Etelä-Afrikassa syntyneen, sittemmin ruotsalaistuneen laulajattaren Aleah Liane Stanbridgen elämäntaival päättyi traagisesti keväällä 2016 ainoastaan 39 vuoden iässä. Syöpään menehtyneen Aleahin miehenä tunnettu, Swallow The Sunin pääasiallinen biisintekijä sekä Aleahin rinnalla hienossa Trees Of Eternity -yhtyeessä soittanut Juha Raivio otti hengentehtäväkseen osana surutyötään tuottaa Aleahin kauan haaveilema sooloalbumin valmiiksi ja ihmisten kuultaville.

Osana surutyötään Raivio toteutti myös Mika ”Kaasu  / Gas Lipstick” Karppisen (HIM, Kyyria, Flat Earth, Bendover, Dementia) ja Amorphis-vokalisti Tomi Joutsenen kanssa kasaamansa Hallatar-yhtyeen doom metal -albumin ”No Stars Upon The Bridge”. Albumin teksteistä kaikki olivat Aleahin käsialaa ja runoja. Parissa biisissä kuullaan myös Aleahin vokaalitulkintaa haudan takaa. Tuskassa 2018 todistamanani Hallatar oli myös vaikuttava liveyhtye kaikessa koruttomuudessaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nyt koittaa musiikillisen surutyön viimeinen vaihe: Aleahin pitkään haaveilema, oma sooloalbumi, jonka ilmestymistä enkeliääninen laulajatar itse ei koskaan nähnyt.

Valtaosa Aleahin sooloalbumin kappaleista oli julkaistu jo 2007 Aleahin omaa nimeä kantavalta demojulkaisulta ja myöhemmän laulajanuran varrelta poimitut kappaleet ovat perusrakenteiltaan erittäin kehityskelpoisia, ja laulajattaren ääni albumilla on täydellisyyttä hipovan kaunis kaikessa hauraudessaan. Raivion täsmällisen työmoraalin ansiosta kahteen osaan jaetulle albumille päätyi lopulta yhteensä 11 biisiä, joista neljästä on matkassa kaksi eri versiota. Ykköslevyn kappaleet ovat riisuttuja, akustisia versioita otteista Aleahin tuotantoa. Mukana on myös pari akustiseksi sovitettua biisiä vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä aktiivisesti toimineen, Aleahin gootahtavaa industustrial rockia soittaneen ruotsalaisyhtyeen That Which Remainsin materiaalista. Kakkoslevyn kappaleet ovat puolestaan ambientiin viittaavia, konetaustoilla, sampleilla ja loopeilla varustettuja tunnelmapaloja.

Parissa akustisen levyn biisissä voi hennosti efektoidun akustisen kitaran ohessa myös havaita kuulevansa taka-alalle miksattua selloa tai efektikaiutettua, loopattua laulua. Tiettyyn rajaan asti ratkaisu toimiikin. Ensimmäisen levyn edetessä loppuaan kohden kokonaisuus alkaa kuitenkin pidemmän päälle luhistaa kuulijan alleen ylenpalttisen hartaalla meiningillään. Akustisella kitaralla säestettyjen, mollivoittoisten, sinällään onnistuneiden biisien restauroinnin myötä Raiviolla on varmasti vilpittömästi ollut tarkoitus tehdä tilaa ja oikeutta Aleahin hauraalle lauluäänelle.

11 biisin mitassaan Aleahin itsensä pelkistetysti näppäillen, pitkälti samalla soundilla komppaamat biisit alkavat kuitenkin ikävästi toistaa äänimaisemaltaan ja yleistunnelmaltaan melankolista itseään. Asiaa korostaa se, että rumpuja tai edes perkussioita levyn biiseihin ei ole soitettu. Mikä raastavinta, tällaisinaan Aleahin akustiset biisit alkavat suorastaan huutamaan kappaleita rikastuttavien sovitusratkaisujen perään. Monessa kohtaa pitkin albumin kestoa huomaakin alkavansa ideoida kappaleiden ympärille lisää äänimaisemaa täydentäviä lisäinstrumentteja ja paikoitellen myös duurivoittoisempia sovitusratkaisuja tunnelmien kasvattamiseksi.

Pelkistetyn komeasti versioitu ja hempeällä lähestymistavalla aivan uusia ulottuvuuksia saava ”Closing Under Pressure” pesee alkuperäisen version mennen tullen ja edustaa ehkä albumin kauneinta antia. Tämä siitäkin huolimatta, että biisin lauluraita kärsii (ainakin mp3-promon perusteella) joko laulun ylikompressoinnin tai laulujen äänitysteknisen volyymin piikkaamisen takia digitaalisäröytymisestä, jolloin itsessään hempeimmänkin biisin kaunis laulumelodia viiltää juuri tunteikkaimmassa kohtaa biisiä ilkeän kuivalla ja piikikkäällä soundilla kuulijan korvaan. Puutteineen kyseinen biisi on kuitenkin oikein onnistunut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Akustisen levyn onnistuneimpien biisien joukkoon päätyvät myös hienojen laulumelodioiden varassa toimivat Aleahin hienosti laulamat ”Sacrifice” ja ”Vapour”, salakavalasti tajuntaan porautuva ”Breath” ja pari kuuntelukertaa enemmän auetakseen vaativa, rujon kaunis ”Open Sky”. Alkuperäiseen gootti/industrial-versioon verrattuna tylsänhivakaksi nuotiolauluksi jämähtävä, akustinen ”Touch My Face” ei taas palvele tarkoitustaan pelkistetyn akustiseksi sovitettuna kovinkaan hyvin. Saman kohtalon kokevat jopa popahtavana teknomiksauksena vuosia aiemmin julkaistu ”Water And Wine” ja hieman sisäänpäinkääntyneeksi ja etäiseksi jäävä ”Terrestial Torrents”. 

Väistämättä tulee mieleen, että useassa akustisessa kappaleessa taustojen sävytyksellä olisi voinut saada aikaan vaikka mitä kokonaisuutta rikastavaa. Raivion kovan kitaransoitto- ja sovitustaidon tietäen, olisi ollut jopa suotavaa, että mies olisi antanut itselleen luvan näyttää edes jossakin biisissä soitannolliset kyntensä akustisen kitaran varressa, ihan vaikka jonkin melankolisemman biisin fiilistä kohottaakseen. Otetaan esimerkkinä sovitukselliseksi referenssiksi vaikka Annihilatorin Jeff Watersin nuoruudessaan nauhalle useiden klassisten kitaroiden päällekkäisäänityksillä taituroima, upeita sävellyksellisiä mittasuhteita saavuttava ”Crystal Ann”. Aleahin albumilla tunnelma on toki hyvinkin erilainen, ja yhtäläisyyksiä siltä löytyy metallilevyjä enemmän esim. Johnny Cashin sykähdyttävien loppuaikojen American Recordings -levyjen kanssa. Se, missä Cashin levyjen tylyn pelkistetyt sovitukset yksinkertaisista biiseistä tuntuvat olleen huomattavasti pidemmälle vietyjä ja mietittyjä, Aleahin akustisen albumin musiikillinen anti jää kaikesta herkkyydestään huolimatta niiden rinnalla valitettavan yksiulotteiseksi ja pidemmän päälle unettavaksi äänimatoksi.

Albumin toisella levyllä Aleahin laulamat kappaleet saavat elektronisen, hennoilla ambient-mausteilla ja beateilla kuorrutetun käsittelyn. Levyn onnistuneimmat versiot ovat toimivalla ja laulua hyvin tukevalla beatilla varustettu ”My Will”, kulmikkaan hauraasti soljuva videobiisi ”Inverted Enlightenment” sekä instantiksi korvamadoksi nouseva, ehkä albumin toiveikkaimmin soiva kappale ”The Tower”. Ensimmäisen levyn ongelmat korjautuvat osittain kakkoslevyllä, mutta välillä samojen lauluraitojen ympärille rakenetut ambient-sovitukset vaikuttavat hieman puolitiehen jääneiltä ideoilta ja kotikutoisilta beateilta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Elektroversioiden osalta kokonaisuuden elävöittämiseksi äänisuunnitteluun ja tuotantoon sekä melodraaman kaaren paisuttamiseen olisi voinut myös panostaa enemmän. Kokonaisuuden eheyttämiseksi ja paketin tiivistämiseksi myös akustisten ja ambient-versioiden väliltä mukaan albumille olisi voinut valita ainoastaan paremmin toimivan version. Linjanvetona Raivio kuitenkin on täysin tietoisesti päättänyt pitäytyä kappaleiden tuotannon suhteen minimalistisissa ja jylhissä äänimaisemissa. Silti väkisin tulee mieleen, että liian moni Aleahin sooloalbumin biiseistä on jäänyt edellä mainitun kaltaisten, äänitysteknisten tai tuotannollisesti vaatimattomien ominaisuuksiensa takia valitettavan demoasteelle.

Ei kuitenkaan pidä käsittää väärin – albumi ei suinkaan ole huono. Aleahin viimeiseksi työksi siitä olisi vaan toivonut jalostuvan sovitusten osalta muhkeammin soiva, täyteläisempi, vaihtelevampi ja vivahteikkaampi. Nyt se jää potentiaalistaan valitettavan kauas, enemmänkin ihan asiallisen tasoiseksi syyskaamosajan mielialamusiikiksi. Se on harmi, kun tietää, kuinka huikeaa sävellyksellistä jälkeä Aleah ja Juha apuvoimineen saivat aikaan Trees Of Eternityn ainokaiseksi jääneellä, musertavan tunteikkaalla, maailmanluokan metallialbumillaan vain hieman ennen Aleahin poismenoa.

7+/10

Album 1: Acoustic

1. Vapour
2. Sacrifice
3. Open Sky
4. My Will
5. Breathe
6. Closing Under Pressure
7. Water And Wine
8. Terrestial Torrents
9. Touch My Face

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Album 2: Electric

1. My Will
2. Sacrifice (Anilah)
3. Inverted Enlightment
4. Vapour
5. The Tower
6. Breathe