rikkoa täydellistä tyylitajuaan.
”Hvít Saeng” kaikuu kuin tyhjät huoneet rakkauden jälkeen. Pelkistetty tunnelma tuntuu alitajunnassa, vaikka rosoisempi ilmaisu puskeekin lopulta päälle.
”Dyrafjördur” jatkaa pysähtyneisyyden sanomaa. Rauhassa soivat riitasoinnut, pehmeät säröt ja hidas tempo. Ja nyt viimeistään ymmärrän, ettei tätä kaikkea voi katsella muuten kuin ”Svartir Sandarin” ja ”Ótan” kautta. Vasta niiden kaikkensa antanutta valutusta vasten pystyy ymmärtämään tämän pelkistyneen ja hiljaisen jakson bändin uralla. Luova ja herkkä mieli ei voi loputtomasti valuttaa raskasta kipumassaa sisältään, vaan joskus on tyhjyyden, seesteisyyden ja hengenvedon aika.
”Amabátt” vaikuttaa täytebiisiltä. En olisi ikinä uskonut käyttäväni tällaista sanaa tämän bändin kohdalla.
”Bláfjall” alkaa kirkkourkusaundeilla. Tähänkö kaikki loppuu, hautajaistunnelmiin? Edes tempon nousu ja koko levyn päättävä epilogimainen loppujuoksu laajennettuine sointuineeen ei nosta enää tunnelmaa. Edelleen ajattelen, että ilman kahta edellistä levyä en osaisi tätä uutukaista lukea mitenkään. Tuntematta Sólstafirin musiikillista kehityskaarta kaikkinen huipennuksineen ja syvyyksineen olisi vaikeaa muodostaa mitään näkökulmaa.
”Berdreyminn” ei tarjoa parasta Sólstafiria, muttei se myöskään tee tyhjäksi bändin aiempia saavutuksia. Ja vaikka ”Ótan” originelli syväluotaus loistaa nyt poissaolollaan, tarjoaa ainakin Tryggvasonin äänenkäyttö edelleen jotain sille, joka tätä ääntä on oppinut rakastamaan. Islannin kieli on bändin vahva, tarkoituksellinen elementti. Sen aksentit ja sointivärit itsessään ovat oleellinen osa ilmaisua, eikä Sólstafir olisi koskaan voinut kypsyä omaksi itsekseen esim. englanninkielisillä lyriikoilla. Ja lopuksi, Sólstafir on aina Sólstafiria – originellia, jäljittelemätöntä.
9-/10
Kappalelista:
Mainos päättyy
1. Silfùr – Refur
2. Isafold
3. Hula
4. Nárós
Mainos päättyy
5. Hvít Saeng
6. Dyrafjördur
7. Ambátt
8. Bláfjall
Kirjoittanut: Sirpa Pelli
