Iterum Natan ”Heartwood” on kaunista, haurasta ja vahvaa eskapismia arjen realiteettien keskellä
Musiikin monipuolisen kameleontin ja multi-instrumentalistin Jesse Heikkisen yksi osaamisen ilmentymä, Iterum Nata, on jälleen täällä uuden levyn merkeissä. Pari vuotta on kulunut sen edellisestä ”From The Infinite Light” -levystä, eikä Heikkinen ole todellakaan lepäillyt laakereillaan sen jälkeen. Hän vastaa jälleen yksin uuden ”Heartwood”-levyn biiseistä, lähes kaikista instrumenteista sekä levyn tuotannosta, äänittämisestä, miksaamisesta ja masteroinnista.
Iterum Natan on sanottu olevan yhdistelmä folkia, progressiivista rockia sekä äärimetallia, ja sitä se todellakin on. Musiikkia on mahdoton kuvailla vain yhdellä sanalla. Musiikista pystyy luomaan varsinaisen adjektiivien ryppään. Tavallaan niitä on myös tarpeetonta luetella, sillä musiikissa ja sanoissa on loputon lähde luoda oma maailman niiden kautta. Levyn sisältö on tavallaan hyvin selkeä mutta silti haasteellinen soiton ollessa kauttaaltaan huikeaa ja joka kuuntelukerralla jotain uutta avaavaa.
Yhtyeessä viehättää musiikin ja ilmaisun monimuotoisuus, joka tavallaan avaa kuuntelijassakin portteja tuntemattomaan. Huomasin liikkuvani levyn soidessa ikään kuin ilmassa ja kuin toisessa ulottuvuudessa, ja siitähän taiteessa parhaimmillaan on kyse. Eskapismia arjesta, mutta kuitenkin tiettyjen realiteettien vallitessa ollen siten myös erittäin katarttinen kokemus.
Avausbiisi ”Under A Willow Tree” loistaa heti tietynlaista kaunista haurautta ja särkyvyyttä, mitä esittääkseen tarvitsee älyttömästi voimaa ja vahvuutta. Biisissä soi välillä kuin keskiaikaisen nummen vihreys ja seesteisyys. Välillä kaikki on kuin sotatantereella oloa. Levy on kaikessa hauraudessaan ja mahtipontisuudessaan hyvin inhimillinen, sillä noilla samoilla kriteereillä voidaan usein määritellä niin ihminen kuin elämä. Mainitussa biisissä viehättää erityisesti se, että vaikka tunnelma vaihtuu alusta tyystin toiseen, säilyy tietynlainen puhtaus, mikä luo kaiken ylle hyvän kontrastin.
”Forgiveness Undone” tuo hyvin esiin Heikkisen laulun, joka on kuin yhdistelmä hajoamisen partaalla olevaa surullisen kaunista herkkyyttä ja taas toisaalta kaikesta selviytymisen suurta vahvuutta. Muutenkin biisissä on todella jännä ja kaksijakoinen tunnelma, enkä olisi ollenkaan yllättynyt, vaikka kuulisin sen radiosta. Biisissä kuten koko levyssä lepää tietynlainen ajattomuus, ja sen melodiat alleviivaavat tietynlaista haikeutta ja ”travel in time” -henkeä. Kuinka jännästi seuraavan ”Feast On His Corpse” -biisin alkurytistys viekään ihan eri tunnelmiin, joissa yhdistyvät tummemmat sävyt ja jopa kauhuelokuvamaiset tunnelmat laulun pysyessä jälleen kirkkaana.
Ihailtavaa levyn toteutuksessa on tiettyjen lainalaisuuksien rikkominen ja selkeä tahtotila toteuttaa täysin ja pelkästään omaa visiota sekä päämäärää välittämättä laisinkaan yleisistä odotuksista tai rajoista kokonaisuuden pysyessä silti ehyenä ja palapelin osat tiukasti samassa paketissa. Se on todellista mielen ja taiteen vapautta. Huolimatta siitä, että ilmaisussa liikutaan välillä äärimmäisyyksien parissa, on melodisuus silti se avainsana, jossa biisien suuret vahvuudet lepäävät. Levy myös haastaa kuulijaa keskittymään, uppoutumaan, laittamaan omia kokemuksia sekä omaa mielikuvitusta peliin. Siitä syntyy kaksisuuntainen kokemus, joka antaa kuulijalle, ja jolle kuulija voi antaa takaisin tehden pienen retken oman pienen universumin syvyyteen ja keskeisiin asioihin. Biisien mahtipontisuus ja eeppisyys/oma eeppinen maailma on osattu rakentaa hienosti muutamien minuuttien sisälle ilman, että niitä tarvitsee venyttää loputtomasti. Se on taitolaji. Noista melodioista puhuttaessa esimerkiksi biiseissä ”Forsaken Oath”, ”Mona Lisa Smile” ja ”Heartwood Is Dead” on niin sydäntä särkevän kauniita, ilmavia, ajattomia, yleviä ja mukanaan vieviä melodioita, että niiden äärellä on vain nöyrryttävä.
”Mooncry Symphony Interlude” on kuin silkkaa klassista, josta siirrytään suoraan progemaisin ottein metallisempaan ilmaisuun, ja molemmat kuulostavat yhtä luontevalta. ”I Have Been Sacrificed” -biisin soolo, jossa soi vain kitara ja koskettimet, on kuin aikamatka 70-luvulle Deep Purple -henkisiin maisemiin. Biisin monimuotoisuudesta kertoo se, että siitä siirrytään suoraan blastbeatiin, mutta melodisesti kantava laulu pysyy puhtaana vierailija Alexander Kuoppalan soittaessa taustalla sooloa kuin viimeistä päivää. Solistivieraina levyllä ovat King Dude ja Sami Albert Hynninen, jotka omalla panoksellaan elävöittävät levyä.
Sanoituksista voi aistia niiden suuren syvyyden, henkilökohtaisuuden sekä sydänveren, joilla niitä on kirjoitettu. En ala tulkita niitä ja niiden mystisyyttä sekä kryptiikkaa tarkemmin, mutta suosittelen ehdottomasti antamaan myös niille huomiota. Löysin niiden runollisesta ilmaisusta paljon yhtymäkohtia omaan elämään ja tarttumapintaa sijoittaa niihin myös omia kokemuksiani. Eipä ole pitkään aikaan tullut vastaan levyä, jonka visuaalisuuden äärellä on tullut itkettyä elämän varjoja ja taas toisaalta hymyiltyä kuin juuri poikuuden menettäneenä… Kuinka kaunista elämä ja taide voikaan olla. Suosittelen kuuntelemaan ”Heartwoodia” avoimin mielin ja sydämin aina sen vahvaan viimeiseen ”Your God” -biisiin asti.
