Itsevarmempaa toimitusta ja tiukkoja käänteitä – arvostelussa Triviumin ”What the Dead Men Say”


Yhdysvaltalainen metallijyrä Trivium julkaisee uuden albuminsa ”What the Dead Men Say” tänään 24. huhtikuuta.

Albumin produktio on roimasti parempi kuin edellisellä ”The Sin and The Sentence” -albumilla. Elegantisti tuotettu äänimaailma näkyy varsinkin kielisoitinten puolella. Kitarat ovat selkeämmät ja särö on sahanterävä. Basson kuulee erillisenä layerina selkeästi koko levyn ajan. Rummut on äänitetty Dave Grohlin Sound City -studiolla, joten laatu on taattu silläkin osastolla. Mattin laulut ja murinat puolestaan kuulostavat vapautuneemmilta kuin ennen.

Aloitetaan toteamalla, että nyt on riffejä. On riffejä, huutoa, blast beattiä ja aina vaan lisääntyvää äärimetallia. Tätä Triviumiahan kaikki ovat odottaneet. Riffeille ei ole pelkästään tarkoin harkittuja osuuksia, vaan ne ovat saaneet vapautta täyttää levyn instrumentaalista puolta – jopa enemmän kuin edellisellä albumilla, jolla muutos oli huomattava.

Albumin avaa instrumentaalikappale ”IX” puhtaine kitaroineen ja pianoraitoineen, joista välittyy hyinen kylmyys. Avonaisen ikkunan kautta ulvova tuuli kylmii selkäpiitä, ja albumi piirtää äänimaailmaansa kuulijalle. Sitten mäjähtää. Puunjuuressa kasvavat sienet ja luonto ovat lyyhistyneet. Trivium avaa itsevarmana pelin.

Albumi käynnistyy nimikkokappaleellaan, ja nyt jytisee. Trivium kuulostaa aivan järkälemäiseltä. Blast beatit jytäävät ja kitarat sahaavat, saatana! Tämä nostaa valtavasti odotuksia lopulle levylle, sillä yhtye on hieman paininut identiteettinsä kanssa. Uudistumisen merkkejä on ilmassa. Trivium rullautuu sisään ja vyöryy päälle. ”What the Dead Men Say” -kappaleen sävellystyö on erinomaista, ja kokonaissoundi on uudistunut.

Ensimmäisenä julkaisuna albumilta pudotettu ”Catastrophist” on tietenkin sitä tuttua ja turvallista Triviumia. Mutta nyt bändi kuulostaa isolta ja kunnianhimoiselta. Ei saa unohtaa kappaleen mahtavaa väliosaa, jossa albumin progressiivisuus tulee erittäin selväksi. Kappaleen alkupuolisko on heikohko, mutta puolen välin jälkeen pojat pistävät taas parastaan.

Ilmiömäisen Alex Bentin kanssa alusta sävelletty albumi on antanut Alexille enemmän jalansijaa rumpuosuuksiin. Ja se kuuluu. Viimein se puuttuva palanen Triviumissa, jota ilman kaikki oli romuttua. Haastatteluissa on kuultu, että Alex pelasti bändin. Bändillä ei ole enää soittotaidollisia vaatimuksia muille kuin itselleen. Triviumilla on mahdollisuus kiivetä takaisin metallimaailman huipulle, sinne minne se kuuluukin.

Jos olet harmitellut viime levyjen epäautenttisuutta, niin ”Amongst The Shadows And Stones” on sinulle, ystävä hyvä.

Kitaratyöskentely on ilmiömäistä, ja Matt käskyttää riipivillä huudoilla kuulijaa. Levyllä on taiteellinen vivahteensa, joka herättää paljon mielikuvia. Lyriikkapuolelta välittyy synkkyys ja kuolema. Pimeydessä vaeltaa jotain raskasta ja inhottavaa. Tuhon toimitus mukailee kappaleita kuten ”Dusk Dismantled” ja ”Sever the Hand” ja on varmasti mieleinen seinille hyppimiseen innostava kappale vanhemmille faneille.

Levyyn iskeytyy kolhu, kun pakollinen slovarikappale ”Bleed Into Me” alkaa vaivalloisesti tekemään tietään. Hidasvetoinen kappale hieman latistaa tunnelmaa, mutta alkureaktion jälkeen kappale istuutuu levyn muiden osien sekaan. Kevyimmät kappaleet uusilla Trivium-albumeilla kuitenkin lähinnä ärsyttävät, sillä bändi toteuttaa ne aina lähes samalla kaavalla. Jonkinlainen uudistus tällä saralla tekisi ison palveluksen, ja ottaisin kappaleet ilomielin vastaan.

Tunnelma nostetaan kuitenkin takaisin energisellä ”The Defiant” -kappaleella. Ruusunkaunis, riffivetoinen ja melodinen kappale muistuttelee kaikessa punkmaisuudessaan ”Ascendancya”. Kappale esittelee edeltäjänsä tavoin albumin kevyempää puolta. Ilman ”Bleed Into Men” jättämää mauttomuutta tämä kappale olisi ollut vieläkin positiivisempi yllätys. Kappale on levyn selkeitä kohokohtia; Mattin huudot ja ehtymätön riffittely ovat hyvin hallussa.

Sickness Unto You” on punkvivahteilla maustettu jyräraita, joka palauttaa entusiastisen fiiliksen takaisin kattoon. Kappaleen rytmiikka on todella vaihtelevaa, ja kappale esittelee albumin kokonaisvaltaista progressiivista tunnelmaa. Säkeistöt käskyttävät, kertosäe vähän latistaa, mutta väliosa hakkaa, perkele. Albumi on todella raskas ja synkkä silloin, kun Trivium käy kaikilla sylintereillä. Tämän kappaleen väliosa, tuo aivan megalomaaninen riffisyöksy, on juuri sitä, mitä olen bändiltä itse toivonut. Luovuutta tihkuva maalailu jatkuu Matt Heafyn huutojen alla, ja biisistä jää hyvä mieli.

Bending The Arc To Fear” on jälleen tulta syöksevä tykitys hieman death metalin hengessä, ja sen kruunaa äärimmäisellä sävyllä väritetty kertosäe. Triviumin hienous piileekiin heidän omintakeisessa tyylissään sekoittaa hyvin kuulijaystävälliseen musiikkinsa myös rajumpaa rälläystä. Tällä albumilla ei ainakaan raskaammissa kappaleissa kysellä mitään. Jälleen täysin anteeksipyytelemätöntä runttausta, muutaman turhan varovaisen levyn jälkeen.

Albumin päätösraita ”The Ones We Leave Behind” on kaikessa melodisuudessaan ja aggressiivisuudessaan kelpo lopetus albumille. Hieman jää sellainen olo, ettei tässä ole kaikki, mihin bändi pystyisi näillä taidoilla. Ehkä olen turhan kriittinen, sillä valtaosa asioista kulkee albumilla paremmin kuin edeltäjällään.

8+/10

Kappalelista:
1. IX
2. What the Dead Men Say
3. Catastrophist
4. Amongst the Shadows and the Stones
5. Bleed Into Me
6. The Defiant
7. Sickness Unto You
8. Scattering the Ashes
9. Bending the Arc to Fear
10. The Ones We Leave Behind

Kommentoi julkaisua