Iso tuotanto, isot egot, vielä isommat ongelmat – klassikkoarviossa Black Sabbathin 40-vuotias ”Live Evil”

Birminghamin raskaan rockin ylin tuomiokapituli Black Sabbath julkaisi useat karikot läpikäytyään virallisen livealbumin 15. joulukuuta vuonna 1982. Vuonna 1980 ilman yhtyeen virallista lupaa julkaistu ”Live At Last” ei tyydyttänyt bändin miehistön vaatimuksia eikä kriteereitä, joten ”Live Evil” -nimellä siunattu tupla-albumi palveli paitsi yhtyettä itseään myös sen fanikunnan tarpeita. Äänitys tehtiin vuonna 1981 julkaistun, järjestyksessään kymmenennen Black Sabbath -albumin ”Mob Rulesin” Amerikan-kiertueen yhdeltä alkuvuoden ja kahdelta kesän 1982 keikalta (Seattle, San Antonio ja Dallas). Yhtyeen läppärinä tuolla ’Black And Blue’ -turneella soitti Blue Öyster Cult. Harmi sinällään, että tupla-albumimuotoisen äänitteen riitaisa jälkituotantosessio koitui yhtyeen tuolloisen huippukokoonpanon kohtaloksi.

Los Angelesin The Record Plantissa jälkituotetun albumin miksausprosessin aikana yhtyeen johtokaksikolla, kitaristi Tony Iommilla ja basisti Terry ”Geezer” Butlerilla, meni sukset pahemman kerran ristiin vokalistina yhtyeessä vuodesta 1979 olleen Ronnie James Dion kanssa. Noina päivinä pahoista huumeongelmista kärsineet ja albumin apulaismiksaajan huonosti omista tekemisistään informoimat Iommi ja Butler alkoivat uskoa ja väittää, että Dio kävi öiseen aikaan studiossa säätelemässä omia lauluosuuksiaan kovemmalle. Verrattaen selväpäistä elämää viettänyt Dio ei ymmärrettävästi sietänyt moisia syytöksiä.

Black Sabbathin mahtavuutta kaihersi taustalla myös esiin tullut tieto siitä, että Dio oli alkanut kaikessa hiljaisuudessa työstää omaa soolomateriaaliaan, jolle Black Sabbathin levy-yhtiö Warner Bros oli osoittanut julkaisumielessä kiinnostusta. Dio olisi halunnut ääntään paremmin kuuluville paitsi albumin soundimaisemassa mutta myös Black Sabbathin bändiyhteisössä bändin asioista päätettäessä. Iommin mukaan erityisesti Butler oli kuitenkin yhtyeen vanhan päätäntähierarkian ennallaan säilyttämisen kannalla, mille vastareaktiona Dio otti äänistudiossa omien vokaaliosuuksiensa miksauksessa diktaattorin roolin. Hän perusteli asiaa sillä, etteivät Iommi ja Butler hänen mielestään ymmärtäneet laulamisen saati sen miksaamisen päälle mitään, ja yhtyeen jäsenten välinen egojen törmäys eskaloitui. Pattitilanteessa olleen bändin rekrytoimien studiomiksaajien, Lee De Carlon ja Bill Freeshin, kädet olivat sidotut. He eivät tienneet mitä tehdä, koska yhtyeen sisällä kaksi eri leiriä vaati heiltä keskenään eturistiriidassa olevia asioita toteutettavaksi. Tilanne ajautui lopulta pisteeseen, jossa Dio lähti bändistä ovet paukkuen ennen kuin koko albumia oli ehditty julkaista.

Kokonaisvaltaisesti katsottuna ”Live Evil” -albumin soundi on massiivinen. Erityisen massiivisen siitä tekee pintaan miksattu Iommin ukkosen lailla murahteleva Gibson SG-1 -soundi. Butlerin ja rumpali Vinny Appicen hyvällä ja tasapainoisella äänimaisemalla siunattu komppityö on soundipoliittisesti moitteetonta vaikkakin suhteessa Iommin kitaraan hieman taka-alalla, mikä koskee myös Geoff Nichollsin komeita kosketinmattoja. Dion laulu erottuu albumilla edukseen mutta on miksattu albumin muhkeasti louhivaan äänivalliin ainoastaan yhdeksi, tasavertaiseksi instrumentiksi kitaravallin kanssa. Asia korostuu, kun vertaa ”Live Evilin” stereokuvaa muihin Dion laulamiin albumeihin, joissa maestron vokalisointi on viimeistä nuottia myöten albumin johtava pääinstrumentti. ”Live Evil” on kuitenkin loppujen lopuksi vahvasoundinen albumi, joka kärsii kitaroiden ylikorostuksesta stereokuvassa muuhun instrumentaatioon nähden.

Albumin aloittaa ”Mod Rulesin” avaruusajan pahuutta huokuva keikkatapahtuman introna toimiva ”E5150”, jonka jälkeen jylhästi vaikkakin yksiulotteisesti rockaava ”Neon Knights” iskeytyy jämäkästi tiskiin. Dion levyttämissä Black Sabbath -biiseissä hänen äänenkäyttönsä on kuulas ja komeisiin, pitkiin täsmänuotteihin taipuvaa vahvaa laulamista.

Osassa biisivalinnoissaan yhtye olisi voinut onnistua paremmin. Vaikka ajatus oli tuottaa tempojen suhteen rockaava albumi, syntyi se osittain hyvien biisien poisjättämisen kustannuksella. Dion aikaisista kappaleista hyvin keskinkertaisen kankean köpöttävästi rockaavat ”Voodoo” ja ”Mob Rules” olisi aivan hyvin voitu korvata ykkösluokkaisemmilla, moniulotteisemmin groovaavilla biiseillä kuten ”Die Young” tai maittavan kiharaisen pääriffin sisältävällä ”Country Girlillä”. Jälkimmäinen olisi ollut albumille erityisen perusteltu valinta, sillä yhtye soitti sitä osalla kiertueensa keikoista.

Parhaimmillaan yhtye on kokonaisuutena albumin melodisimmissa kohdissa kuten Dion Black Sabbath -uran ensimmäisenä kappaleena valmistuneessa ”Children Of The Seassa” ja heavy anthemissa ”Heaven And Hell”. Erityisen hatunnoston ansaitsee kuitenkin uhmakkaan komeisiin mittasuhteisiin kasvava ”The Sign Of The Southern Cross”. ”Heaven And Hell” -medley-tyyppisessä kappaleiden fuusioitumisvaiheessa kuultava ja studioalbumilla sekä muutoinkin ”Live Eviliä” aiemmin ennenkuulumaton väliosa (”There’s a big black shape looking over me…”) on edelleen 40 vuoden jälkeenkin pysäyttävää tavaraa. Kappaleiden medley-muotoinen päälle kymmenen minuutin kestoon kasvava versiointi kuultiin vastedes niin Dion kuin vuosituhannen alussa Heaven And Hellin keikoilla juuri kyseisessä muodossa.

Ozzyn aikaisten biisien osalta Dio joko tahallaan tai alitajuntaisesti raakkuu biisit läpi omasta tyylistään poikkeavalla tavalla, mistä esimerkkinä sinällään muutoin kelvollisesti esitetyt ”N.I.B.”, ”Iron Man” ja Dion osalta kökkö-räpiksi latistuva ja kaiken päätteeksi vielä aivan turhaan ”Heaven And Hellin” pääriffiin palaava ”Paranoid”.

Albumin toteutukseen tyytymätön Dio kieltäytyi yhtyeestä eroamisensa jälkeen kuuntelemaan ”Live Eviliä”. Hänen mielestään aivan liian monta asiaa oli tehty väärin albumin jälkituotantovaiheessa: Dio oli käärmeissään Iommille ja Butlerille siitä, miten monta valokuvaa albumin sisäkansissa oli Iommista Dion ja Appicen kuvien määrän jäädessä minimiin. Lisäksi Iommi ja Butler oli nimetty sisäkansissa ennen Dioa, jonka nimen kirjoitusasu (Ronnie Dio) oli kaiken lisäksi väärä. Vokalisti halusi, että hänestä käytetään aina hänen koko nimeään: Ronnie James Dio. Appice ja Nicholls oli kaiken kukkuraksi nimetty albumin sisäkansiin pienellä präntillä, bändin ulkojäseninä, mikä ei parantanut eri leireihin jakaantuneen hevijättiläisen yhteishenkeä. Lopun viimein Dio lähti Black Sabbathista ovet paukkuen ottaen mukaansa rumpali Appicen omaan, perusteilla olleeseen soolobändiinsä.

Kun ”Live Evil” julkaistiin joulukuun puolivälissä vuonna 1982, jäi se myynnillisesti kaksi viikkoa aiemmin julkaistun Black Sabbathin entisen vokalistin Ozzy Osbournen ”Speak At The Devilin” taakse.”Live Evil” nousi kuitenkin kaikesta huolimatta ilmestymisensä jälkeen Yhdysvaltain Billboard Pop -listan sijalle 37.

Vaikka ilmestymisestään eteenpäin ”Live Evil” tuntui olleen sekä Diolle että Black Sabbathiin jäljelle jääneille jäsenille yksi murheenkryyni, on albumia osattu arvostaa jälkikäteen eräänä 1980-luvun alkumetrien ikonisimpana live-äänitteenä. ”Live Evil” oli julkaisunsa jälkeen pitkään Black Sabbathin ainoa virallinen live-julkaisu. Albumituotannon ristiriitaisia tuntemuksia aiheuttaneesta tekoprosessista huolimatta sekä arvostelijat että yhtyeen jäsenet ovat myöhemmin korostaneet albumikokonaisuuden onnistuneisuutta ja merkityksellisyyttä yhtyeen uralla.